Minä näin sitten unessani Toivorikkaan katsahtavan taakseen ja
huomaavan, että Tietämätön, jonka he olivat jälkeensä jättäneet,
astuu heidän perässänsä.
"Katsos", virkkoi hän Kristitylle, "kuinka tuo nuori mies astua
laahustelee perässä."
_Kristitty_: Niinpä vainenkin. Ei hän meidän seuraa kaipaa.
_Toivorikas_: Eipä luullakseni, olisi ollut haitaksi hänelle, jos
olisi pysynyt meidän rinnalla tänne saakka.
_Kristitty_: Totta kyllä, mutta hän itse on toista mieltä, sen takaan.
_Toivorikas_: Kaiketikin, mutta odotetaanpas häntä kumminkin.
Ja niin he tekivät.
Sitten sanoi Kristitty hänelle: "Tulkaa mukaan, mies! Miksi taampana
seisotte?"
_Tietämätön_: Minua miellyttää kulkea yksin; onpa se koko lailla
hauskempaakin kuin seurassa, ellenhän katso seuraa paremmaksi.
Kristitty sanoi nyt Toivorikkaalle, mutta hiljaa: "Johan minä sanoin,
ett'ei hän meidän seurasta välitä, mutta käykääs kuitenkin, niin
haastelemme tässä yksinäisessä tienoossa ajan ratoksi."
Kääntyen sitten Tietämättömän puoleen, hän virkkoi: "Mitäs kuuluu?
Minkälainen on nyt Jumalan ja teidän sielunne väli?"
_Tietämätön_: Toivoakseni hyvä, sillä mieleni on täynnä hyviä
ajatuksia, jotka minua matkallani lohduttavat.
_Kristitty_: Mitä hyviä ajatuksia? Kertokaas meillekin.
_Tietämätön_: No niin, minä ajattelen Jumalaa ja taivasta.
_Kristitty_: Niin perkeleetkin ja kadotetut sielut tekevät.
_Tietämätön_: Minäpä ajattelen heitä kaipauksella.
_Kristitty_: Samoin tekee moni, joka ei konsanaan taivaasen pääse.
Laiska pyytää eikä saa. [Sananl. 13: 4]