Kahdeksasluokka sijaitsi koulun yläkerrassa, hiukan syrjässä muista.
— Täällä on hyvä olla, sillä harvoin opettajat häiritsevät meitä muuta
kuin tunneilla, oli Väinön tapana sanoa.
Luokka oli kokoontunut väliajan jälkeen, kun Ilkka Paso astui etualalle
haraten hiuksiaan rehtorin tapaan.
— Teillä ei ole mitään oikeutta meluta ennen tärkeän tunnin alkua.
Luokka on vallan rauhallinen, eikä huoju niinkuin jääkarhut häkeissään.
Eila ei saa istua polvillaan, se ei ole arvokasta. Miili ja Siiri
Kestilä lopettavat tirskumisensa, me emme tarvitse mitään nauruduettoja
täällä. Jyrkin kaulanauha on tosin komea, mutta antakoon hän muitten
ihailla sitä — taskupeili pois! puhui Ilkka rehtorin mahtavaan tapaan.
Hän puhui painostaen kerakkeita ja vetäen ilmaa etuhampaitten läpi
pisteitten kohdalla.
— Sano, mitä sinulla on asiaa äläkä esitelmöitse, huusi Väinö.
— Minä puhun sitten, kun luokka on vallan järjestyksessä. Aissi
työntää kiharansa korvien taa, ja Otso lopettaa jalan pyörittämisen.
Kuulkaa siis: Johtajatar Jenny Spont on matkustanut Kuopioon sisarensa
hautajaisiin. — Olkaa vallan rauhallisia, on tällaisia yrttejä ennenkin
kasvatettu.
— Pytyn sisar olisi saanut asua Petsamossa, mutta täytyy tyytyä
tähänkin, sanoi Tauno.
— Hei, sitten me saadaan lupaa! huusi Eila.
— Erehdyt, Eila Meriaho. Minä olen aina aavistanut, että sinä kuulut
laiskojen luokkaan. Te saatte pätevän sijaisen. Toivon, että te
käytätte tätä tilaisuutta — — jatkoi Ilkka entiseen tapaan.
— Sitä me tehdäänkin. Norsseilla on pitkin lukukautta virkistäviä
hetkiä »naskalien» tunneilla. Meillä on ollut pitkä, kuiva työaika.
Työtä ja raatamista viikkokausia, sanoi Olli.
— Vaihdetaan nimiä ja paikkoja, sanoi Terttu.
Kaikki olivat innoissaan. Paikkoja vaihdettiin ja tehtiin valmisteluja
tulisessa kiireessä.
— Minä pelkään kamalasti, ai, ai kuinka minä pelkään, sanoi Miili ja
sitoi kaulaansa koristeen luokan erivärisistä kumeista.
Otso Rasti heitti takkinsa Sylvalle ja kääri verkkopaidan hihat
kyynärpäitä ylemmäksi. Housun lahkeet hän kääri myöskin niin, että
sukkien yläpuolella näkyi pitkälti paljasta ihoa.
Sylva veti Otson takin hienon hameensa päälle. Puseron valkoinen kaulus
vedettiin takin kauluksen yli ja vyölle kiristettiin Taunon nahkainen
vyö.
— Sinä olet tosiaankin eri tyylikäs. Englantilaisen ladyn ja pojan
sekoitus, sanoi Tuovi. — Minä en uskalla ottaa osaa tällaiseen
vaaralliseen ilveilyyn, lisäsi hän, mutta antoi kuitenkin Helin maalata
eri värisiä rannerenkaita pitkin paljaita käsivarsia.
— Muistakaa, ettette melua tai heitä paperimälliä. Sellainen sopii
alaluokilla. Meidän ilomme täytyy soveltua kahdeksan luokan sivistyksen
saaneelle nuorisolle, sanoi Tauno.
Hän oli sitonut kaulaliinastaan kääreen otsalle. Tämän alta näkyi pätkä
taitavasti tehtyä haavaa, joka oli maalattu vesivärillä.
— Kohteliaisuus ennen kaikkea. Puhutaan säädyllisesti, niin ei tule
jälki-ikävyyksiä, varoitti Jyrki.
Meri oli aukaissut mahtavat hiuksensa, joita piti koossa pään ympäri
kulkeva käsilaukun hihna. Laukku riippui takana punaisena koristeena
tummien hiusten päällä.
— Katsokaa noita! huusi hän osoittaen ovesta sisään tulevaa Aissia ja
Iltaa.
