Lähenemme nyt jo loppua.
Tälle elämänhaluiselle suvulle oli nyt toistaiseksi tehty mahdottomaksi
täyttää lain ensimäinen käsky: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja
täyttäkää maa.
Mutta vain toistaiseksi, kuten Pekan uhkauksesta jo huomasimme.
Siistisen ja Saastamoisen leski oli heillä yhäkin mielessä ja he olivat
asioistansa varmoja kuten tähänkin asti.
Ja nyt juuri viime päivinä oli ukkoa kohdannut vielä pikku onni: Hän
pääsi yhdestä painajaisesta, sillä eräs Lieksan mies oli hänelle
ilmoittanut kuka se oli häneltä housut valmiiksi jalasta pois vetänyt.
"Vai Pellisen vävy se ruoja oli!" huudahti ukko siihen ihmeissänsä,
muisteli kaupunkiin menoansa ja miten hän oli samaista vävyä
löylyttänyt ja arveli silloin:
"Minä jo arvelin silloin jälestäpäin... kun olin sitä jo vähä
hatistanut, jotta eiköhän tuo hylky nyt sitä kosta!"
Pekkakin siihen puheluun osui tulemaan ja ukko ilmoitti hänelle:
"Se onkin, kuulemma, ollut Pellisen vävy veljineen... se jonka työtä
oli koko tää ilve..."
Pekka sylkäsi ja pyyhkäsi suunsa nutunhihalla, sillä hänkin hoksasi nyt
että oli tapellut samaisten miesten kanssa. Asia oli siis selvä ja
niinpä hän kysyikin nyt oudostuneena:
"Niin jotta Pellisen vävykö sinä sanoit?"
"Ka... Se tuo kuuluu ottaneen talteen", myönteli ukko ja selitteli nyt
pojallensakin:
"Minä sitä menomatkalla vähän mukiloin ja hätyytin, niin tottapa se on
siinä nukkuessa sitten ottanut omansa takaisin."
Pekka tupakoi mietteissänsä. Ei hän halunnut nyt ilmoittaa että oli
sitä hänkin ollut samaisten veljesten kanssa käsirysyssä jos tosin
hänelle laihassa. Sen sijaan hän hetken mietittyänsä piti viisaampana
ukolle tyynenä järkeillä:
"Ka... Sittepä se kävikin vain niin puolin jotta isien pahat teot
etsiskeltiin lastenkin päälle... Kun ne nyt sinun velkoja perivät
ottamalla housut korjuuseen minunkin jaloistani."
"Ka!" tokasi ukko, ja lisäsi miltei hyvillään oudostellen:
"Kas kun tuo pakana ei toki älynnyt siinä avuttomassa tilassa ollessa
sen pahemmin... Ja jotta sai toki tietää kuka tuo hylky on!"
Ja aivan tuntui nyt helpoittavan oloa kun ajatuskyky oli päässyt
vapautumaan moisesta uteliaisuustunteesta.
* * * * *
Nyt polkivat he jo, isot, tyhjät eväskontit selässä, salotaivalta kotia
kohti. Olikin leuto, sopiva syyssää. Ajatuksiinsa vaipuneina he
poleksivat, poika edellä, ukko perästä. Tuntuikin olo ikäänkuin
helpolta kun oli päässyt vapaaksi henkisen työn painostuksesta. Aivan
sitä huviksensa astua jutkutteli salotietä pitkin.
Ja nyt alkoi taas ukkoa vaivata se toinen uteliaisuus: se että kuka
ihme se Johannes oli. Sitä hän hautoi päässänsä kuin jotain epäselvää
sammakonkutua.
Astua jutkutettiin. Pojankin päässä heräsi jokin ajatus-pahanen,
kehkeytyi vähitellen tajunnaksi. Ja äkkiä hän sen sanoa tokasikin,
arvellen:
"Oli se aika pyykki... Tää rippikoulu."
Isä kuuli pojan jotain puhuneen, mutta se Johannes-ajatus esti selvästi
tajuamasta mitä se sanoi. Hän hoki itsekseen:
"Olikohan tuo paholainen oikein naimisissa oleva mies... se Johannes!"
Ei se selvinnyt hänelle. Astua jutkutettiin yhtä menoa vaan ja
vaiettiin.
"Ja olikohan tuo... Tää Johannes..."
