Seuraavana päivänä, kun luokka oli koolla ennen saksankielen tuntia,
sanoi Otso Rasti:
— Minä olen ajatellut sitä eilistä asiaa ja päättänyt sanoa
Rosaprosalle koko totuuden. Se on noloa, jos toinen kärsii toisen
puolesta.
— Silloin tästä tulee kamala juttu. Ilta ja Aissi paljastuvat ja meidät
perii hukka. Ei tämä asia siedä Rosaprosan ja rehtorin penkomista,
sanoi Väinö.
— Kerrotaan nyt ainakin asia Onnille, sanoi Heli.
— Mitä te olette tehneet ja mitä se minua liikuttaa? kysyi Onni katsoen
ylös »Deutsche Prosa und Dichtungista».
— Meillä oli eilen Pytyn sijaisena mukava rouva, ja täällä oltiin
hiukan leikillisiä, aloitti Meri varovaisesti.
— Hurjan leikillisiä, vahvisti Eila.
— Mitä sitten? kysyi Onni jäykästi.
— Me vaihdoimme nimiä ja paikkoja, ja Otso istui sinun paikallasi,
sanoi Terttu.
— Ja esiintyi minuna, sanoi Onni levottomana.
— Sinun nimelläsi vain. Muuten oli yhtäläisyys pienen puoleinen,
kikatti Siiri.
— Jukin pieni, kaikasi Miili.
— Mitä sinä teit, Otso? kysyi Onni.
— Minä heitin vain ulos erään naisen, joka häiritsi opetusta ja
halveksi urheilua, sanoi Otso.
— Sijaisenko? Onnin katse oli synkkä.
— En, en. Erään rovaniemeläisen auskultantin.
— Minut, juuri minut, huusi Ilta.
— Iltan rovaniemeläisessä hahmossa, selvensi Aissi.
— Mitä te kujeilette, selittäkää asia, vaati Onni.
Ilkka kertoi nopeasti Onnille eilisen tapauksen ja lopetti sanomalla:
— Sinä saat siis Rosalta tai rehtorilta kotimuikkarin. Siinä on sinulle
uusi elämys. Ellet pidä sitä hyvänäsi, tulemme me kaikki paljastetuiksi.
— Armahda meitä, hyvä Onni, rukoili Siiri surkeana.
— Älä vaadi Otsoa tunnustamaan, yhtyi Terttu pyytämään.
— Kyllä minä sen teen vaatimattakin sanoi Otso.
— Sinun kanssasi kaatuu koko luokka. Onnin loistoa ei tämä asia
paljonkaan himmennä, sanoi Eila.
— Mitä sinä aiot tehdä, Onni? kysyi Ilta.
Kaikki katsoivat jännittyneinä Onniin, joka seisoi ja kokosi
tavaroitaan. Hän katsoi muutaman hetken totisena tovereitaan, kääntyi
oveen päin ja meni ulos.
Parin sekunnin ajan vaikenivat kaikki noloina. Sitten Heli nousi äkkiä
ja kiiruhti Onnin jälkeen.
— Meneeköhän Onni kantelemaan? arveli Väinö.
— Hän on jöröpukki, jonka sielu on satavuotinen, mutta katala hän ei
ole, vakuutti Meri. — Se näkyy jo hänen ylevästä esiintymisestään.
— Rosaprosa suuttuu meihin, se on pahinta koko asiassa.
— Te vaaditte minulta raukkamaista menettelyä, sanoi Otso.
— Älä vain tunnusta. Kuole ennemmin häpeään, pyysi Terttu.
Kaikki olivat levottomia. Ehdotuksia tehtiin, joista jokainen oli
mahdoton.
Sillä välin oli Heli saavuttanut Onnin juuri kun tämä oli aikeessa
poistua koulusta.
— Kuule, Onni, sanoi Heli arasti.
— No?
— Sinä olet niin suljettu ja vieras meille, etten minä oikein uskalla
sanoa, mitä minä ajattelen.
— Jätä sitten sanomatta.
— Minne sinä menet?
— Kotiin sairastamaan. Minä en olekaan vielä täysin terve.
— Etkö sinä jää puolustamaan itseäsi?
— En. Sitähän te tahdottekin tai paremmin vaaditte.
— Miksi et jää kuulemaan selvitystä?
Onni kohautti vain olkapäitään.
— Sinulla ei ole rohkeutta, sanoi Heli.
