Vaeltaissani tämän maailman erämaita, jouduin kerran erääsen
paikkaan, missä oli luola [Vankihuone]. Siihen laskeusin makaamaan ja
maatessani näin unen. Ja katso, minä olin unessa näkevinäni ryysyihin
puetun miehen seisovan seljin kotitaloansa kohti, kirja kädessä ja
suuri taakka seljässä. Minä katsoin ja näin hänen avaavan kirjansa
ja lukevan sitä, ja luettuansa hän rupesi itkemään ja vapisemaan ja
kun hän ei enää sen kauemmin voinut itseänsä pidättää, puhkesi hän
vaikeroivaan huutoon, sanoen: "Mitä minun pitää tekemän?" [Jes. 64:
6. Ps. 38: 4, Luk. 14: 33, Ap. 2: 37, 16: 30]
Tällaisessa tilassa hän meni kotiansa ja koetti niin kauan kuin
suinkin estää vaimonsa ja lastensa havaitsemasta hänen hätäänsä.
Kauan hän ei kumminkaan voinut vaieta, sillä hänen levottomuutensa
kasvi kasvamistaan. Niinpä hän vihdoin avasi sydämensä vaimolleen ja
lapsilleen ja puhui heille näin:
"Oi rakas vaimoni ja te lapset, sydämelleni kalliit! Minä, teidän
paras ystävänne, olen hukassa, sillä raskas taakka painaa minua,
ja, mikä enämpi on, minä olen saanut varman tiedon siitä, että
taivaan tuli on polttava tämän meidän kaupungin, ja sen hirmuisessa
hävityksessä meidätkin surkea surma saavuttaa, minut ja sinut,
minun vaimoni ja teidät, te suloiset pienokaiseni, ellei mitäkään
pelastuksen tietä löydy, jolla turmion voisimme välttää, mutta
sellaista en suinkaan tiedä."