Astuntahan se kai sotki ajatuskykyä...
"Niin jotta olikohan tuo?" koki hän vielä pinnistää. Ei selvinnyt.
"Kehno!... Kun se lukkarikaan ei sitä järkiään sanonut!..."
Ja lopulta alkoikin se samainen ajatus jo aivan väsyttää ja siitä eroon
päästäksensä hapuili hän nyt sitä Pekan äskeistä pyykkipuhetta. Saihan
hän siitä jotain riekaletta kiinni ja kysäsi nyt:
"Niin jotta pyykistäkö sinä puhuit, vai mistä?"
"Ka-a!" myönteli poika ja toisti:
"Sitäpä minä vaan tässä sanoin jotta on se tää rippikoulu miehelle
semmoinen pyykki ja pesu, jotta kyllä siinä irtanee lika!"
"On tuo pakana!" myönteli isäkin sen todeksi.
Ja taas astua juntattiin. Taas mietti isä-ukko. Nyt hän jo taas alkoi
selitellä:
"Vaikka jäi siinä yksi asia vielä epäselväksi..."
Sitä Johannes-asiaa hän tarkoitti, astua painoi, mietiksi sitä
epäselväksi jäänyttä asiaa ja nyt taas jatkoi:
"Niin jotta eipähän osannut pyykätä niin järkiään, jotta olisi tullut
selväksi kuka tuhoton mies se Johannes oli!"
Mutta ääneti vain astua pötkötteli poika ja täytyi kokea sen
kintereillä pysyä.
* * * * *
Lie oltu jo puoli-taipaleessa. Pekankin päässä oli alkanut nyt herätä
ja elelehtää ajatustoimi. Hän oli näet yrittänyt ajattelemaan sitä
Siistisen lesken naimakauppaa mutta ei ollut osunut järkiään asian
ytimeen, vaan oli ajatus jäänyt loikomaan niissä Siistis-vainajan
polvissa. Siinä nimittäin, että olivatkohan ne polvet ruumiskirstussa
koukussa vai sopivatko suoriksi. Hän mietiksi:
"Niin jotta tuota ne..."
Astua jutkuttaa siinä täytyi. Ajatus pysähtyikin siis ja piippu
lerppasi ikenissä. Polettiin puoli virstaa.
"Ne Siistis-vainaan, ne!" sai hän nyt jo irti. Ukko siellä selän takana
kuului ahkerasti astua kumpsuttavan. Jo oli menty koko virsta.
"Ne polvet..."
Se herahti nyt jo lisää ajatuskyvystä. Aivan tuntui hellittävän kun
ajatusvoima pääsi jo senkin pinteestä. Oli kuin olisivat koukistuksesta
väsyneet Siistis-vainaan polvet venähtäneet siellä arkussa hieman
suoremmiksi, päästen siten jo osaksi lepoon. Yhä vain astua
pötkytettiin.
"Ne Siistis-vainaan... ne..." heräsi taas ajattelu mutta ei johtanut
sen etemmä, vaan jäi hautumaan. Tuntui niin hiton hyvältä tää kotiin
meno. Saunan ihana löylykin jo kiehtoi mieltä autuudella... Kaksi
virstaa oli taas painettu.
"Niin jotta, olivatkohan ne suorassa, vai koukussa, ne..."
Suuhun tuntui kokoutuvan mehukasta sylkeä ja se kai se sotki nyt. Olisi
maistunut niin makealta, jos olisi saanut sen syläistä ruikata.
Mutta ei sitä joutanut nyt ajatustyöltä. Polettiin taas virsta.
"Ne polvet!" sai hän siinä ajatustyönsä loppuun. Tuntui kuin olisivat
Siistis-vainajan polvet rojahtaneet arkussa suoriksi. Toisinsanoen:
ajatuskyky pääsi lepoon. Tuntui aivan hyvältä.
Sylkikin oli jo itse suusta pois valahtaa, niin makeasti syletti. Hän
siis auttoi sitä, nautti siitä avustuksesta ja niin keskeytyi nyt
loppuunsaatettu ajatustyö tyyten. Ja niin astua jutkutettiin edelleen.
Päässä vain kajasti nyt joku epäselvä, lepoon päässyt varmuus: varmuus
siitä että joko Siistisen leski tai Saastamoisen Kaisa leipoo ensi
syksynä hänellä emäntänä omassa talossa.