Onni katsoi ylemmällä portaalla seisovaan tyttöön. Hän kohtasi kirkkaan
siniset silmät levottomissa kasvoissa. Tytön kasvot voivat olla
suloiset, ajatteli hän, mutta sanoi jurosti:
— Minä en tee mitään luokassa. En voi ilmiantaa teitä enkä tahdo pettää
neiti Weltiä. Selittäkää asiat niinkuin tahdotte, minä vaikenen.
— Kuule nyt, Onni. Minä olen usein mukana kujeilemassa ja
hassuttelemassa, mutta halpamaisia tekoja minä en siedä. Minä olen
varma siitä, ettei luokka tee sinusta uhria, vaikka me olemme pulassa.
Kyllä sinä pääset rangaistuksesta.
— Luuletko sinä, että minä pelkään sitä? Mutta noloa se on, kun neiti
Welt luulee minun loukanneen vierasta naista. Ja niin narrimaisella
tavalla vielä.
— Älä ole noin juhlallinen. Tule luokkaan ja koeta selviytyä. Sinähän
olet nero.
— Sitä minä en ole. Minä en tule toimeen pienimmissäkään selkkauksissa
tovereitten kanssa. Tuskin tavallisessa seurustelussa.
— Tee sitten, mitä tahdot. Sinusta ei saa selvää, sanoi Heli ja juoksi
sisään.
Onni epäröi hetken. Hän oli tosiaankin heikko anginan jälkeen. Sitten
hän harppasi portaita ylös ja meni päättäväisesti sisään.
Luokka ei tehnyt mitään huomautusta. Onni oli arvoituksellinen
tavallisten koululaisten silmissä.
Samassa ovi aukeni, ja neiti Welt tuli sisään. Hän istuutui päiväkirjan
ääreen. Luokka huomasi heti, että nyt oli vastattava eilisistä
kepposista.
— Teillä oli eilen sijaisopettaja. Käyttäytyikö luokka hyvin? alkoi
neiti Welt tavattoman totisena.
Kaikki istuivat vakavina.
— Meri Haavisto vastaa.
— Me emme pitäneet melua emmekä vastanneet epäkohteliaasti emmekä
härnänneet opettajaa, vastasi Meri puhuen harvaan ja harkitsevasti.
— Siis kaikki oli hyvin?
— Ainakin rouva Hanhikosken ja meidän mielestämme.
— Vastaa suoraan, Meri. Oliko kaikki niinkuin minun tunneillani?
— Ei ollut.
— Mikä siis oli erilaista?
— Ensinnäkin opettaja.
— Meri Haavisto, sanoi neiti Welt moittivasti.
— Meidän vaatteemme ja hiuksemme erosivat tavallisuudesta, tunnusti
Meri vastahakoisesti.
— Minä arvaan, minkälaisia te olitte. Istu Meri.
Neiti Welt oli usein nähnyt oppilaiden koristautuvan isoilla
nauharuusuilla tai kampaavan hiuksensa oudolla tavalla, saadakseen
vaihtelua yksitoikkoiseen kouluelämään. Hänestä se oli lapsellisuutta,
josta ei kannattanut nostaa melua.
— Ikävintä tässä asiassa on, että kaikki ei ollut vain viatonta
leikkiä. Minulle on ilmoitettu, että yksi pojista on käyttäytynyt
sangen törkeästi vierasta naista kohtaan. Minä en ollut uskoa korviani,
kun kuulin kuka se oli. Vieläkin minä toivon, että tässä on tapahtunut
erehdys. — Onni Joki, voitko puolustautua tätä syytöstä vastaan?
Onni nousi kalpeana ja synkkänä. Helin sydän alkoi takoa. Hänestä
tuntui, kuin syy olisi ollut hänen, jos Onnille kävisi huonosti.
— Minä en voi puolustaa itseäni, sanoi Onni.
Neiti Welt ajatteli, että noin puhuu sellainen, joka ottaa toisen
rikoksen niskoilleen. Mutta myöskin syyllinen, joka ei keksi
lieventäviä asianhaaroja.
— Rouva Hanhikoski selosti minulle koko tapauksen. Hän ei siis
erehtynyt nimestä?
Onni oli vaiti.
— Sinä olet valmis ottamaan rangaistuksen? jatkoi neiti Welt.
— Kyllä.