Nämä olivat käytävässä vaihtaneet hameita. Aissin pitkät sääret
näkyivät polvin asti ja hiuksissa oli kirjava nauharuusu nenäliinoista.
Perässä tuli lyhyt Ilta, hame laahaten maata. Päässä oli luokan
johtajattaren komea hattu ja kädessä sateenvarjo.
Hän istuutui sohvalle ikkunoiden väliin.
Käytävässä kuului askelia. Luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Kaksoiset tukehduttivat tirskuntansa nenäliinoillaan.
Keski-ikäinen rouva tuli sisään. Hän oli leskirouva Hanhikoski, joka
parikymmentä vuotta sitten oli ollut opettajattarena tyttökoulussa.
Miehensä kuoleman jälkeen hän aikoi taas pyrkiä opettajattareksi. Nyt
hän oli iloinen saadessaan lyhyen viransijaisuuden, jolloin hän näkisi
minkälaiseksi kouluelämä ja nuoriso oli kehittynyt nykyaikana. Hän oli
lapseton ja aivan vieras lasten elämälle.
Luokka nousi.
— Istukaa. Minä olen neiti Spontin sijainen. Toivon, että tulemme hyvin
toimeen. Jaha, tässä on oppilasluettelo, sanoi rouva Hanhikoski.
Ilta Pohja nousi sohvaltaan ja meni käsi ojossa tervehtimään. Hän
kumarsi komeasti, pitäen kolmea käsilaukkua ja sateenvarjoa vasemmassa
kädessään ja sanoi:
— Nimeni on Aamu Etelä. Pyydän saada kuunnella opetusta. Minä olen
tullut Rovaniemeltä tutustumaan pääkaupungin yhteiskouluihin.
— Mielelläni minun puolestani, vaikka minä itse olen vain sijainen enkä
ole perehtynyt uusimpiin opetustapoihin.
— Kiitän luvasta. Me Rovaniemellä seuraamme aina viimeistä muotia,
sanoi Ilta ja nosti hamettaan, ettei kompastuisi siihen mennessään
paikalleen.
Rouva Hanhikoski ihmetteli Rovaniemen »viimeistä muotia», mutta
istuutui mitään sanomatta kirjoittamaan päiväkirjaan.
— Teillä on siis tänäpäivänä oikeatyylisyysoppia, aloitti hän.
— Pyydän ilmoittaa, että se onkin vaihdettu runonlausuntaan, sanoi
Väinö.
— Mitä runoja te luette nykyjään? Vänrikki Stoolia varmaankin? Jyrki
Pailanen, sanoi opettaja katsoen oppilasluetteloa.
Ilkka ja Jyrki nousivat ja vastasivat yhteen ääneen:
— Koskenniemen runoja.
— Vaasan Jaakkoon runoja.
— Yksi vastaa kerrallaan. No, Jyrki Pailanen.
Ilkka vastasi, toverien vedettyä Jyrkin istumaan.
— Me luemme Koskenniemen runoja.
— No, Pailanen menee lausumaan taululle.
Ilkka meni hitaasti taululle ja koetti muistutella jotakin Koskenniemen
runoa. Perille päästyä tämä ei vielä ollut onnistunut, niin että hän
alkoi:
— Jänis pikku poikanen — — —
— Meillä Rovaniemellä pitävät pojat käsiään puuskassa ja tytöt kädet
ristissä vyötäisien kohdalla. Silloin ei huitominen häiritse lausuntaa,
sanoi Ilta sohvaltaan.
— Meillä pidetään näin, sanoi Ilkka ja risti käsivartensa rinnan yli.
— No, aloitetaan nyt, kehoitti opettaja, ja Ilkka alkoi uudestaan:
— Jänis pikku poikanen...
— Rovaniemellä — — — aloitti Ilta taas.
— Pyydän, että neiti kertoo tunnin jälkeen, miten Rovaniemellä tehdään,
huomautti opettaja, ja Ilkka sanoi:
»Jänis pikku poikanen
hyppäs korkealle vuorelle.
Miks' ajetaan, miks' ajetaan,
koirain kanssa aina vaan?»
Koko luokka yhtyi kertaukseen:
»Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan.» Ilkka löi
tahtia karttakepillä.
Ilkka jatkoi:
»En ole käynyt laihossas,
en ole syönyt kaurojas.
Miks' ajetaan, miks' ajetaan,
koirain kanssa aina vaan?»
ja luokka yhtyi jylhällä äänellä loppuosaan.