* * * * *
Nurmeksen Jussi Vakkilainen oli oikeastaan Pielisjärveltä kotoisin.
Nurmekseen hän oli joutunut siten että oli onnistunut pääsemään
Ollikaisen leskelle mieheksi ja kotivävyksi.
Siinä lähellä Sikasien kotitaloa ajoi se nyt vastaan ja tuttu mies kun
oli niin tervehti sanoilla:
"Prtruu, saakelin koni!"
Ja nyt hän jo jatkoi:
"Tuo hevosen paholainen kun on ruvennut tuota häntäänsä huiskuttamaan,
niin se vasta ilvettä pitää!"
Sikaset pysähtyivät, sylkäsivät ja poika vastasi:
"Ka!"
Oltiin siis jo asiassa kiinni. Vakkilainen jatkoi kysyen:
"Ja mistä sitä vielä iletään niinkuin olla tulossa."
"Ka... Eipä tässä erikoisesta mistään", kierteli isä ukko, sillä iletti
se sanoa että vielä tällä iällä rippikoulusta, ja poika auttoi nyt
isäänsä, vakavasti ja tosissaan valehdellen:
"Tää isä käväsi Polvijärvellä sivujaan hierottamassa ja minä kaivaa
sipasin laskuojan!"
"Mhyy!" sylästä ruikkasi Vakkilainen ja nyt vahvisti ukko:
"Ka niin... Rupesi kesätöiden jäleltä nivuslihoja kolottamaan niin
arvelin joutavatpa heitä Polvijärven akat hieroa raapaista".
Onneksi viuhautti Vakkilaisen hevonen silloin taas häntäänsä joten
Vakkilaisen täytyi ruveta kiroilemaan ja ärjymään sille, ja niin
keskeytyi kysely siihen.
Mutta äkkiä menikin Vakkilainen omaan asiaansa, ilmoittaen:
"No tää Siistinen se kuuluu viimeinkin toki kuolleen."
Ja nyt alkoi Vakkilainen selitellä: Hänen akkansa oli kuollut
viimeviikolla ja kun hän oli kuullut Siistisen eukon jääneen leskeksi
niin oli päättänyt korjata sen lämpimältänsä.
"Siinähän näet onkin meillä oikeastaan jo vanha rakkaus... Täältä
lapsuuden ajoilta... Vaikka se sitten tää..."
Aivan hän siinä tapaili mitä sanoa. Vanha rakkaus näet nykäsi mieltä
muuksi.
"Tää", tapaili hän jatkoa: "Tää maailma hyväkäs, tulla töllähti väliin
ja sai minun arvelemaan jotta eihän tässä nyt pää mene vaikka ottaa
välillä täänkin Ollikaisen lesken..."
Asia selvisi. Tiesivät ne Sikasetkin että kyllä siinä vanhaa, luvatonta
rakkautta oli aikoinansa ollut, koskapa oli ollut jo käräjäasiakin
nousta Siistisen ja Vakkilaisen välille.
Siispä vaiettiin ja syleksittiin. Ukko Sikanen siinä mietteissään jo
nosti hevosen häntääkin.
"Vai mitä siitä te arvelette?" tiedusti nyt Vakkilainen.
"Niin mistä?"
"Ka tästä jotta... Olisiko tuota minun ottaa ja naida tää Siistisen
leski?" selitti Vakkilainen.
Taas oli tulla vaitiolo.
"Ka... Mitä hän tää poika arvellee!" tokasi vihdoin ukko.
Mutta poika oli nyt anteliaampi ja ilmoitti kyselijästä eroon
päästäkseen:
"Ka-a... Eipähän meillä ole mitään järin suurta sitä vastaan... Ei
minulla itselläni enemmän kuin tällä isä-ukollakaan..."
"No... Sitähän minäkin!" riemastui Vakkilainen ja ymmärtäen Pekan
puheen omalla tavallaan jatkoi hän, kehuen:
"Sitä... sitähän minäkin jo sanoin Nurmeksesta lähtiessäni jotta..."
Miten rennosti, oman ja maakuntansa tavan mukaan hän siinä alkoi
parempiansa lasketellen:
"Jotta!" kehui hän oma-puoleisiansa, "jotta ei niistä Nurmeksen akoista
ole muuksi kuin jotta huonoa saippuaa niistä nyt vielä voisi keittää
mutta... Häh!... Äh... Perr!..." karjui ja ärjyi hän välillä hevoselleen
joka taas tuppasi ilveillensä.