— Ja tunnustat syyllisyytesi? Onni puristi huulet kokoon. Kun hän
käänsi päänsä syrjään, kohtasi hän Helin loistavan katseen. Tuntui
oudolta, kun joku katsoi noin hyväksyvästi.
— Vastaa Onni, sanoi neiti Welt. Otso Rasti oli koettanut monta kertaa
nousta, mutta Väinö ja Ilkka pitivät kovasti kiinni ja estivät sen. Nyt
hän antoi molemmille aika sysäyksen ja nousi sanoen:
— Minä yksin olen syyllinen. Onni ei ollut eilen koulussakaan. Minä
istuin hänen paikallaan, ja siitä syystä rouva Hanhikoski luuli minua
Onniksi.
— Miksi sinä et oikaissut häntä?
Otso katseli neuvottomana ympärilleen.
— Ei tullut tehdyksi, sanoi hän vihdoin.
— Pelkkää koiruutta! Ja päälle päätteeksi saatoit häpeää Onnille.
Kuinka sinä voit käyttäytyä sillä tavoin?, neiti Welt oli todella
pahoillaan.
— Minä pyysin jo anteeksi rouva Hanhikoskelta.
— Entä vieras neiti? Sinä häpäisit koko koulun solvaisemalla vierasta
naista.
— Hän on minua vuotta nuorempi ja käyttäytyi kuin vanha lehmä ja
häiritsi opetusta, sanoi Otso kiivaasti.
— Otso Rasti! Käytä sopivaa kieltä. Onko tämä neiti ennen käynyt täällä?
— Hän ei ole koskaan ollut täällä kuuntelemassa opetusta, vastasi Otso
kaksimielisesti.
— Koko luokka ansaitsisi luultavasti rangaistuksen eilisen kohtauksen
tähden. Mutta rouva Hanhikoski pyysi, että te pääsisitte vähällä. Minä
toivon, ettette toisten ole vallattomia, aivan kuin alaluokkalaiset.
Mutta Otso Rastin täytyy sovittaa välinsä vieraan neidin kanssa.
Tietääkö kukaan hänen osoitettansa?
— Minä saan sen Ilta Pohjalta, joka tuntee hänet, sanoi Otso.
— Mene heti iltapäivällä pyytämään häneltä anteeksi. Tauno ja Olli
menevät mukaan todistajiksi. Ensi tunnilla kerrotte sitten minulle,
että Otso on ollut nöyrä ja kohtelias ja että neiti on antanut anteeksi.
— Minä tahtoisin vain sanoa, että kaikki ei ole vielä selvää. Se neiti
olikin vain — — —
— Olkoon minkälainen tahansa, se ei paranna asiaa. Otso pyytää
kauniisti anteeksi, ja sillä hyvä. Vai etkö aio tehdä sitä?
— Kyllä minä pyydän anteeksi, mutta se neiti — —
— Nyt ei sanaakaan enää. Ymmärrän, että tämä on nöyryyttävää sinulle,
mutta ole kiitollinen, kun pääset näin vähällä.
Ja Otso oli kiitollinen, niinkuin koko luokkakin.
— Sitten voit selvittää välisi Onnin kanssa. Ja muista, että menet
kotiin sen neidin luokse. Ja esitä myöskin minun valitteluni tapahtuman
johdosta.
— En minä luule, että hän välittää paljonkaan koko asiasta. Hän oli
vähän — — —
— Johan minä sanoin, etten tahdo kuulla hänestä enää. — Nyt aloitamme
opetuksen.
Saksantunti sujui erinomaisesti. Kaikki osasivat läksyn ja mieliala oli
kevyt.
Luokka kokoontui väliajalla omaan nurkkaansa koulupihalla. Onni käveli
tavallisuuden mukaan erillään toisella laidalla.
— Kyllä meitä onni potkasi, kun me selviydyimme näin hyvin, sanoi Väinö.
— Ihme, ettei Onni potkase meitä! Kyllä se olisi ansaittua, sanoi Siiri.
— Hän oli suurenmoinen. Jylhän vakava yksinäisessä
majesteettisuudessaan, sanoi Sylva, joka aina käytti suuria sanoja.
— Oli se poikaa. Ei pettänyt meitä eikä valehdellutkaan, sanoi Ilkka.
— Ja olisi ottanut rangaistuksen syyttömänä. Ihanaa! huudahti Eila.
— Hän seisoi kalpeana ja rohkeana tulilinjalla, sanoi Ilta.
