DE PROFUNDIS.

... Oli määrä teljetä minut Gilles de Retzin ja markisi de Saden

väliin. Olkoonpa menneeksi! Minä en huoli valittaa. Yksi niistä

monista opeista, joista vankilaa saa kiittää, on tämä: että asiat ovat

sellaisia, jommoisiksi ne kerran ovat tulleet, ja sellaisina ne aina

pysyvätkin. En epäilekkään yhtään, että keskiaikainen elostelija ja

"Justinen" tekijä on mieluisampi seuratoveri kuin Sandford ja Merton,

lastenkirjojemme hyveen esikuvat...

Marraskuun alkupuoliskolla kaksi vuotta sitten kaikki tapahtui. Elämän

leveä virta eroittaa meidät nyt tästä ajanjaksosta, joka on jo niin

kaukana poissa. Se, joka kulkee vapaana, voi tuskin käsittää, että

minusta tuntuu, ikäänkuin se ei olisi tapahtunut eilen, vaan vasta

tänään. Kärsimys on yksi ainoa silmänräpäys. Me emme voi paloitella

sitä eri jaksoihin. Me voimme vain määrätä sen eri vivahtelut ja pitää

muistissa, milloin ne palaavat jälleen. Aika ei meissä kulje eteenpäin.

Se käy kiertokulkua. Se ikäänkuin kiertää yhden ainoan keskipisteen

ympärillä, joka on tuskaa. Tämän elämän herpaiseva liikkumattomuus,

elämän, jonka joka ainoa yksityiskohta on järjestetty muuttumattoman

mallin mukaan, niin että me syömme ja juomme ja nukumme ja rukoilemme,

tai ainakin polvistumme rukoukseen, seuraten rautaisen kaavan

taipumattomia lakeja: tämä liikkumattomuus, joka tekee jokaisen uuden

kauhuisan päivän vähimpiä yksityiskohtiaan myöten veljensä kaltaiseksi,

se näyttää siirtyvän niihin ulkonaisiinkin voimiin, joiden olemassaolon

todellinen olemus on alituista muutosta. Kylvö- ja korjuuajasta,

niittomiehistä, jotka kumartuvat viljan yli, tai viininkorjaajista,

jotka astuvat viiniköynnösten keskellä, ruohosta puutarhassa, johon

valkoiset omenakukat karisevat tai hedelmät putoavat puusta -- kaikesta

tästä me emme tiedä mitään, emme voi mitään tietää.

Meillä on vain yksi vuodenaika, surun aika. Itse aurinko ja kuu

näyttävät olevan meiltä riistetyt. Ulkona päivä voi loistaa sinisenä

ja kultaisena, mutta se valo, joka pujahtaa sisään likaisista

rautaristikkoikkunoista, joiden takana me istumme, on harmaata ja

niukkaa. Vankikopissa vallitsee alituinen sama hämärä kuin omassa

sydämessäkin. Eikä ajatusten maailmassa, yhtä vähän kuin ajankaan, ole

vähintäkään liikettä enää. Se mitä sinä puolestasi aikoja sitten olet

unohtanut tai helposti voit unohtaa, se minun mielessäni nyt liikkuu

ja liikkuu vielä huomennakin. Pidä se mielessäsi, niin voit hiukan

paremmin ymmärtää miksi minä kirjoitan ja miksi kirjoitan juuri tällä

tavalla...

Viikkoa myöhemmin minut muutettiin tänne. Vieläkin kolme kuukautta

kuluu, niin minun äitini kuolee. Ei kukaan voi tietää, kuinka syvästi

minä häntä rakastin ja kunnioitin. Hänen kuolemansa oli minulle

hirveä; mutta minä, joka ennen kokonaan hallitsin kieltä, en löydä

sanoja, millä tulkita tuskaani ja häpeääni; en koskaan edes silloin

kuin seisoin taiteilijavoimani korkeimmalla kukkulalla, olisi voinut

kylliksi arvokkaihin sanoihin pukea niin pyhää tuskaa, en loihtia

esille sulosointua, joka olisi ollut kyllin ylevä tulkitsemaan suruni

traagillisuutta. Äitini ja isäni olivat antaneet minulle perinnöksi

nimen, jonka he olivat kohottaneet arvoon ja kunniaan, ei yksin

kirjallisuuden, taiteen, muinaistieteen ja luonnontieteen alalla,

vaan oman maani historiassakin, sen kansallisessa kehityksessä.