"Mutta", jatkoi hän nyt, "mutta ei sillä saippualla lika lähtisi...
niin päätin lähteä pyyhältämään eukokseni tään Siistisen lesken niin on
toki miehellä muija."
Mutta taas viuhautti hevonen häntäänsä ja hänen täytyi keskeyttää ja
ryhtyä ärjymään ja kiroilemaan sille.
* * * * *
Olikin siinä jo asiat valehdeltu aivan reilaan.
"No!" näpsäsi Vakkilainen hevosensa hölkkään, ja niin oli taas
Sikas-suku yhtä pienempi ja köyhempi.
"Mitä se... Niin jotta meinaako se naida sinulta sen sinun osalle
langenneen Siistisen lesken...?" tiedusti silloin isä, siten omaa
asiaansa kavalasti ajaen.
Mutta poika oli nyt anteliaalla tuulella. Hän kuivasi suunsa ja
ilmoitti:
"Ka... Joutaa ottaa... Kun tää rippikoulukaan ei vielä tällä puhdilla
lykästynyt, niin..."
Mällin hän pani välillä, teki tarpeelliset temput ja lopetti
rauhallisena:
"Niin ilmestyyhän niitä uusia leskiä siksi kun tää rippikoulu
pyyhkäistään läpi."
"Ka", tapaili isä. Yritettiin tosin vielä asian uutta vaihetta
itsekseen mietiskellä, mutta oli tultu jo Takasuolle menevän tien
tiehaaraan. Pekka kaivoi siinä lapionsa havukasasta, nosti sen olalle
ja kehoitti isäänsä:
"Niin jotta lämmitetään sauna ja pestään pois nää rippikoulu-pyykin
vaivat ja jälet."
Eikä Sikasen talossa olekaan koskaan muulloin peseydytty ja kylvetty
niin perinpohjin ja niin herkullisesti kun sinä iltana. Ja kun
kilpakosijat sitten makean, vankan illallisen syötyänsä laskeutuivat
tyytyväisinä levolle, arveli onnellinen, elämäänsä ihastunut poika:
"Niin jotta pääsihän siitäkin Siistisen eukosta nyt vähemmillä
vaivoilla ja rahamenoilla leskeksi... Kun ei asiaa ennättänyt pahaksi
onnekseen viedä jo vihkimiseen asti!" Niin että olisi pitänyt leskeksi
jäämisen kautta ero saada!
Hautajaismenot olivat siis säästyneet. Ei siis valittamisen syytä ja
kohta todistikin rauhallinen kuorsuu että he olivat tyytyväisiä
matkaansa ja lukutyönsä tuloksiin.
* * * * *
Oli kulunut aikaa viikko toinen. Olivat kaikista parhaat syksyiset
joutoajat. Ei huolta työstä, ei nukkujalle kiusaa liiasta valosta.
Senkun veteli vain makeita unia.
Nytkin oli semmoinen ihanan-hautova kostea ja harmaa tyyni päivä. Tupa
oli maukkaan lämpöinen.
Ja kaikki asiat alkoivat mennä onnellista menoansa. Vakkilainen oli
vienyt Siistisen lesken sitä kyytiänsä ja eli sen kanssa nyt jo
onnellisessa esi-avioliitossa. Iloa ja onnea oli vain häirinnyt se
pikku seikka että Siistisen talo oli mennyt miesvainajan veloista,
joita ei luultu ollenkaan olevan.
Mutta senkin vahingon oli korvannut eräs onni... Leski näet kuului
sittenkin vastoin odotusta tuoneen taloon Siistisen peruja, joten
Vakkilainen voi toivoa saavansa pian esikoisen, jota olikin ikävöinyt.
Tieto tästä oli joutunut Sikasenkin korviin, mutta eivät he olleet nyt
lähimäisensä onnea kadehtineet.
"Ka!" arveli isä-ukko syödessä pojallensa: "niin jotta sittepä se
olikin sinulle hyvä onni jotta toki Vakkilainen nuolasi sen Siistisen
lesken ennen aikojaan Pielisjärveltä pois!"
