Tapahtumista Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkoissa Helsingissä
toukokuun 6, 13 ja 20 päivinä olen pyynnöstä jättänyt Helsingin
poliisilaitoksen Etsivälle osastolle seuraavanlaisen kirjallisen
selostuksen:
_Helsingin kaupungin Järjestysvallan Etsivälle osastolle_.
Tekemästänne pyynnöstä, jonka minulle, muistaakseni, viime lauantaina
t.k. 26 p., esitti kaksi luonani käynyttä virkailijaa, saan täten
jättää Osastolle kirjallisen selostuksen tapahtumista täkäläisissä
kirkoissa t.k. 6, 13 ja 20 päivinä ja muutamista näiden tapahtumain
yhteydessä olevista seikoista.
Viime huhtikuun 29 p:nä julkaisin Helsingin Sanomissa N:o 114
nimimerkillä "Parantumaton" ja otsakkeella "Oman pelastukseni haussa"
seuraavan kirjoituksen:
* * * * *
Tiedän, ettei sovintoa ylä- ja alaluokan välillä voi rakentaa ennen
kuin kaikki asetehtaat ovat maan tasalle hajoitetut ja jo valmiit aseet
taotut työvälineiksi. Tiedän myöskin, ettei köyhyys häviä maan päältä
ennen kuin maa ja muut luonnon rikkaudet tunnustetaan Jumalan ihmisille
antamaksi yhteisomaisuudeksi.
Mutta milloin nämä tapahtuvat? Silloinko vasta, kun vihan kuilu ylä- ja
alaluokan välillä on saavuttanut äärimmäisen syvyytensä, kun giljotiini
on käynyt ja verivirrat vuotaneet?
En parane, jos jään odottamaan. En usko, että rauhaa voisi sodalla
rakentaa. Turvautuisinko tuskissani ihmeiden voimaan?
Minulla on jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille. Mutia se olisi
sanottava kirkossa, sillä se koskee juuri kirkkoa. Pitäisi siis
tapahtua sellainen ihme, että maallikko päästettäisiin kirkkoon
puhumaan.
Suurlakon aikana kuuluvat muutamat uskalikot suunnitelleen kirkon
anastamista köyhälistön käsiin. Ja olisihan minun nyt helppo tarjoutua
saarnamieheksi, kun asevoima tätä nykyä ajaa köyhälistön asiaa.
Mutta kun en mitään hyvää odota muusta kuin aseiden hävittämisestä,
kuinka voisin silloin aseiden turvissa kirkkoon tunkeutua!
Että olisi kaikki koeteltu, mitä koetella voi, menin
kirkkoherranviraston kansliaan; ja syntyi meillä kirkkoherran kanssa
seuraava keskustelu:
-- Tahtoisin teiltä kysyä, onko maallikolla mitään mahdollisuutta saada
puhua kirkossa.
Kirkkoherra mietti jonkun aikaa. Sitten hän sanoi:
-- Kirkko on papistolle vihitty saarnapaikka, johon vihkimättömällä ei
ole pääsyä. Mitä olisi muuten aikomus puhua?
-- Sitä en edeltäpäin voi ilmaista, mutta voittehan arvata etten minä
aijo puhua mitään omiani.
-- Meillä on sääntömme, jotka ovat siihen esteenä.
-- Oletteko ottanut huomioon, että elämme vallankumouksessa ja saattaa
tapahtua, että kirkossa pian saarnaavat sellaiset miehet, joilla ei ole
mitään Jumalalta saatua sanottavaa, vaan ainoastaan kiihotuspuheita?
-- No jaa, vallankumous tulee ja vallankumous menee. Pian tulee jälleen
lempeyden aika ja olot entiselleen.
Nousin lähteäkseni.
Kirkkoherra näyttää tuskailevan ja pyytää jälleen istumaan, Ikäänkuin
jotain mahdollisuutta vielä punniten hän alkaa tiedustella
uskonnollista kantaani.