Minä olin ikiajoiksi häväissyt tämän nimen. Minä olin saattanut sen

herjaussanaksi huonojen ihmisten suuhun. Minä olin laahannut sen

lokaan. Minä olin antanut sen raakuudelle alttiiksi ja heittänyt sen

hulluille, jotka leimasivat sen hulluudeksi. Mitä minä silloin kärsin

ja yhä vieläkin kärsin, sitä kynä ei voi kirjoittaa eikä sitä voi

paperille painaa. Minun vaimoni, joka aina oli ystävällinen ja hyvä

minulle, matkusti, niin sairas kuin hän olikin, tuon pitkän matkan

Genovasta Englantiin, jotta hän itse, eivätkä mitkään välinpitämättömät

huulet, saattaisi minulle sanaa tästä korvaamattomasta, äärettömästä

tappiosta. Minä sain vastaanottaa myötätuntoisuuden osoituksia

kaikilta, jotka tunsivat vielä ystävyyttä minua kohtaan. Vieläpä

henkilöt, jotka eivät olleet tunteneet minua personallisesti,

kirjoittivat ja pyysivät, kuullessaan siitä uudesta surusta, joka

oli minua kohdannut, että heidän osanottonsa tulisi minulle jollakin

tavalla ilmituoduksi...

Kolme kuukautta kuluu taaskin. Kertomus minun jokapäiväisestä

käytöksestäni ja työstäni, joka riippuu koppini oven ulkopuolella ja

johon minun nimeni ja tuomioni on kirjoitettu, sanoo minulle että on

toukokuu...

Rikkaus, nautinto ja menestys voivat olla rosopintaisia ja

karheasyisiä, mutta suru on herkin kaikesta mikä on luotu. Ei ole

mitään koko ajatuksen maailmassa, jolle suru ei värähtelisi tuskaisin,

kiihkein sykähdyksin. Hienoksi taottu kultalehti, joka osoittaa

sellaisten voimien suuntaa, joita ei voi silmin nähdä, on siihen

verrattuna karkea. Se on haava, joka vuotaa verta joka kerta kun joku

muu kuin rakastava käsi sitä koskettelee, ja silloinkin se vuotaa

verta, vaikkei tuskasta.

Missä suru on, siellä on pyhä paikka. Kerran vielä ihmiset ymmärtävät

mitä se merkitsee. He eivät tiedä mitään elämästä, kunnes he sen

tekevät. Robbie ja hänen kaltaisensa luonteet voivat sen käsittää.

Kun minua kuljetettiin vankilastani konkurssioikeuden eteen kahden

poliisin välissä, niin Robbie odotti pitkässä käytävässä, jotta hän

tuon suuren joukon edessä, joka vaikeni nähdessään niin liikuttavan

ja yksinkertaisen teon, saattaisi nostaa minulle hattuansa, kun minä

käsiraudoissa ja kumarassa kuljin hänen ohitsensa. Pienemmistäkin

teoista ihmiset ovat päässeet taivaasen. Sellaisessa mielentilassa

ja sellainen rakkaus sydämessään pyhimykset polvistuivat pestäkseen

köyhien jalkoja tai pysähtyivät suudellakseen spitalitautista poskelle.

En ole koskaan sanonut hänelle sanaakaan sen johdosta. En tiedä

vielä nytkään, tokko hän tiesi minun edes huomanneen hänen tekoansa.

