Mutta ken kykenee kyllin selvästi kuvailemaan sitä, tuskaa, jota
Kristitty sydämessään tunsi koko tämän palausmatkansa aikana!
Vuoroin hän huokaili, vuoroin hän itki, tuon tuostakin nuhdellen
itseänsä siitä, että oli, mielettömästi kyllä, uneen uupunut siinä
paikassa, joka oli rakennettu sitä varten vain, että hän siinä
hiukan levähtäisi vaivoistansa. Ja niin hän astui takaisin päin,
huolellisesti katsellen koko ajan puoleen ja toiseen, eikö missä
näkisi kirjoitusta, josta hänelle niin monasti oli ollut lohdutusta
matkallansa. Hän kulki, kunnes taaskin tuli näkyviin se lehtimaja,
missä hän oli istunut ja maannut. Mutta tuo näky se vaan enensi
hänen tuskaansa, se kun uudestaan johdatti hänen mieleensä hänen
nukkumisensa rikoksen. Hän vaelsi edelleen, vaikeroiden syntistä
untansa, sanoen: "Voi minua, miestä viheliäistä, joka päiväs-aikana
makasin, joka kesken vastuksia makasin! Kuinka saatoinkaan lihaani
hyvitellä siihen määrin, että soin sille lepoa siinä majassa,
jonka mäen Herra on rakentanut ainoastaan matkamiesten hengen
virvoitukseksi! Kuinka monta askelta olenkaan turhaan astunut!
(Samoin kävi Israelin lastenkin heidän syntiensä tähden: heidät
lähetettiin takaisin Punaisen Meren rannoille). Minun pitää
tuskalla astua ne askeleet, jotka olisin voinut ilolla kulkea,
ellei tuota syntistä unta olisi ollut. Kuinka etäälle olisin tällä
välin ennättänytkään! Kolmasti minun pitää kulkeman samoja jälkiä,
vaikka olisin ne yhdellä kertaa voinut käydä. Ja nyt minut jo pian
yö yllättää, sillä päivä on jo melkein lopussa. Voi ett'en olisi
maannut!" [Ilm. 2: 5, 1 Tess. 5: 6]
Tällä välin hän oli jälleen saapunut lehtimajaan. Hän istahti ja
rupesi itkemään, mutta vihdoin hän sattui murhemielin katsahtamaan
lavitsan alle, ja siellähän se kirjoitus olikin. Vavisten hän
sieppasi sen ylös ja pisti poveensa. Ja ken voi kuvailla miehen
riemua, kun hän oli kirjoituksensa jälleen saanut! Siinähän hänen
elämänsä kantakirja ja hänen pääsykirjansa kaivattuun satamaan.
Niinpä hän kätki sen povellensa, kiitti Jumalaa, joka oli ohjannut
hänen silmänsä huomaamaan sen, ja läksi sitten, ilokyyneleitä
vuodattaen, jälleen vaeltamaan tietänsä.
Ja kuinka olikaan nyt keveätä hänen kulkunsa mäelle!
Ennenkuin hän pääsi mäen kukkulalle, meni aurinko mailleen hänen
nähtensä. Tämä saattoi hänet toistamiseen miettimään, kuinka
mieletöntä hänen nukahtamisensa oli ollut, ja silloin hän alkoi
taaskin surkutella omaa itseänsä: "Voi sinuasi, sinä syntinen uni!
Sinun tähtesi oli vähällä yö minut matkallani yllättää! Minun täytyy
kulkea päivänvaloa vailla; pimeys peittää polvun mun jalkaini alla,
ja minun täytyy kuulla petojen karjuntaa syntisen uneni tähden!"
Samalla muistui hänen mieleensä myös, mitä Epäileväinen ja Arka
olivat kertoneet säikäyksestänsä, jalopeuroja nähdessään.
Silloin puheli Kristitty itseksensä: "Nuo pedot vaanivat yöllä
saalistansa, ja jos he pimeässä minut kohtaavat, niin mitenkä minä
heistä pääsen? Mitä minä teen, jott'eivät mua palasiksi revi?"