-- Te uskotte Kristukseen, ylösnousemukseen?
-- Minun täytyy sanoa suoraan, että uskoni on tullut vieläkin
vastakkaisemmaksi kirkonopille kuin se oli ennen.
-- Mihin perustatte siis oikeutenne puhua kirkossa?
-- Siihen mihin tekin. Siihen, että minulla on sanottavaa Jumalalta.
Kirkkoherra rupesi ehdottamaan:
-- Olisihan niitä muita paikkoja.
Mutta kun sanottavani koskee juuri kirkkoa, en sitä osaa muualla
sanoakaan.
Siihen raukesi yritykseni.
Mitä minun nyt on tehtävä? Jäädäkö odottamaasi?
* * * * *
Tämän toukokuun 5 p:nä oli Helsingin Sanomissa näin kuuluva uutinen:
-- _Kirjailija Arvid Järnefelt_ on pyytänyt meitä ilmoittamaan, että
koska lukuisat ihmiset ovat hänen Helsingin Sanomissa julkaistujen
kirjoitustensa johdosta vaatineet häntä puhumaan kirkossa, hän aikoo
tänä sunnuntaina 1-2 välillä käydä katsomassa olisiko pääsy
Nikolainkirkkoon vapaa, mutta että missään tapauksessa hän ei aijo
väkivaltaiseen tunkeutumiseen ryhtyä, jos pääsy sittenkin kielletään.
Tultuani mainittuna sunnuntaina klo 1-2 välissä Nikolainkirkolle,
huomasin, että kirkon ovet olivat auki. Menin sisälle ja näin suuren
joukon ihmisiä, jotka odottelivat, kirkosta lähtemättä. Väkijoukon
keskelle päästyäni minulle sanottiin, että odoteltiin minun puhuvan.
Aijoin mennä alttarin korokkeelle puhuakseni sieltä. Samassa nousi
kuitenkin saarnastuoliin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra,
sanoen, että koska väki näkyi vielä viipyvän kirkossa hän tahtoi puhua.
Pitkän ja erittäin vapaamielisen puheensa lopussa kirkkoherra
kohteliaassa muodossa mutta jyrkästi kielsi kenenkään syrjäisen
esiintymästä puhujana tässä kirkossa.
Kiellosta huolimatta minä menin alttarin korokkeelle ja sanoin
sanottavani. Käytöstäni en pidä ristiriitaisena Helsingin Sanomissa
olleen ilmoituksen kanssa, sillä minä teen jyrkän eron passiivisen
tottelemattomuuden ja väkivaltaisuuden välillä.
* * * * *
Tämän toukokuun 12 p:nä oli "Työmiehessä" ja "Sunnuntai" lehdessä
uutinen, jossa pyysin toimituksia ilmoittamaan lukijoilleen, että
seurakuntalaisten pyynnöstä aikomukseni oli esiintyä Johanneksen
kirkossa sunnuntaina päiväjumalanpalveluksen jälkeen, 1-2 välillä.