Sellaisesta teosta ei voi muodollisesti kiittää, muodollisilla

sanoilla. Minä säilytän sitä sydämeni aarreaitassa. Minä talletan

sitä siellä kuin salaista velkaa, ja iloitsen ajatellessani, etten

koskaan voi sitä maksaa takaisin. Se on balsamoitu monien kyynelten

myrrhamilla ja narduksella. Silloin kuin viisaus ei ole voinut antaa

minulle mitään, kun filosofia on ollut hedelmätöntä ja kaikkien niiden

aforismit ja lauseparret, jotka ovat koettaneet lohduttaa minua,

ovat vain muuttuneet tomuksi ja tuhaksi minun suussani, niin tämän

pienen suloisen, äänettömän rakkaudenteon muisto on avannut minulle

kaikki armeliaisuuden lähteet: saattanut erämaan puhkeamaan kukkaan

kuin ruusun, vapauttanut minut kolkon maanpakolaisen katkeruudesta

ja saattanut minut sopusointuun maailman haavoittuneen, murtuneen ja

suuren sydämen kanssa. Kun ihmiset kykenevät ymmärtämään ei yksin sitä,

kuinka kaunis tuo Robbien teko oli, vaan myöskin miksikä se merkitsi ja

aina tulee merkitsemään minulle niin paljon, silloin ehkä he käsittävät

myöskin, millä tavalla ja millä mielellä heidän pitäisi lähestyä minua.

Esikoisteoksen, jonka nuori mies elämän keväänä lähettää maailmaan,

tulee olla kuin keväinen kukka, kuin orapihlaja Oxfordin niityllä tai

kuin kevätesikko Cumnerin kentillä. Sitä teosta ei saa raskauttaa

kauhea, tärisyttävä murhenäytelmä, eikä kauhistuttavat, tärisyttävät

herjaukset. Jos olisin antanut nimeni toimia jonkun kirjan airueena,

niin olisi se ollut suuri taiteellinen erehdys. Se olisi asettanut koko

teoksen väärään ympäristöön, ja ympäristö painaa paljon nykyaikuisen

taiteen vaa'assa. Nykyaikuinen elämä on kokoonpantu yhtymyksestä ja

suhteellisuudesta; nämät ovat sen määräävät tuntomerkit. Voidaksemme

esittää edellisiä tarvitsemme ympäristön ja sen hienot vivahdukset,

viittaukset, sen ihmeelliset perspektiivit; jälkimäinen vaatii taustaa.

Sen vuoksi plastiikka ei ole enää kuvaamataidetta, mutta sitä on

musiikki, ja kirjallisuus on, on ollut ja tulee olemaan kuvaamataidetta

par exellence.

Joka neljännesvuosi Robbie lähettää minulle yleiskatsauksen

kirjallisiin uutuuksiin. Ei mikään voi olla mieltäkiehtovampaa kuin

hänen kirjeensä, niin henkevästi ja taitavasti ne ovat sommiteltuja ja

sulavasti ja luontevasti kirjoitettuja. Ne ovat todellisia kirjeitä:

tuttavallisia keskusteluja kahdenkesken; niillä on kaikki ranskalaisen

koserian edut; osoittaakseen ihailuaan minulle hienotunteisella

tavalla hän vetoaa milloin terävänäköisyyteeni, milloin perinnäisen

kauneuden- ja kultuurinharrastukseeni, ja hän muistuttaa minun mieleeni

lukemattomin eri tavoin, että minä kerran muitten mielestä olin

arbiter elegantiaram, auktoriteetti taiteellisissa tyylikysymyksissä,

niin, vieläpä muutamille korkeinkin auktoriteetti. Sillä tavalla hän

osoittaa, että hänellä on ei ainoastaan sydämen hienotunteisuutta, vaan

myöskin kirjallista hienotunteisuutta. Hänen kirjeensä ovat olleet

minulle yhdyssiteenä ihanaan, epätodelliseen taidemaailmaan, jossa minä

kerran olin kuningas ja olisin sinä pysynytkin, jollen olisi antanut

viekoitella itseäni intohimojen törkeään, epätäydelliseen maailmaan,

jossa aisti ei ole valikoiva eikä nautinnonhimolla ole rajoituksia...

Muut surkuteltavat olennot, jotka ovat heitetyt vankeuteen ja

joilta on riistetty tämän maailman kauneus, saattavat, ainakin

jossakin määrin, olla enää pelkäämättä maailman pahimpia ansoja, sen

katkerimpia nuolia. He voivat piiloutua kammionsa pimeyteen ja luoda

häpeästänsä jonkinmoisen loukkaamattoman pyhyyden. Maailma on saanut

tyydytyksensä, maailma jatkaa kulkuaan; he saavat rauhassa kärsiä.

