_Heinonen._ Sitten _Loviisa_ (tulee vasemmalta).
_Heinonen._ Hm! Hm! Nyt pitää olla oikein jäykkä mies, eikä ensi
hyökkäyksessä antaa perää.
_Loviisa._ Kas niin, nyt olen valmis! -- No Antti, miltä minä nyt
näytän?
_Heinonen._ Olet aivan kuin vahanukke puodin ikkunassa.
_Loviisa_ (kirkasee). Mitä sinä sanot?
_Heinonen._ Sillä eroituksella vaan, että sinä osaat kirkua.
_Loviisa._ Sinulla ei ole vähääkään makuaistia, sanon minä... No oletko
pannut saappaan-resut jalkaasi?
_Heinonen._ En ole pitänyt mitään kiirettä... Minulla on vähän puhumista
sinun kanssasi.
_Loviisa._ No mitä?
_Heinonen._ Sinä olet veljesi kanssa keskustellut puolisosta
Karoliinalle.
_Loviisa._ Jaha ... on kysymys veljeni kirjanpitäjästä ja tulevasta
liikekumppanista ... hän on velaton nuorimies, eikä vähintäkään mustaa
pilkkua ole hänen luonteessaan.
_Heinonen._ Entäs jos minä panen vastaan...
_Loviisa._ Koetappas!
_Heinonen._ Ja niin minä teenkin. Tahdon, että Karoliina jo
huomenaamulla menee kihloihin serkkunsa Akseli Hellstenin kanssa.
_Loviisa._ Senkö hulivilin? Ei koskaan!
_Heinonen._ Kyllä hän menee, sanon minä!
_Loviisa._ Ei, sanon minä!
_Heinonen_ (rauhallisena). Tahdotko, että otan torveni?
_Loviisa._ Senkin peto!
_Heinonen._ Akseli on hyvä poika ja Karoliina rakastaa häntä.
_Loviisa._ Hän on velkaantunut korvia myöten.
_Heinonen._ Olenhan minä rikas.
_Loviisa._ Hän juopottelee.
_Heinonen._ Punssia ainoastaan ... ei mitään muuta!
_Loviisa._ Hänellä on naistuttavuuksia.
_Heinonen._ Ei yhtään senjälkeen, kuin hän kävi luonamme maalla ja
rakastui Karoliinaan.
_Loviisa._ Kukapa sitä tietää.
_Heinonen._ Minä tiedän sen.
_Loviisa._ Siitä hän ei puhu.
_Heinonen._ Puhuu, sanon minä!
_Loviisa._ Eikä puhu, sanon minä!
_Heinonen._ Kyllä minun nyt pitää ottaa torvi esille!
_Loviisa._ Tahdotko tehdä minut aivan hulluksi!
_Heinonen._ Päinvastoin -- saattaa sinut järkiisi, eukkoseni!
_Loviisa._ Nuorimies, joka on tottunut käymään ravintoloissa, ei voi
koskaan tottua viihtymään kotona vaimonsa luona, jos hän ketään saakaan.
_Heinonen._ Ja minä luulen päinvastoin ... vaikka se luonnollisesti
riippuu siitä, minkälaisen vaimon sattuu saamaan.
_Loviisa._ Viihdytkö sinä kotona?
_Heinonen._ Kyllä ... vaikkei minulla kuitenkaan ole oikein hyvin.
_Loviisa._ Mitä sinä sillä tarkoitat?
_Heinonen._ En juuri mitään ... mutta joskus sattuu niin, että pitää
vähän olla ulkona kodistakin ... ja se on miehen oikeus, jos hän vaan ei
tee mitään hullutuksia.
_Loviisa._ Entäs sinun tiheät Helsingin matkasi, eikö ne ole
hullutuksia, ne?
_Heinonen._ Eipä juuri voi sitä sanoa... Liikeasioita...
_Loviisa._ Ja vanhoja taipumuksia, jotka houkuttelevat...
_Heinonen._ Se ei ole totta!
_Loviisa._ On, sanon minä!
_Heinonen._ Eikä ole, sanon minä!
_Loviisa._ Onpa kyllä!
_Heinonen._ Ei, nyt pitää ottaa torvi esille, että saisi rauhaa. (Ottaa
torven ja puhaltaa näytöksen loppuun saakka. Sillä välin Loviisa puhuu
ja kiihtyy kiihtymistänsä).
_Loviisa._ Sinä siis tahdot suututtaa minut... Puhalla sinä vaan!...
Minä tukkean korvani ... ja sanon, että Akseli Hellsten kuitenkin on
huono ihminen ... hän on juoppo ... tuhlari ... hurjastelija... Hänen
pitäisi istua velkavankilassa!... Samallainen olet itsekin ollut ...
sellaisia ovat kaikki miehet muutamia harvoja lukuunottamatta... Puhalla
sinä vaan!... Minä puhun kuitenkin... Minä annan Karoliinan kelle vaan
tahdon... Kuuletko sitä... Peto!... Krokodiili, karhu, kyykäärme...
Petturi, viettelijä, toitottaja, torvensoittaja!... vaskenvanuttaja!
Soiton rääkkääjä... Ah, minä pyörryn... (Vaipuu pyörtyneenä tuolille.
Heinonen puhaltaa kulkien edestakaisin, kunnes esirippu laskee).