Mainittuna aikana Johanneksen kirkkoon saavuttuani huomasin, että
päiväjumalanpalvelus olikin suuresti viivästynyt, koskapa pappi juuri
silloin vasta nousi saarnaamaan. Saarnan, pitkien kirkollisten
toimitusten jälkeen, joiden aikana kirkko täyttymistään täyttyi, ja
vihdoin loppuvirrenkin veisattua, jonka jälkeen oli hyvä tilaisuus
jokaisen ken halusi, lähteä kirkosta, nousin paikaltani ja menin
alttarinkorokkeelle pitääkseni sieltä puheen. Vastaani tuli kuitenkin
eteläisen seurakunnan kirkkoherra useiden muiden hengellisten miesten
seuraamana, kätteli minua tervehdykseksi ja sitten korottaen äänensä
kirkkoväen kuultavaksi kysyi minulta muistinko kuinka hän noin 30
vuotta sitten antoi minulle Herran ehtoollisen ja tätäkö tämmöistä
varten hän oli minua vannottanut? Kun rupesin vastaamaan, kielsi hän
minua puhumasta ja kohottaen kätensä huusi meluavalle väkijoukolle,
joka kovaäänisesti vaati minua puhumaan, -- että Järnefelt ei tule
puhumaan. Pappien nuhteisiin koetin saada sanotuksi, että ihmisinä voin
heitä kuunnella, mutta kirkon herroiksi en heitä tunnusta ja tulen
alistumaan vain väkivaltaan. Kirkkoherra ilmoitti silloin, ettei heidän
ole aikomus ryhtyä väkivaltaan. Hän viittasi kädellään urkurille, että
tämä alkaisi soiton, ja ilmaisi harminsa siitä, ettei urkuri tehnyt
tehtäväänsä, vaikka hänelle oli sanottu. Sensijaan hän järjesti
nopeasti laulajat muiden pappien ja lukkarioppilaiden joukossa, jotka
alkoivat laulaa Jumala onpi linnamme virttä. Virteen yhtyivät muutamat
lehterillä olijat.
Väkijoukon melu yltyi yltymistään eikä ottanut mistään yrityksistäni
tyyntyäkseen. Vasta kun nousin saarnatuoliin, hiljeni sekä laulu että
pappien ja yleisön välinen rähinä, ja vain yksityisiä alashuutoja
"antikristus Järnefeltille" kuului puheeni kestäessä.
Olen kuullut moitittavan kirkkoherraa suvaitsemattomasta
esiintymisestään. Sitä moitetta en voi myöntää oikeaksi. Hänen
asemassaan ja jos omistaisin hänen elämänkatsomuksensa olisin varmaan
kiivastunut vielä paljoa enemmän. Keskellä rähinää muistelin ankaraa
isä-vainajaani ja kuvittelin mielessäni kuinka hän olisi kauhistunut ja
mitä olisikaan sanonut ja miten murtunut tekoni johdosta. Ja minun tuli
niin sääli vanhaa kirkkoherraa, että olisin mielelläni vaikka syleillyt
häntä. Näissä tunteissa säilyi rauhani.
* * * * *
T. k. 19 p:nä pyysin "Työmiehen" toimitusta ottamaan lehteen uutisen
aikomuksestani puhua Kallion kirkossa. Saatuani kielteisen vastauksen
menin lehden konttoriin ja jätin etusivulle painettavaksi seuraavan
ilmoituksen:
"_Puhe Kallion kirkossa_. Allekirjoittanut aikoo puhua Kallion kirkossa
sunnuntaina t.k. 20 p:nä päiväjumalanpalveluksen ja muiden toimitusten
päätyttyä."
Kun saavuin mainittuna sunnuntaina tähän kirkkoon, oli jumalanpalvelus
kuitenkin vasta alkamassa. Kallion seurakunnan kirkkoherra nousi
saarnaamaan. Kirkko täyttyi täyttymistään saarnan aikana, kunnes ei
ollut enää seisomapaikkaakaan missään. Tungoksesta ja jatkuvasta kirkon
lämmityksestä huolimatta tuo vähintäin 5-6 tuhantinen joukko pysyi koko
saarna-ajan aivan hiljaa, kunnes kirkkoherra kuulutustensa ohella luki
kirkkoraadin kirjelmän, jossa tämmöiset kokoukset kiellettiin sanoilla:
ei kirkko ole mikään ryövärien luola. Kuului nurinaa ja alashuutoja.
Sanat loukkasivat kirkkoyleisöä. Nuo sanat ovat Jeesuksen sanoja hänen
käydessään temppelissä, ne ovat kansalle hyvin tunnetut ja kuuluvat
kokonaisuudessaan: "tämä on minun isäni huone, mutta te olette tehneet
sen ryövärien luolaksi". Ei Jeesus tarkoittanut ryöväreillä kansaa,
vaan niitä, jotka ottivat kansalta kymmenyksiä. Mahdotonta on kuitenkin
ajatella, että meidänkään kirkkoraati olisi tarkoittanut noilla
sanoilla kansaa, vaan tarkoitti tietenkin vain minua, joka ryövärin
tavoin olin tunkeutunut kirkkoon. Mutta kansa otti itseensä: kuinka
voipi sanoa ryöväreiksi niitä, jotka päinvastoin maksavat kymmenyksiä!