Niin ei ole minun laitani. Toinen nöyryytys toisensa jälkeen on minua

väijyen kolkuttanut vankilan ovelle. Ovet ovat avatut selkoselälleen

nöyryytykselle ja annettu sen astua sisään. Minun ystäväni ovat tuskin

tai eivät ollenkaan saaneet lupaa käydä minun luonani. Mutta minun

vihollisillani on aina ja esteettömästi ollut vapaa pääsö. Molemmilla

kerroilla, jolloin minun oli pakko astua konkurssioikeuden eteen ja

sitäpaitsi kahdesti muulloin, jolloin minua julkisesti kuljetettiin

toisesta vankilasta toiseen, annettiin minut sanomattoman halventavissa

oloissa alttiiksi ihmisjoukon katseille ja pilkalle. Kuolemanlähetti

on tuonut minulle sanomansa ja taas lähtenyt luotani; aivan yksinäni,

erillään kaikesta siitä, joka olisi voinut lohtua tuoda tai lieventää

suruani, on minun täytynyt kantaa sitä kurjuuden ja omantunnonvaivojen

sietämätöntä tuskaa, jonka äitini muisto herätti henkiin. Tuskin aika

oli lieventänyt tämän haavan kiihkeimmän poltteen (täysin umpeen

se ei koskaan voinut mennä) -- niin kirjoitutti vaimoni minulle

asianajajallaan katkeria, epäystävällisiä, luotansakarkoittavia

kirjeitä. Köyhyys uhkaa minua, ja samalla se käännetään syytökseksi

minua itseäni vastaan. Sitä olisin kuitenkin voinut kantaa. Voin

tottua sellaiseen, mikä on vielä pahempaa. Mutta molemmat lapseni

ovat riistetyt minulta laillista tietä. Se on tuottanut minulle

ääretöntä tuskaa, sanomatonta katkeruutta, rajatonta surua, josta en

koskaan voi päästä eroon. Että laki voi määrätä jotakin sellaista ja

ottaa vastatakseen sellaisesta teosta, että se voi eroittaa minut

omista lapsistani: se ajatus herättää minussa kauhua. Sen rinnalla

vangin häpeä on vähäinen. Kuinka minä kadehdin noita toisia miehiä,

jotka minun kanssani kulkevat edes-takaisin vankilapihalla! Heidän

lapsensa -- siitä olen varma -- odottavat heitä, odottavat heidän

kotiintuloansa, ja tuhlaamalla tuhlaavat heille hellyyttä.

Köyhät ovat viisaita, he ovat armeliaampia, ystävällisempiä,

tunteellisempia kuin me. Heidän mielestään vankila on murhenäytelmä

miehen elämässä, onnettomuus, kohtalo, joka vaatii toisten

myötätuntoisuutta. Vanki on heidän kielellään yksinkertaisesti vain

ihminen, joka on "joutunut onnettomuuteen". Sitä lausepartta he aina

käyttävät, ja tuossa lauseparressa on rakkauden täysi totuus. Ihmisten

laita meidän asemassamme on toinen. Minulla ja minun kaltaisillani on

tuskin oikeutta ilmaan ja aurinkoon. Meidän läsnäolomme pilaa toisten

ilon. Me olemme vastenmielisiä vieraita mihin ikänä me menemme. Me

emme saa palata takaisin maailmaan varjojen valtakunnasta. Meidän

omat lapsemme riistetään meiltä. Nämät suloiset yhdyssiteet meidän ja

ihmiskunnan välillä ovat katkaistut. Me olemme tuomitut yksinäisyyteen,

sillä aikaa kuin meidän poikamme vielä elävät. Meiltä kielletään se

ainoa mikä voisi parantaa ja kohottaa meitä, se mikä voisi parantaa

haavoittuneen sydämen ja tuoda rauhaa tuskaakärsivälle sielulle...