Se totuus alkoi kuumottaa puuroa suuhunsa lusikoivan pojankin aivoissa
jo. Tuntui kuin olisi osunut jostain pahasta asiasta pelastumaan. Ukko
mietiksi. Asia tuntui vakavalta.
"Sitä on oltava varova sillä..." arvella tuherti hän siinä palaa
pureksiessansa ja jatkoi, selittää tökertäen:
"Sillä ne nää Pielisjärven miehet ovat sitä sorttia..."
Ruoto oli tarttua kurkkuun. Hän kakisti sen pois ja jatkoi:
"... sitä sorttia Aatamia ovat nää Pielisjärven miehet jotta... kun ne
ne vain vähän... kaukaa näköhollin päästäkään katsahtavat vaimoon päin
niin jo on perillinen valmis."
Asia tuntui vakavalta. Vaiettiin, syötiin. Taas jatkoi ukko:
"Niin jotta oli hyvä kun ei asia päässyt lykästymään ja onnistumaan
pahannepäin!"
"Ka-a", mietiksi poikakin, pureksi palaansa, nielasi ruuan alas ja
lisäsi:
"Enemmänhän se olisi ollut rapsu kuin rakkaus... Jos asia olisi
sattunut niin päin pyörähtämään."
Ja rauhallisena nuoleksi hän lusikkansa puhtaaksi, pisti sen
seinänrakoon, kävi turistamassa nenänsä, nuolasi suupielensä ruuasta
puhtaaksi ja niin oli hän taas autuaalliseen ettone-uneen valmis.
* * * * *
Mutta menemme edelleen. Oli taas eräs hautova päivä. Sikaset olivat
juuri ikään palanneet Kaisan ja Leskisen häistä. Tyytyväisiä he
olivatkin häihin ja Leskiseenkin ja koko asiaan, etenkin kun olivat
häissä saaneet lopullisesti kuulla, että Saastamoisenkin Kaisan talo
menee miltei näppiä-nuollen Siistis-vainajan veloista, joiden takaajana
Saastamois-vainaja oli ollut.
"Olikin se Partanen ja Kaisa laittanut hyvät hää-ruaat!" todisti ukko
nyt kotona tupakoidessa pojallensa. Kaikkiin tuloksiin voi siis olla
tyytyväinen. Varsinkin liharokka oli ollut mainiota ja surkeilematta
olivatkin he täyttäneet vatsansa voimakkaalla ruualla.
Ei siis ihme että unetti ja painosti. Siinä unen edellä kun olo
oli nyt niin hyvä, ilmestyi ajatuksenkin-tapaista pojan päähän.
Havainnollisista ne alkoivat. Hän muisteli Leskistä, sai jo
ajatusriekaleesta hieman selvää ja tokasi sen isällensä, arvellen:
"Onhan sillä tällä Kaisan Leskisellä toki oikea jyry-parta!"
Ukko ei vastannut. Kai se siinä unen edellä tuhjottaessansa lie
miettinyt omiansa. Pekka jatkoi ajatustyötänsä. Ensin yritti miettiä
sitä härkäkauppaa, mutta sen ajatteleminen tuntui liika raskastöiseltä
nyt näin unen edellä. Hän siis luopui siitä.
Mutta nyt ilmestyi sopivaa ajatustyötä. Siinä laiskana ja puoli-unisena
tupakoidessansa osui hän näet muistamaan rippikoulu-vaivansa. Miten
toista, miten suloista olikaan siihen verraten elämä nyt!
"Mutta sepä hänen parrastansa!" lausuikin hän siis nyt isällensä,
lopettaen siten sen raskas-töisemmän parta-ajatuksen.
* * * * *
Ja niin pääsi uusi ajatustyö alkuun. Ajatus jatkui nyt vetelänä, kuin
laiska mato. Hänen päässänsä kajasti nyt veltto muisto: rippikoulu
kaikkinensa... ne avioliittopuuhat ja...
Häntä haukotutti. Isäkin tuhjotti jo unisena tupakoiden. Vielä koki
poika toki ajatella.
"Se tää", tapaili ajatuskyky. Ei tahtonut jaksaa.
"Tää", yritteli hän miettiä. Päässä oli jo makea unen-tuntu. Niin oli
koko pää unesta makea kuin hunajainen mehiläispesä.
"Tää rippikoulu..."
Ei tahtonut tulla enää ajatuksesta mitään sillä raukasi.