Sanat olivat siis kovin varomattomat ja kansan suuttumus on täysin
anteeksiannettava.
Tämän jälkeen pysyi yleisö, kuitenkin täysin äänettömänä pitkien
messujen, veisuujen ja kolminkertaisen herranehtoollispöydän kestäessä.
Loppuvirren aikana koettivat ihmiset valmistaa tilaisuutta niille,
jotka halusivat, kirkosta poistumiseen, kohteliaasti muodostaen
käytävää tungoksessa. Mutta halukkaita oli aivan vähän.
Kun loppuvirren aikana taululle kuitenkin numeroitiin vielä niin paljon
virsiä, että niiden veisaamiseen tottuneiden kirkossakävijäin lausunnon
mukaan olisi mennyt noin kaksi tuntia, alkoi yleisö osoittaa
levottomuutta. Urkujen soidessa täysillä palkeilla kuului yleisön
joukosta käskevä ääni: "Soitto on lopetettava!" Käskyä seurasi seiniä
tärisyttävä hyväksyvä huuto, jonka aikana ei urkujen ääntä kuulunut.
Kun tätä käskyä ei urkulehterillä sittenkään toteltu, muodostivat
jotkut miehet pyramiidin ja toinen toisensa olalle kiiveten kapusivat
lehterille. Jonkun ajan kuluttua vaikeni urkujen soitto. Olisin melun
kestäessä ehkä jo lähtenytkin kirkosta, mutta näin, että ainoastaan
puheeni voi enää rauhoittaa kiihtyneitä mieliä.
Olen kuullut moitittavan urkuria siitä, että hän ei kohta alistunut
ylivoimaan, vaan taisteli voimainsa takaa urkuistuimelle jälleen
päästäkseen. Tässäkään moitteessa ei minusta ole perää, sillä urkuri on
vain _taiteellinen_ apuri kirkossa, eikä häneltä siis voi vaatia
hengenmiehen uskoa siihen, ettei väkivaltaa ole vastustettava.
Mutta vähin kaikista ansaitsee moitetta kirkkoyleisö ja ne miehet,
jotka menivät sen äänekkäästi ilmaistua käskyä täyttämään. Niin
yksiäänisesti tuhansista suista lähtevä käsky hypnotisoi paljon
voimakkaammin kuin minkään kenraalin sotahuudot, joita kirkko opettaa
tottelemaan. Ei ole maan päällä sitä kansaa, joka ei uskaltaisi
kokoontua kirkkoon vapaan saarnamiehen kutsusta, eikä ole maan päällä
sitä kansaa, joka ei hankkisi itselleen hiljaisuutta, kun sitä
urunsoitolla estetään tämän miehen ääntä kuulemasta.
Sentähden pyydän teitä ehdottamaan niille, jotka ovat teitä käskeneet
näitä asioita tutkimaan, että kaikki tiedustelut jätettäisiin sikseen.
Minä yksin olen syyllinen kaikkeen. Minä olen julkisella ilmoituksella
kutsunut kansaa kirkkoon ja kaikki häiriöt synnyttänyt. Minä myöskin
yksin tahdon vastata kaikista aineellisista vahingoista, joita kirkon
sanotaan kärsineen, kuten naarmuista penkeillä, lakkinaulojen
hukkaantumisista ja urkulehteri-seinän kalkituksen karisemisesta,
samoinkuin kaikesta mikä vastaisuudessa havaitaan vielä korvausta
vaativan.
Helsingissä, toukokuun 29 p. 1917.
_Arvid Järnefelt_.