_Mirjamilta_.
J. K. Ehkä se "valtion mestari" laittaisi ne kaapit ja sinun huoneesi
sohvan!?
* * * * *
Orjo puuhasi hikipäin.
Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja
uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita
ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön
aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko
höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa
kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän
ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa
ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut
ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt
vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut
suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli
täydellisesti turvautunut isäänsä -- millä hellyydellä tuo pieni
tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän
tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä
partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia
ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat
äitiä... ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle --
sekä isä että äiti.
Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla
hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon
itsensä muodosteltava -- hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen
oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka
pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella
neuvottu.
-- Miten tämä oikein tehhään?
Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen,
laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita
ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin
alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista --
maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin --
ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja
multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille,
kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja
saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla
äänellä telineillään seisten: "Ruukki -- ruuk-ki!" Muurarimestari,
tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi
koko laitosta -- oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei
liikahtanut ilman mestarin huutoa.
Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse
tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki
varustukset.
Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa
piili vahingon vaara.
Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja
kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa
pian valmiiksi.
Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa
kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän
selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili
pyytämänsä rahasummat saatuaan -- aniharvoin Orjo vastusteli
työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa
väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen
käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli
hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset -- kaikille kelpaa
raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee
ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin
herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta
työstään.
Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän
pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!...
Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja
silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!
Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt -- kahdennellatoista
hetkellä -- muuten käy huonosti.
* * * * *
Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa --
aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.
_Toivo_ se on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin,
ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin
kanssa on -- kaikesta kokemuksesta huolimatta -- sulava rehelliseen
sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa
-- oma koti.
Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun
heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa
hänen luonnollinen toiminta-alansa -- hänen haaveensa päästä
ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti, _se_ on
tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene
täyttämään.
Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän
häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen
autiolta hänen elämänsä tuntuu.
Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot
verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien
vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat
pieniä muniaan.
Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa
juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.
Missä viipyy Mirjam?
Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt
keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein
kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät,
jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän
raitilla -- ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien
itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta...
Missä viipyy Mirjam?
Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa,
on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä
ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa...
_Missä viipyy Mirjam?_
Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa
penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä
uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta
vetää -- tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.
Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla
ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä.
Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä,
korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan
rantaa vasten... millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?
Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja
samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä,
neljän lapsen isällä, olla näin riivatun _ikävä_...
Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta -- on jollakin
tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä
sydämessä ja verisoluissa -- merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on
lähestymässä?
Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää
hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä
iltana -- pienen lapsen kanssa.
Oh! millainen autio juhannusyö hänelle tulikaan. Koko Suomen kansa
viettää sydänjuhlaansa, mutta hän, aviomies, saa tässä istua
metsäkivellä ilman naista, ilman omaansa, ilman ketään, joka hänestä
välittää...
Ja Orjo ajaa hurjasti takaisin ja hiipii nukkumaan.
* * * * *
Mies on tuntikauden levännyt horroksissa, kun kärryt jyrisevät aivan
hänen akkunansa alla ja alaslaskettujen verhojen lomitse hän näkee
vilahduksen nuoresta naisesta, joka korkea, kaunis, muodikas hattu
päässä hypähtää keveästi alas kärryistä. Hänen edellään kantaa joku
rippikoulupoika pientä koria hyvin varovaisesti käsivarsillaan.
Kolkutetaan ulko-oveen, palvelijatar rientää avaamaan, tulijat
pääsevät saliin, jossa pari lapsista nukkuu hoitajattaren kanssa.
_Sitten on kaikki hiljaista_. Orjolla on sydän kourassa, hänen
aistimuksessaan väikkyy tyttömäisen nuori nainen, joka naurahtelee
iloisesti, jonka huulet ovat punaiset ja tuoreet ja posket
hienonpunehtivat... Hän kuulee jonkun ikäänkuin kiireesti riisuutuvan
viereisessä huoneessa; seuraavassa silmänräpäyksessä rasahtaa ovi ja
sulkeutuu samalla, mutta sisään on pujahtanut joku -- ja yhtäkkiä se
ruusuhuulinen olento _sukeltaa hänen luokseen_, painautuu lämpimästi
häntä vastaan...
-- Oi Jumala! kuiskaa aviomies, tämähän on sittenkin onni, sulo,
hurma, kaikki kaikessa, ainoa auringon alla... _Oma vaimoni!!_
-- _Oma mieheni!_ kuiskaa Mirjam. -- Nyt minä tulin!...
31.
Aviomiehen pöytäalmanakasta löydämme seuraavat muistiinpanot:
_Heinäkuu_.