— Aivan kuin Savonarola roviolla, lisäsi Eila.
— Sanokaa hänelle tunnustuksen sana, kehoitti Heli.
— Onni Joelle? Se ei kannata. Hän ei ole tavallinen ihminen, jolla on
tunteita ja joka suree tai iloitsee, sanoi Miili.
— Saanko luvan kysyä, milloinka neiti Etelälle sopisi ottaa vastaan
minut ja minun todistajani? kysyi Otso Iltalta.
— Minä olen tavattavana klo 6 iltapäivällä. Mutta ajattele siihen
mennessä, että sinulla on paljon omalla tunnollasi, sanoi Ilta
nauramatta.
— Mitä? Et suinkaan sinä suuttunut pienestä pilasta silloin tunnilla?
kysyi Otso hämmästyneenä.
— En. On pahempia asioita kuin se, sanoi Ilta ja lähti kävelemään käsi
Tertun vyötäisillä.
— Älä välitä tyttöjen oikuista, sanoi Tauno Otsolle, joka seisoi ja
töllisteli Iltan jälkeen.
Onni Joki kulki ohi katsoen jäykkänä eteensä. Otso meni hänen
vierelleen ja sanoi:
— Se oli harmillista, että minä tulin sotkeneeksi sinut tähän asiaan.
Mutta en minä missään tapauksessa olisi pannut sinua kärsimään minun
tähteni.
Onni torjui kädellään ja sanoi:
— Minä uskon sinua.
— Onko sinulla nyt hyvä olla?
— Minulla ei ole koskaan hyvä tai paha olla. Minä olen vain.
— Älä! Oletko sinä sitten suuttunut vielä?
— En, ja Onni kulki eteenpäin. Otso käveli hänen kintereillään ja
tuumi, mitä sanoisi. Asia ei tuntunut aivan selvitetyltä.
— Älä kulje minun perässäni, se hermostuttaa, sanoi Onni.
— Rosaprosa käski minun selvittää meidän välimme, sanoi Otso epäröiden.
— No, selvitä sitten nopeasti.
— Kuka sinua ymmärtää? Vaaditko sinäkin, että minä pyydän anteeksi?
Minä alan saada siitä tarpeekseni.
— Roskaa! Anna minun olla.
— Äh, nyt se on yhtä hullua. Etkö tulisi painimaan? Sillä tavalla monet
asiat selviävät.
— Onko se sitten oikeassa, joka voittaa?
— Ei, mutta perästäpäin voi lyödä kättä ja sopia.
— Eikö sitä voi tehdä ennen painia?
— Tosiaankin. Sinä olet viisas. Tässä on käteni, sanoi Otso ja hymyili
iloisena.
Onni puristi hänen kättään totisena ja sanoi:
— Nyt on asia selvä.
— Hei, niin on, sanoi Otso ja juoksi tyytyväisenä pois.
* * * * *
Heli kulki itsekseen kotiin, sillä Meri oli mennyt asialle toisaanne.
Toisella puolen katua kulki Onni Joki. Heli lisäsi vauhtia, mutta hän
oli tietoinen siitä, että Onni yhä kulki samassa linjassa. Hän pysähtyi
pitkäksi aikaa kirjakaupan ikkunaan ja jatkoi taas matkaa, mutta
toisella puolella katua oli yhtä kaikki sama seuralainen.
Helin alkoi tehdä mieli huutaa häntä luokseen ja sanoa jotakin
hyväksyvää hänen äskeisestä menettelystään. Sen hän olisi tehnytkin
muille tovereille, mutta Onni piti itseään loitolla muista. Saa nähdä,
aikooko hän kulkea koko matkan tällä tavalla. Pian hänen on poikettava
toiselle kadulle. Mutta sitä hän ei tehnytkään, vaan kulki yhä Helin
suuntaa. Vihdoin oli Helin pakko kulkea kadun yli päästäkseen kotiin,
joka oli Onnin puolella katua.
— Asutko sinä tässä? kysyi Onni.
— Asun.
— Odota vähän. Minä olen iloinen, että sinä estit minua menemästä
kotiin, sanoi Onni.
— Ja minä olen iloinen, että sinä olit niin, niin — sellainen kuin sinä
olit, sanoi Heli vähän hämillään.
— Minä tekisin mielelläni sinulle jonkin palveluksen, Heli.