— Tokkohan Koskenniemi on kirjoittanut tuota? Minä kuulin sen jo
lapsena, sanoi opettaja.
— On varmasti. Hän kirjoitti sen nelivuotiaana poikasena, vakuutti
Ilkka.
— No, siltä se kuuluukin. Siiri Kestilä tulee nyt taululle.
— Minä en osaa lausua, mutta minun sisareni Siiri on hurjan hyvä
runonlausuja. Minä osaan maantietoa ja kirjanpitoa. Me jaoimme
lukuaineet keskenämme, sanoi Siiri.
— Onko sellainen luvallista nykyjään?
— Se on uusinta opetustapaa. Minä esimerkiksi korotan luvut neliöihin
ja tämä Suurheimo tässä vetää niistä juuret. Pojat asettavat yhtälöt
probleemeihin, ja tytöt ratkaisevat ne. Sillä tavalla jokaisesta tulee
jukin taitavia alallaan, selitti Tauno.
— Sellainen sopii ehkä matematiikassa. Kielioppia minusta ainakin tulee
jokaisen oppia perinpohjin, sanoi opettaja.
— Väinö Ylämäki menee lausumaan.
— Voinhan minä koettaa, vaikka minä olen hiukan heikko nykyjään, sanoi
Tauno.
— Mikä haava Ylämäellä on otsassa? kysyi opettaja.
— Minä menin auttamaan, kun humalainen jätkä löi pientä poikaa, sanoi
Tauno tunteellisesti.
— Se oli kauniisti tehty. On hyvä, että teidän joukossanne on niin
hyvän esimerkin antaja, kehui opettaja.
— Meidän luokkamme on aina valmis taistelemaan pienten ja sokeitten
ja rampojen puolesta. Me suojelemme ontuvia hevosia ja torimuijia ja
pieniä hiiriä lateli Tauno.
— Lopeta jo ja mene lausumaan, kuiskasi Heli.
— No, Ylämäki valitsee sitten oikein kauniin runon. Äskeinen oli hiukan
lapsellinen, sanoi opettaja.
— Ja huononpuoleisesti esitetty. Meillä Rovaniemellä lausutaan aivan
toisella puhdilla, sanoi Ilta.
Rouva Hanhikoski katsoi kärsimättömästi ikkunaan päin. Tauno kulki
taululle etsien kuumeisesti muististaan sopivaa runoa. Tie oli lyhyt,
niin että tulos oli huono.
Hän aloitti:
»Pimpeli, pampeli paimen poika,
simpeli, sampeli paimen tyttö,
kimpeli, kampeli karjan kellot — — —»
Luokka nauroi, niin että hänen täytyi keskeyttää.
— Onhan tuo lystikästä, mutta ota nyt jokin ylevä, isänmaallinen runo,
sanoi opettaja.
Ja Taunosta tuli kuin vettä:
»Laps Suomen älä vaihda pois
sä maatas ihanaa,
totuuden runon kotimaa,
maa kallis isien.
Joka niemen notkohon, saarelmaan,
kodin tahtoisin nostattaa.»
— Mitä tuo on? kysyi opettaja.
— »Säveleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa»
jatkoi Tauno
— Tuttua se on mutta — — —
— »Luonnossa on lempeyttä,
sydämessä hempeyttä,
sen tuskin tiedän vertaista,
niin kaunista niin herttaista»
tuli kuin gramofoonista.
— Eikö Ylämaata saa pysähtymään?
»Ja onnehensa tyytynyt,
tää armas kallis maa.»
— Vaikene. Mikä kansanlaulu tuo on?
— Se on potpourri.
— Mitä?
— Hämäläis-karjalais-savolais arvonmekin-maamme laulu.
Opettaja rypisti kulmiaan, ja Tauno lisäsi nopeasti:
— Tällä tunnilla luvattiin määrätä, mikä aine on kirjoitettava ensi
kerraksi.
— Mene paikoillesi sitten. — Saatte itse ehdottaa aineita. Minä en
tiedä, mitä olette ennen kirjoittaneet. Mistä Terttu Kosu tahtoo
kirjoittaa?
Aissi nousi näyttäen hullunkuriselta lyhythameisena.
— Oletko sinä todellakin kahdeksannella luokalla? kysyi opettaja.
— Kyllä minä olen. Siitä on jo kauan, kun minä täytin 14 vuotta, sanoi
Aissi, lisäämättä, että siitä oli 4 vuotta.