"Niin jotta..."
Kissa toki naukasi siinä haikeasti. Hän heräsi siihen ja ollen nyt
jonkunverran valveutuneempi selitti nyt unisena tupakoida tuhjottavalle
isällensä:
"Niin jotta hyvinpäinpä tää asia nyt kääntyikin... Niin jotta kun tää
Kaisakin kerran vietiin niin ei ole enää mikä pakoittaisi lähtemään
uudelleen rippikouluun..."
Ukko tuhjotti. Ei näyttänyt kuulevankaan. Tuntui niin autuaalliselta.
Tyytyväisenä vääntäytyi poika penkille makuullensa ja ollen jo
puoli-unessa koki jatkaa:
"Niin jotta paras se on kun..."
Voi pahuus miten nukutti.
"... kun ihminen ei luovu tästä", koki hän jatkaa. Silmiä veti
umpeen...
"tästä..." yritti hän toki. Ei tahtonut enää kyetä.
"... vanhanpojan..."
Uupuu hiisvie ajatuskyky kesken...
"... autuudesta!" sai hän toki viedyksi loppuun ennenkuin jyrisevä
kuorsuu alkoi pauhata hänestä.
Ja kylellensä penkille kallistautui isäkin pitkällensä ja lämmin tupa
hautoi aivan autuaallisesti.
* * * * *
Mutta omituista. Ukko ei voinut saada unenpäästä kiinni. Nyt alkoi
häntä taas kiusata se ainainen Johannes-uteliaisuus. Kai se
rippikoulussa kylvetty Sanan siemen iti. Aivan häntä jo harmitti kun ei
tiennyt kuka ihme se senniminen mies oli.
"Niin yletön mies kaikissa menoissaan... Mutta ei näet vain selviä kuka
tuo on..." laski hän. Uni karkkosi yhä loitomma silmistä. Taas hän
koki:
"Osasi saarnatakin Syyrakit ja kaikki muut ylettömät... mutta otappa ja
sokaise nyt tieto!"
Harmitti se. Miltei jo vihaksi pisti. Hän koki jo päästä irti koko
asiasta.
Mutta ei. Yhä se uteliaisuus vaan kiusasi. Turhaan hän koki savujakin
imeä.
"Niin jotta olisi se mukavaa tietää tuo asia, jotta kuka hän mokoma
oli!" laski hän taas.
Omituista.
"Kuka... kukahan tuo ruoja oli!" Se kysymys jo aivan kaiveli ja
kiusoitti.
"Mutta olipa tuo nyt kuka hyvänsä!" koki hän välinpitämättömyydellä
vapautua koko asiasta ja sijoittautui paremmin mahallensa ja koki
nukkua. Pekka omasta puolestansa kuorsasi jo että jyrisi.
Mutta ei! Ei vaan antanut ukolle rauhaa se ilkeä, kiusaava uteliaisuus.
Hän koki jo aivan kuorsata, mutta ei auttanut... Uni oli aivan hukkaan
menossa:
"Paholainen! Niin jotta kun nyt ei uhottomasta enää eroon pääse..."
alkoi hän jo tuskastua koko asiaan. Hän koki nukkua nyt selällään,
mutta ei auttanut... Ihmeellistä! Kai se jo hermostutti. Oli kuin olisi
hiiri jossain rapissut ja häirinnyt unelta odotettavan nautinnon:
"Niin tuopa nyt vasta ilvettä pitää!" yritti hän taaskin koettaen
mahallansa lojua. Mutta ei vaan tarttunut unikoukku.
"Kehno... en paremmin sano!" tuskastui hän jo, mutta se vaan pilasi
asiaa.
Ja viimein ei hän voinut sitä enää vaieten sietää. Hän nousi, ja nykien
Pekkaa hereille kehoitteli:
"Pekka!... Nousehan vähän!... Minulla on vähä kysymistä!"
"Häh?" kohotti unenpöpperöinen, älyttömän näköinen Pekka turjakkeista
päätänsä, joka näytti todelliselta unenpesältä. Ja nyt ukko ilmoitti
hänelle:
"Ka, sitä minä vain arvelin sinulta kysyä jotta mikähän mies se
sittenkin oli se Johannes, kun se pahanhengen yletys nyt minun päässäni
niin uhottoman ilkeästi rapisuttaa ja kiusaa?"