_Hyvä Tahto_: Tiesikö kukaan lähdöstäsi tänne?
_Kristitty_: Kyllä. Vaimoni ja lapseni ne ensiksi näkivät minun
lähtevän ja kutsuivat minua palajamaan. Oli siellä moniaita
naapureitakin, jotka seisoivat ja huusivat minua tulemaan takaisin,
mutta minä pistin sormet korviini ja kiirehdin pois.
_Hyvä Tahto_: Eikös kenkään tullut, perässäsi, kutsumaan sinua kotia
takaisin?
_Kristitty_: Kyllä, tuli sekä Itsepäinen että Taipuvainen, mutta
nähtyänsä, ett'ei minua saa myöntymään, läksi Itsepäinen sadatellen
tiehensä. Taipuvainen tuli vähän matkaa mukana.
_Hyvä Tahto_: Miks'ei hän tullut koko matkaa?
_Kristitty_: Yhdessä kyllä tultiin, mutta kun saavuttiin Epäröimisen
Suolle, niin siihen me äkkiä vajosimme. Siinä se naapurin rohkeus
lannistui, eikä hän enää uskaltanut kauemmas lähteä. Päästyänsä
sitten ylös sille puolen suota, missä hänen kotitalonsa oli, hän
sanoi minulle: "pidä tuo kaunis maa omina hyvinäsi". Ja niin
lähdettiin astumaan, hän omaa tietänsä, minä omaani; hän Itsepäisen
jälkeen, minä tälle portille.
_Hyvä Tahto_: Voi sitä mies parkaa! Onko taivaallinen kunnia hänen
mielestänsä niin vähän-arvoista, ett'ei sen saavuttamiseksi kannata
antautua moniaan vaaran alaiseksi?
_Kristitty_: Niin, kyllähän minä sanoin Taipuvaiselle suoran
totuuden, mutta jos sanoisin totuuden itsellenikin, niin selvillepä
kävisi, ett'en minä ole rahtustakaan parempi häntä. Hän kyllä palasi
kotiansa, mutta minä poikkesin syrjään kuoleman teille, noudattaen
jonkun herra Maailmanviisaan todisteluita, lihallisessa luonnossa
syntyneitä.
_Hyvä Tahto_: Vai hän se sinut kohtasikin! Ja herra Lainkannalta hän
olisi tahtonut panna sinut huojennusta hakemaan! Aika pettureita he
ovat, niin toinen kuin toinenkin. Noudatitkos heidän neuvojansa?
_Kristitty_: Noudatin, kunnes rohkeus petti. Läksin hakemaan herra
Lainkantaa, mutta sitten rupesin pelkäämään, että se vuori, joka on
hänen talonsa lähellä, kaatuu päälleni, ja silloin minä pakostakin
pysähdyin.
_Hyvä Tahto_: Se samainen vuori on jo monta ihmistä surmaan vienyt,
ja yhä useamman se vielä vie. Hyvä on, ettäs pääsit pois, ja ettes
sen alle murskautunut.
_Kristitty_: En todellakaan tiedä, miten minun olisi siellä
käynytkään, ellei Evankelista olisi minua jälleen kohdannut,
seisoissani siinä, raskaat mietteet mielessä. Olipa se Jumalan armo,
että hän uudestaan sai luokseni, sillä muutoin en olisi milloinkaan
tullut tänne. Mutta nyt olen tässä, sellaisenani kuin olen, vaikka
pikemmin olisin ansainnut kuolla vuoren alle kuin seisoa tässä
puhelemassa teidän kanssanne, herra. Mutta oi sitä laupeutta, että
minun sittenkin sallittiin astua sisään!