— Emmekö me saisi kirjoittaa ainetta hiuksista? Sen voisi ottaa
kauneuden, terveyden ja moraalin kannalta. Lyhyille ja vaaleille
sopii naisellinen nuttura, vilkkaille ja äkäisille mahdollisimman
lyhyt j.n.e. Keittäjättärille on polkkatukka ainoa hyväksyttävä, ja
sairaanhoitajattarille pitkä, silloin heidän on pakko nousta vielä
aikaisemmin kuin muutoin. Kuta vähemmän he nukkuvat, sitä paremmin he
sopivat toimeensa. Sitten voisi ottaa selkoa, kutka useimmin joutuvat
naimisiin, lyhyt- vai pitkätukkaiset. Tai kutka paremmin suorittavat
opintonsa, ehdotti Aissi.
— Minusta tällainen aine ei ole kyllin arvokas. Ehkä Eila Meriaho
keksii jonkin toisen sopivamman, sanoi opettaja.
— Kirjoitetaan Lucioperca Sandrasta, sanoi Heli.
— Kuka hän on? Minä en tosiaankaan nyt muista tätä nimeä.
— Hän on unkarilainen suurfilantrooppi. Hän syntyi klo 7 illalla köyhän
työläisperheen ainoana lapsena. Jo nuorena hän voitti tiedoissa sekä
sisarensa, että veljensä ja auttoi isältään saamillaan rahoilla köyhiä
sairaita, niin että parantumattomat saivat näkönsä. Hän täytti eri
kansanluokkain väliset kuilut ja oli siunaukseksi rikoksellisille.
Vanhemmaksi tultuaan hän hävitti pahennuksen pesät syntymäkaupungistaan
ja yhteiskunnan mätähaavat olivat alati hänen sydämellään, esitelmöitsi
Heli.
— Hän oli suomalais-ugrilaisen sivistyksen huippusaavutus, sanoi Ilta.
— Ehkä Rovaniemellä luullaan niin, mutta uusimmat tutkimukset ovat
todenneet hänen saksalaisen syntyperänsä, oikaisi Heli.
— Kyllä kai minä joskus olen kuullut tästä merkillisestä naisesta. Mikä
hänen nimensä olikaan? kysyi opettaja.
— Sandra, Lucioperca Sandra, niinkuin Guyrkovitsch Guyrka. Unkarilaiset
käyttävät ristimänimeä perässä. Hänen viime vuotensa olivat merkillisiä
laajanäköisen monipuolisuutensa takia. Hänen toimintansa haarautui,
kirkastui ja kohosi hurjan korkealle tasolle. Mutta onneton avioliitto
eri kansallisuuteen kuuluvan Felix Lynx'in kanssa loi valoa hänen
vanhoille päivilleen.
— Kutka teistä ovat lukeneet tästä Sandra Luciopercasta? kysyi opettaja.
Koko luokka viittasi, sillä he muistivat hyvin kuhan latinalaisen
nimen. Rouva Hanhikoski ihmetteli heidän sivistystasoaan. Hän sanoi:
— Ehdotetaan vielä toisia aineita. Olli Suurheimo.
Kai Blå nousi ja sanoi:
— Minusta raittiusasia on kiintoisa. Samalla voisi puhua
siveellisyydestä ja muista paheista. Sopisi selittää eri
juopumisasteet, nousuhumalan ja laskuhumalan. Helppoa olisi
piirustaa käyrä, joka osoittaa raittiustasoa eri kansankerroksissa.
Esimerkiksi nikkarien, ministerien, kauppamatkustajien, orpolasten,
ja värisokeitten väkijuomain käytön. Jännittävää on kertoa trokarien
oveluudesta ja kiinniottajien menettelytavoista. Ei mikään vaikuta niin
jukin vahingollisesti moraaliin ja kansan terveyteen kuin raittius.
— Mitä? Kuinka se oli?
— Niin juuri väkijuomat, jotka vuosittain tuhoavat Suomen kansasta
30 % enemmän kuin kuolema. Meidän tulee taistella niitten puolesta
viimeiseen viininpisaraan saakka, sillä muu maa viina, oma maa kalja,
ja Kai hosui haltioituneena käsillään.
Eila ei voinut enää pysyä vaiti. Hän nousi seisomaan ja sanoi:
— Minusta me kirjoittaisimme historiallisen aineen kaikista naisista,
jotka ovat eläneet.
— Siitähän koituisi miljoonia naisia, sanoi opettaja.