Minun täytyy sanoa itselleni, että itse syöksen itseni turmioon ja

ettei ketään, ei suurta eikä pientä, voi syöstä turmioon muuta kuin

hänen oman kätensä kautta. Olen aivan valmis sitä tunnustamaan. Minä

koetan tunnustaa sitä, vaikka sitä ei uskottaisikaan tällä hetkellä.

Tämän säälimättömän syytöksen minä heitän säälittä itseäni vastaan.

Vaikka maailma on minua julmasti kohdellut, niin vieläkin julmemmin

minä olen kohdellut itseäni.

Minä olin mies, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikani taiteesen

ja kultuuriin. Olin sen itse oivaltanut miehuuteni aamukoitteessa ja

myöhemmin olin pakoittanut omaa aikaani ymmärtämään sitä. Harvalla

miehellä on ollut sellainen asema eläessänsä ja harva on nähnyt sitä

sillä tavalla tunnustettavan. Historioitsija tai kritikoitsija sen

vasta tavallisesti keksii, jos se laisinkaan tulee keksityksi, mutta

vasta kauan sen jälkeen kuin mies ja hänen aikansa on mennyt. Minun

laitani on toinen. Minä tunsin sen itse ja pakoitin muutkin sitä

tuntemaan. Byron oli symbolinen hahmo, mutta hän kohdistui aikansa

intohimoon ja sen intohimoväsymykseen. Minä liityin johonkin jalompaan,

kestävämpään, olennaisempaan, laajaperäisempään.

Jumalat olivat antaneet minulle melkein kaikkea. Olin saanut neroa,

kunniassa pidetyn nimen, hyvän yhteiskunnallisen aseman, kiitosta,

loistoa ja älyllistä uskaliaisuutta; olen tehnyt taiteen filosofiaksi,

filosofian taiteeksi; olen opettanut ihmisiä toisin ajattelemaan ja

antamaan esineille toiset värit; kaikki, mitä minä sanoin ja tein,

hämmästytti maailmaa. Minä valitsin draaman -- objektiivisimman

muodon mitä taide tuntee -- ja muutin sen personalliseksi luomaksi,

sellaiseksi kuin lyriikka ja sonetti on; samalla laajensin sen piirin

ja tein sen luonteenkuvauksen rikkaammaksi; draaman, romaanin,

runomuotoisen tai suorasanaisen runon, dialogin, hiotun, aktuaalisen

tai haaveilevan -- kaiken, mihin minä koskin, sen minä kaunistin,

verhosin uuteen kauneuden pukuun; itse totuudellekin annoin sekä

totuuden että valheen oikeutetuksi valtakunnaksi ja osoitin että valhe

ja totuus ovat vain älyllisiä olomuotoja. Taidetta minä käsittelin

korkeimpana todellisuutena; elämää yhtenä runouden haarana. Minä

herätin oman vuosisatani mielikuvituksen, jotta se minun ympärilleni

punoi taruja ja legendoja. Kaikki filosofiset järjestelmät minä

yhdistin yhteen lauseesen, koko olemassaolon yhteen epigrammiin. Ja sen

ohella minulla oli paljon muuta. Mutta minä annoin viekoitella itseni

pitkäksi aikaa järjettömään ja aistilliseen työttömyyteeni.

Omaksi huvikseni minä heittäydyin tyhjäntoimittajaksi, keikariksi

ja muotimieheksi. Minä keräsin ympärilleni pienempiä sieluja ja

ahdasmielisiä olentoja. Minä tuhlasin tyhjiin oman nerollisuuteni ja

minä nautin hävittäessäni ikuisen nuoruuden. Olin väsynyt kulkemaan

korkeuksissa ja siksi minä vapaaehtoisesti laskeuduin syvyyksiin etsien

uutta mielenkiihoitusta. Mitä paradoksi minulle oli ajatuksen piirissä,

siksi tuli minulle luonnottomuus himon maailmassa. Nautinnonhalu

oikeastaan oli sairautta tai hulluutta tai kumpaistakin. Muitten

elämä ei merkinnyt minulle mitään. Minä tyydytin nautinnonhaluani

missä ikänä mieleni teki ja kuljin eteenpäin. Minä en ajatellut,

että jokainen pieni teko jokapäiväisessä elämässä joko kehittää tai

turmelee luonnetta, ja sentähden se minkä on tehnyt salakammiossansa,

se on kerran julkihuudettava huoneen katolta. En voinut enää hallita

itseäni. En ollut enää sieluni herra, enkä tiennyt sitä. Minä antauduin

nautinnon valtaan. Minun loppuni oli hirveä häpeä. Ei mitään muuta

minulla ole enää jäljellä kuin täydellinen nöyryys.