Heli oli pudottaa kirjansa. Onni Joki vaivautui tarjoamaan palvelustaan
tyttötoverille. Hänet pitäisi panna oikein kovalle koetukselle. Heli
tunsi itsensä oikein vallattomaksi ja sanoi:
— Voit tehdä minut iloiseksi, jos tahdot.
— Sano vain.
— Tanssi minun kanssani ensi konventissa.
— Minä en osaa tanssia askeltakaan, sanoi Onni pelästyneenä.
— Siihen on kaksi viikkoa.
— Etkö keksisi jotakin muuta?
— Sinä et ole velkaa minulle mitään. Hyvästi, Onni, sanoi Heli ja
aukaisi oven.
— Kuule, Heli. Onko sinulla kello? kysyi Onni nopeasti.
— On vanha romu, joka ei käy. Miten niin?
— Eikö olisi yhtä hyvä, jos minä ostaisin sinulle kellon?
Heli tuijotti Onniin. Tämä oli sittenkin merkillinen olio.
— Tuota luulisi Ilkan tai Väinön hullutteluksi. Kyllä minä ymmärrän,
ettei koulupoika noin vain osta kelloja, mutta kiitos tarjouksestasi,
se osoittaa, että antaisit minulle jotakin kallisarvoista, jos voisit.
— Tietysti minä voin antaa, jos sinä vain tahdot, sanoi Onni varmasti.
Heli katseli taas Onnia. Kummallista, kuinka paljon uutta hän oli
yhdessä päivässä keksinyt vanhassa toverissa, jota hän tuskin oli
huomannut koko kouluaikana. Onni oli pitkä ja hienon näköinen.
Hiukset olivat pehmeän taipuisia ja silmät tumman ruskeat. Olisipa
hänellä ollut toisten poikien vilkas käytös ja seurustelutaito, niin
koko Helsinki ihastuisi häneen. Mutta silloin hän varmaankin olisi
yhtä vähän mielenkiintoinen kuin muut. Ehkä hänessä nyt on jotakin
tutkittavaa ja keksittävää.
— Tahdotko sinä? kysyi Onni taas. Hänellä oli tosiaankin hienot
vaatteet. Kallis nahkakaulus, hienot hansikkaat ja helmi kaulanauhassa.
Ehkäpä hän oli rikas. Jyrki oli keikari, mutta ei läheskään näin
tyylikäs.
— Ei, Onni. Kello olisi tietysti hurmaava, mutta en minä ikinä
voisi ottaa sitä sinulta. Se olisi aivan sopimatonta ja aivan liian
kallisarvoista.
Onni oli onnettoman näköinen.
— Siinä sinä näet, etten minä osaa olla toverien kanssa.
— Mitä sinä luulet, että luokka sanoisi, jos minä olisin ottanut
vastaan sellaisen lahjan?
— Täytyykö sinun tilittää kaikki asiat luokalle? Minä en kerro mitään,
enkä välitä siitä, mitä he sanovat, sanoi Onni.
— Mehän puhumme toistemme kanssa ja silloin kaikki tulee ilmi. Tietysti
minulla on sellaista, josta minä en puhu, mutta uusi kello ei pysy
salassa.
— Oletko sinä vihainen, että minä tahdoin ostaa sen?
— En tietystikään. Mutta antaisiko sinun isäsi sinulle rahaa sellaiseen?
— Minulla on oma tilini pankissa. Isä ei sekaannu minun yksityisiin
menoihini, kunhan tulen toimeen vuotuisella määrärahalla.
— Sehän on jännittävää. Minä en ole eläissäni kuullut sellaisesta. Nyt
minun täytyy mennä. Kiitos, Onni, ystävällisyydestäsi, sanoi Heli ja
ojensi kätensä.
Onni tarttui siihen, puristi vahvasti ja sanoi:
— Hyvästi, Heli. Sinun kanssasi minä voisin puhua.
Sitten hän nosti lakkiaan yhtä kohteliaasti kuin tavallisille neideille.
Heli kulki hitaasti portaita ylös.
— Merkillistä, ettei luokka ollut keksinyt Onnia. Hän oli tullut pari
vuotta sitten kouluun, mistä lie tullutkaan. Kaikki tiesivät, että
hän osasi läksyt parhaiten koko luokalla, mutta muuten hän oli ollut
aivan vieras heille. Hän kuului luokkaan, niinkuin musta taulu tai
lämpöjohto. Ei häirinnyt, mutta ei myöskään merkinnyt mitään.