— Minä tarkoitin niitä, jotka ovat kuuluisia ja merkillisiä. Orleans'in
neitsyt, Maria Stuart, Agrippina, Faraon tytär, Lotta Svärd ja kaikki,
jotka on poltettu ja hukutettu ja mestattu, vaikka he ovat olleet
jaloja naisia. Minua harmittaa oikein, kun ajattelen, mitenkä paljon
vääryyttä on tehty naisille. Lotta Svärd tosiaankin taisi jäädä henkiin.
— Tämä on sittenkin liian laaja aine.
— Kirjoitetaan sitten naisten sorronalaisesta asemasta, sanoi Eila.
— Sellaisesta pojat ainakaan eivät voi kirjoittaa. Ei ainakaan tällä
luokalla, jossa naiset ovat täydellisesti hallitsija-asemassa, sanoi
Olli.
— Tästä näkyy tulevan erimielisyyksiä. Ehkä Onni Joki ehdoittaa
sopivamman aineen.
Otso Rasti nousi ja sanoi:
— Urheilusta voi jokainen kirjoittaa. Se on isänmaallista ja
terveellistä ja kaikkea.
— Mutta siitä puuttuu henkevyyttä, sanoi Ilta.
— Eikö isänmaallisuus ole henkevää? kysyi Otso.
— Ainakin Rovaniemen urheilijat ovat vailla sielua.
— Pyydän, että neiti Etelä ei sekaannu asioihin, sanoi rouva Hanhikoski.
— Helsinkiläisille on terveellistä kuulla, mitä maaseutu ajattelee.
Rovaniemen painijat ovat aineen orjia, sanoi Ilta.
— Urheilu on ainoa pyrintö, joka on puhdas ja jalo, intti Otso, jota
alkoi harmittaa.
— Eipä olekaan. Urheilijat ovat kunnianhimoisia, sanoi Ilta.
— Pyydän, ettei meitä keskeytetä, sanoi opettaja.
— Mutta Rovaniemellä — —
Pitemmälle ei Ilta ennättänyt, kun Otso tuli hänen luokseen, heitti
nuoran pätkän hänen harteittensa ympärille ja alkoi vetää häntä ovea
kohti.
— Auttakaa, auttakaa. Minua solvataan, huusi Ilta hoippuessaan
eteenpäin. Hän oli kompastua sateenvarjoon, joka putosi maahan, ja
hameet kietoutuivat säärien ympäri.
— Minä kiellän Onni Jokea käyttäytymästä sopimattomasti. Mene heti
paikoillesi, huusi rouva Hanhikoski hädissään.
— Me lähdemme nyt Rovaniemelle, sanoi Otso ja veti Iitan ovesta ulos.
— Minä lähden mukaan, hän on minun tätini, huusi Aissi ja juoksi
perässä.
Ovi sulkeutui, ja kaikki kolme katosivat.
— Menkää heti käskemään heitä takaisin. Tämähän on kauhean
epäkohteliasta, sanoi opettaja.
Samassa aukenikin ovi, ja Otso meni rauhallisesti paikoilleen.
— Onni Joki käyttäytyi anteeksi antamattomalla tavalla. Tätä täytyy
seurata ankara rangaistus, sanoi opettaja.
— Minä luulin tekeväni opettajalle palveluksen, sanoi Otso.
— Minähän kielsin sen. Minne he nyt joutuivat?
— He lähtivät pois.
— Minun täytyy ilmoittaa tämä asia luokanjohtajalle. Te olette
käyttäytyneet hyvin koko tunnin, ja nyt tämä loppukohtaus pilasi
kaiken, valitti opettaja.
— Minä pyydän anteeksi, mutta minun menettelyni oli tarkoitettu vain
tuota rovaniemeläistä vastaan.
— Ei nyt auta mikään. Onni Joki saa vastata teostaan rehtorille tai
luokanjohtajalle. — Aineen voitte kirjoittaa Sandrasta, itse muistatte
hänen sukunimensä.
Kello soi, ja rouva Hanhikoski meni ulos luokasta.
Kaikki kokoontuivat Otson ympärille.
— Nyt meidät paha perii. Miksi minä hullu otinkin Onnin nimen,
päivitteli tämä.
Onni Joki oli sairas ja oli ollut pois koulusta koko viikon.
— Olisipa sattunut kelle tahansa meille, niin me olisimme pitäneet
hyvänämme muistutuksen, ja silloin tästä olisi selvitty, sanoi Ilkka.
— Ehkä Onnikin tekee niin, arveli Heli.
— Älä usko. Hän ei ymmärrä leikkiä, ja hänen isänsä luultavasti vielä
vähemmän, sanoi Tuovi.
Ilta ja Aissi tulivat sisään. He olivat taas vaihtaneet vaatteita.
— Mitä varten sinä olitkin niin julkea, Ilta? kysyi Otso.
— Olisit antanut minun olla, niin ei olisi tullut tällaista harmia,
sanoi Ilta. — Rosan hattukin sai kuhmun.
— Pahinta on, jos Onni ei tule kouluun. Silloin on heti selvää, että
hän ei ollut täällä, sanoi Aissi.
Koko väliaika pohdittiin asiaa, mutta kukaan ei keksinyt pelastusta.
Viimeinen tunti oli historiaa. Rehtori ei nähtävästi ollut tavannut
rouva Hanhikoskea, sillä hän oli aivan ennallaan.
Mutta tunti oli pitkä, ja painostava mieliala vallitsi luokassa.
Vihdoin se loppui, ja jokainen meni kotiinsa. Päivä oli loppunut
nolosti.
* * * * *
Neiti Rosa Welt tapasi rouva Hanhikosken koulun portilla. Heillä oli
osa kotimatkasta yhteinen.
— Neiti Welthän on kahdeksannen luokan esimies? alkoi rouva Hanhikoski.
— Niin olen. Minä toivon, että he käyttäytyivät siivosti.
— Erinomaisesti. He ovat vilkkaita lapsia, ja tunti oli hyvin hauska.
Ikävä vain, että lopussa sattui harmillinen tapaus. Se neiti Etelä,
joka käy kuuntelemassa opetusta täällä, oli tosin tavallaan syypää
siihen, mutta kyllä oppilaskin käyttäytyi sopimattomasti.
— Minä en ole kuullut, että täällä olisi nykyjään kuuntelijoita.
Mikähän neiti se lienee?
— Rovaniemeläinen opettaja. Nuori, kaunis nainen, mutta käytös ja puku
vähintään omituisia. — No, hän keskeytti vähän väliä opetuksen, niin
että minäkin hermostuin. Lopuksi eräs oppilaista passitti hänet ulos
luokasta.
— Mitä? Kuka julkesi tehdä sellaista? Sehän on uskomatonta!
— Hänen nimensä oli Onni Joki.
Neiti Welt puhkesi nauruun.
— Onni Joki! Ei, rouva Hanhikoski, Onni Joki se ei ollut. Hän on
luokan hiljaisin ja mallikelpoisin oppilas. Tarkoitatte varmaan Väinö
Ylämäkeä? Hänestä on aina harmia.
— Se oli Onni Joki. Olen aivan varma asiastani. Hän otti taskustaan
nuoran pätkän ja veti sillä rovaniemeläisen ulos käytävään. Se oli se
poika, joka istuu ensi rivillä eniten vasemmalla.
— Siinä Joki istuu. Huomenna minä tutkin luokkaa. Olen pahoillani, että
näin karkea vallattomuus tapahtui siellä. Kahdeksas luokka on lahjakas
ja hauska luokka, mutta se on myöskin vallaton ja omavaltainen.
— Minä olen ollut hyvin vähän tekemisissä nuorison kanssa, varsinkin
viime aikoina. Mutta kyllä he ovat muuttuneet aika tavalla tällä aikaa.
Heidän pukunsa on hyvin omituinen, sanoisin melkein vallaton. Hyvin
avonaisesti he sanovat mielipiteensä ja hauskaa heitä on kuulla.
— Olivatko he vallattomia?
— Eivät suinkaan. He istuivat siivosti paikoillaan, eivät melunneet
eivätkä puhuneet. Mielellään heitä opettaa. Ellei tuota huonosti
kasvatettua Onni Jokea olisi ollut, olisi tunti sujunut erinomaisesti.
— Onni Joki huonosti kasvatettu! Tässä on jotakin hämärää. Kyllä minä
tämän selvitän.
— Toivon, ettei luokalle koidu ikävyyksiä. He olivat minusta herttaisia
lapsia.
— Sitä he ovatkin, kunhan heitä pidetään aisoissa. Vieläkö rouva
Hanhikoskella on opetusta sillä luokalla?
— Ei ole enää. Hyvästi, neiti Welt.
— Hyvästi, rouva Hanhikoski, — sanoi neiti Welt ja kulki miettiväisenä
kotiin.
V