— Jos minä olisin poika, niin minä tutkisin häntä, ajatteli Heli. —
Totisesti se kannattaisi. Ehkä hänet voisi vetää toverielämään. Hän
vaikutti tosin noin 30 vuotiaalta, ja halveksisi luultavasti toverien
kehittymätöntä elämää. Mutta tuo kellojuttu oli naivi, Heliä nauratti,
kun hän muisteli Onnin onnetonta katsetta. Olikohan hän sittenkään
tarkoittanut totta?
* * * * *
Iltapäivällä Otso, Olli ja Tauno soittivat Iltan ovikelloa. Palvelija
avasi oven ja heidät vietiin hauskaan oleiluhuoneeseen.
Ilta seisoi pöydän takana.
— Hyvää päivää. Istukaa, olkaa hyvät, sanoi hän juhlallisesti.
— Minä tulen pyytämään anteeksi eilistä kommellusta. Neiti Welt
paheksui menettelyäni suuresti ja valittaa, että minä käyttäydyin
sopimattomasti ja julkeasti, puhui Otso yhtä vakavana.
— Minä annan mielelläni anteeksi. Sanokaa neiti Weltille, että tämä
tapaus huvitti minua suuresti. Sellaiset välikohtaukset virkistävät
vain koleaa tunnelmaa luokalla.
— Se ei mene häneen, sanoi Otso. —
— Sanokaa, että se on minun mielipiteeni, joka myöskin on yleinen
Rovaniemellä. Siellä ei tarvita paljonkaan ennenkuin ajetaan ulos. Se
kuuluu seurustelutapoihin siellä. Minä olen iloinen, jos olin teille
pieneksi huvitukseksi, sanoi Ilta.
— Olli ja Tauno, pankaa mieleenne, sekä anteeksianto, että minun nöyrä
ja kohtelias käytökseni, sanoi Otso.
— Kaikki on selvää, sanoi Olli.
— Canossan matka on tehty, lisäsi Tauno.
— Nyt, pojat, voidaan olla luonnollisia. Tässä on appelsiinejä, mutta
niitä saatte sitten, kun neljäs vieras on saapunut.
— Kuka se on?
— Arvatkaa.
— Tietysti Terttu. Hän on sinun varjosi, sanoi Olli.
— Keltaisen punainen varjo, sanoi Tauno.
Samassa ovikello soi, ja Terttu tuli sisään. Hän oli pukeutunut
oranssiväriseen pukuun, joka vielä enemmän korosti hänen punertavia
kasvojaan. Hiusten ja hameen värit sopivat niin huonosti yhteen, että
Tauno kuiskasi Otsolle:
— Minä tulen merikipeäksi, jos minun täytyy kauan katsella Tertun
väririkkautta.
— Tule tänne sohvaan, sanoi Ilta. Hän esiintyi kahta vertaa kauniimpana
Tertun vieressä.
Kaikki istuivat pöydän ympärillä syöden hedelmiä. Puheltiin päivän
jännittävästä tapahtumasta ja muista kouluasioista.
— Tule antamaan meille illallista Ilta, kuului ovenraosta.
— Tulkaa tervehtimään, pojat, jos olette vähänkin ihmismäisessä
kunnossa.
Kaksi pientä poikaa tuli sisään. — Tässä ovat minun veljeni Eero ja
Lauri. Missä Aina on, koska teillä ei ole voileipiä? kysyi Ilta.
— Aina meni tekemään sovintoa Oskarin kanssa, kun Vihtori on ottanut
Lövgrénin köksän, sanoi Eero.
— Ja Aina sanoi, ettei hän ikinä palvelisi meillä niin huonosta
palkasta, mutta täällä on muuten niin edullista, kun rouva on poissa.
Ja kyllä Vihtori vielä katuu, kun on syönyt Lövgrénin ruokaa jonkin
aikaa. Täällä ei Ilta neiti osaa panna lukon taa mitään, kertoi Lauri.
— Ja mistä me nyt saamme ruokaa? kysyi Eero.
— Tässä on teille appelsiinit kummallekin ja minun kirjoituspöydälläni
on vielä koulueväät, joita minä en syönyt. Ottakaa ne ja menkää
nukkumaan.
— Ei me vielä. Kello on vasta 7.
— Saatte vielä nämä rusinat, jos menette sänkyihinne, sanoi Ilta.
— No, hyvä on. Anna tänne, ja pojat juoksivat pois.
— Mitä varten sinä lähetät heidät nyt jo makuulle? kysyi Olli.
— Silloin minä saan olla rauhassa. Sängyssä heillä on hyvin vähän
mahdollisuuksia koiruuteen. Ette usko, miten vaikeaa on kasvattaa
lapsia. Minä olen lukenut kasvatusoppiakin, mutta sitä on hurjan vaikea
sovelluttaa oikeaan paikkaan.
— Sinäkö niitä kasvatat? kysyi Tauno.
— Kukas muuten? Äiti laulaa Pariisissa, ja isä on aina työssä. Välistä,
kun ei mikään tepsi, niin minä koetan suggeroida heitä. Kerran minä
sanoin 30 kertaa: »Lauri ei sano rumia sanoja» ja kun minä lopetin,
niin hän sanoi että: »hiisi vieköön suggaamisen». Sitten minä toistin
yhtä monta kertaa Eerolle, että: »Eero on kohtelias Ainalle» ja samana
iltana hän kutsui Ainaa mölyapinaksi.
— Mutta sinulla on suuri elämäntehtävä, sanoi Terttu. — Me kadehdimme
kaikki sinua.
— En minä, sanoi Tauno ja Olli yhtyi:
— En minäkään.
Otso istui ääneti. Hän huomasi, että Ilta kääntyi vain muitten puoleen,
ei katsonut häneen eikä tarjonnut hedelmiä. Terttu, joka istui lähinnä,
kuori hänelle appelsiinin ja kysyi aina väliin:
»Eikö niin, Otso? Ajatteletko sinä niin kuin minä? Kuule, Otso?»
— Minä ajattelen yöt päivät poikien henkistä kehitystä. Se on niin
edesvastuullista. Heihin ei tepsi mikään, sanoi Ilta.
— Mitä sinä olet koettanut? kysyi Tauno.
— Välistä minä luen heille, jonkin ylevän runon, esim. Koskenniemen:
»Pietari Särkilahden», mutta sille he tukkivat korvansa. Toisinaan minä
kerron jaloista miehistä Myhrbergistä, Screvolasta tai Diogeneesta,
mutta heissä ei ole vastakaikua sellaiseen.
— Kamalaa! Kenessä olisi vastakaikua tuohon! Mistä sinä olet keksinyt
tuollaista?
— Isä vaatii, että pojat tulevat hyvin kasvatetuiksi ja mitä minä teen?
Minä kysyin tädiltä ja hän neuvoi tällaista menettelyä. Lauri sanoo
aina: »anna jalojen miesten olla, heillä on mahtanut olla vihoviimeinen
elämä.» Parhaiten heihin tepsii, kun minä laulan heille.
— Etkö sinä laulaisi meillekin, pyysi Otso.
— En, sanoi Ilta lyhyesti.
— Laula nyt, hyvä Ilta, pyysi Tauno.
— No, koska sinä pyydät, sanoi Ilta hymyillen ja meni soittokoneen luo.
Hän valitsi ensin iloisen laulun, mutta siirtyi vähitellen
tunteellisiin ja surullisiin säveliin.
Välillä hän hymyili Taunolle, ja tämä tunsi, että tunteet oli
tarkoitettu hänelle. Mutta Olli seisoi koneen takana ja tapasi
monta kertaa Iltan syvän katseen. »Sillä tavalla ei tyttö katsele
tarkoittamatta mitään», ajatteli hän.
Terttu kumartui yhtenään Otson puoleen ja kysyi puoliääneen jotakin.
Mutta vastaukset olivat hajamielisiä, sillä Otso ajatteli, että Iltan
iho oli luonnottoman valkea. Hiukset pitäisi peittää liinalla, niitä
teki väkisin mieli koskettaa. Ja sellaisia silmiä ei Otso ollut
ennen nähnyt. Koko Helsinki tiesi, että ne olivat kauneimmat silmät
kaupungissa. Kunhan tuon hermostuttavan Tertun pää ei taas häiritsisi
näköalaa. Tyttöjen välillä voi totisesti olla suuri ero.
— Sinä olet niin onnettoman näköinen, Otso, kuiskasi Terttu.
— Minä olen jukin iloinen, vastasi tämä ja ajatteli: »Ilta on vihainen
minulle. Mitä minä olen tehnyt?»
Iltan isä tuli kotiin ja tervehti. Hän ei istuutunut, vaan seisoi ja
kysyi Iltalta pikkupoikien vointia.
— Ovatko he saaneet ruokaa? Osaavatko he läksynsä?
— En minä tiedä läksyistä. Minulla oli vieraita, sanoi Ilta.
— Jaha, jaha. Neuloitko sinä Laurin taskun? Hän valitti, että se oli
rikki, jatkoi isä, huomaamatta Iltan levottomuutta.
— Nyt meidän täytyy lähteä, sanoi Terttu, ja kaikki hyvästelivät.
Otso jättäytyi viimeiseksi. Hän ei mennyt ulos ovesta, vaan kääntyi
Iltaan ja kysyi:
— Mitä varten sinä olet vihainen minulle, Ilta.
— Sen sinä voit itse keksiä.
— En voi mitenkään. Sano nyt taikka — — —
— Taikka mitä?
— Taikka saat syyttää itseäsi, jos jotakin tapahtuu.
Ilta ymmärsi, että jotakin tapahtuisi, ja sen tähden hän sanoi:
— Sinä olit ilmiantamaisillasi minut Rosaprosalle.
— Minäkö? Mitenkä? Älä nyt.
— Mitä sinä sitten aioit sanoa, kun sinä aloit että: »se neiti oli vain
— — —»
— Sinä aioit sanoa, että: »se neiti oli vain Ilta». Minä en välitä
sellaisesta, että sinä sanoit, että minä käyttäydyin kuin vanha lehmä,
se voi sopia toverille. Mutta kavallus on katalaa.
— Usko minua, Ilta. Minä en olisi ilmiantanut sinua, sellaista ei
kukaan kunnon toveri tee ja kaikkein vähimmin meidän luokkalainen. Minä
olisin vain sanonut, että se neiti oli hassu, eikä osannut käyttäytyä
kunnolla rouva Hanhikoskea kohtaan ja että minä vain pidin opettajan
puolta.
— Minä uskon sinua, Otso, ja nyt minä olen pahoillani, että minä
epäilin luokan kunnollisinta poikaa, sanoi Ilta ja ojensi kätensä.
— Ilta, minulta puuttuu lusikka, kuului tuomari Pohjan ääni
ruokahuoneesta.
— Hyvästi, Ilta. Nyt minä menen, sanoi Otso heittämättä Iltan kättä.
— Joudu, Ilta, kiiruhti tuomari. Ilta veti kätensä irti ja hymyili.
Kun Otso tuli kadulle, seisoivat Olli ja Tauno oven ulkopuolella.
— Vai sinä keität soppaa ominpäin? sanoi Olli uhkaavasti.
— Mitä se merkitsee? Etkö sinä voinut tulla samalla kertaa pois? kysyi
Tauno.
— Minulla oli asiaa Iltalle. Miksi ette menneet saattamaan Terttua, kun
on näin myöhäistä?
— Vai Terttua? Sinähän häntä hakkailit koko illan, sanoi Olli.
— Hyvästi nyt. Minä en halua riitaa, mutta jos te haluatte, niin kyllä
minä pian käännän teidät nurin, sanoi Otso.
— Tule, Tauno. Ihmiset katsovat meitä, sanoi Olli, joka oli pieni ja
hintelä. Hän ei pystynyt ottelemaan Otson kanssa.
Otso kääntyi toiselle suunnalle.
— Ilta on intresantti luonne, sanoi Tauno.
— Näkee, että hän on kärsinyt hurjan paljon. Sellainen kehittää, sanoi
Olli.
— Muut luokan tytöt eivät ole läheskään, niin syviä hengeltään. Minä
en tarkoita sellaista kuin algebraa, vaan yleisinhimillistä kehitystä,
sanoi Tauno.
— Niin minäkin. Ja mahdottoman kaunis. Rumat tytöt ovat usein eri
arvokkaita, mutta kun Terttu ja Ilta ovat vieretysten, niin ei tule
ajatelleeksi Tertun arvoa juuri silloin. Huomasitko sinä, että Ilta
antoi minulle suurimman appelsiinin? Hän valitsi sen itse.
— En. Minä ajattelin tässä vain, että hän ei laulanut, kun Otso pyysi.
— Sinun pyynnöstäsikö hän sitten lauloi?
— Etkö sinä huomannut sitä? Hän kielsi jyrkästi Otsolle, sanoi Tauno.
— Hyvästi, tästä minä lähden, sanoi Olli.
— Hyvästi.