Olen oleskellut vankilassa lähes kaksi vuotta. Minun sielustani on

puhjennut esiin hurja epätoivo; antautuminen suruun, jota oli sääli

nähdäkkin; kauhea ja tunnoton vimma; katkeruus ja uhka; ääneensä itkevä

tuska; mykkä kärsimys; sanaton suru. Olen kokenut kärsimyksen kaikki

eri laadut. Paremmin kuin Wordsworth itse tiedän mitä hän tarkoitti

sanoessansa --

"Suffering is permanent, obscure, and dark

and has the nature of infinity."

[Kärsimys on kestävää, salaperäistä ja synkkää

ja luonteeltaan loppumatonta.]

Mutta vaikka ajoittain iloitsin siitä, että minun kärsimyksilläni ei

olisi loppua, niin en voinut sittenkään kestää sitä ajatusta, että ne

olivat tarkoituksettomia. Nyt minä näen syvällä omassa olennossani

jotakin, joka sanoo, ettei mikään koko maailmassa ole ilman tarkoitusta

ja kärsimys vähimmin kaikesta. Ja se mikä on piiloitettu minun

olentooni, aivankuin aarre maan sisään, on nöyryys.

Nöyryys on ainoa mitä minulla on jäljellä ja se oli parasta kaikesta:

se on se lopullinen havainto, johon minä olen tullut, uuden kehityksen

lähtöpiste. Se on tullut minulle suoraan minusta itsestäni, ja siksi

minä tiedän että se on tullut oikeaan aikaan. Se ei olisi voinut tulla

aikaisemmin eikä myöhemminkään. Jos joku olisi minulle siitä puhunut,

niin olisin sen luotani torjunut. Jos joku olisi tuonut sen minulle,

niin olisin kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan. Mutta koska minä itse

sen löysin, niin tahdon sen myös säilyttää. Minun täytyy se tehdä. Se

on se ainoa, jossa on elämän alkuaineet, uuden elämän siemen, se mikä

minulle on _Vita Nuova_. Kaikista olevista se on merkillisin. Ihminen

ei voi sitä saavuttaa muulla tavalla kuin luopumalla kaikesta mitä

hänellä on. Vasta sitten kun hän on kaikki kadottanut, voi hän tietää

omistavansa sen.

Nyt kun olen selvillä siitä, että se on minussa, näen selvästi mitä

minun tulee tehdä; totta tosiaan -- mitä minun täytyy tehdä. Ja kun

minä käytän tämmöistä lausetta, niin minun ei tarvitse sanoa, etten

sillä tarkoita mitään ulkonaista lakia tai käskyä. Minä en tunnusta

niiden olemassaoloa. Olen paljoa enemmän individualisti nyt kuin ennen.

Ei mikään ole minusta minkään arvoista paitsi se mikä puhkeaa meistä

itsestämme esiin. Minun luontoni etsii uutta itsetoteuttamismuotoa. Se

yksin kiinnittää minun mieltäni. Ja ensimäinen asia, jota minun tulee

tehdä, on vapauttaa itseni siitä katkeruudesta, jota mahdollisesti

vielä tunnen maailmaa kohtaan.

Olen kerrassaan varaton ja koditon. Mutta on niitä pahempiakin

asioita maailmassa. Olen aivan tosissani, kun nyt sanon, että paljoa

mielemmin kuin lähtisin tästä vankilasta katkera tunne sydämessäni

maailmaa kohtaan, paljoa mielemmin kulkisin talosta taloon ja kerjäisin

leipääni. Jollen saisi mitään rikkaan talosta, niin saisin ainakin

köyhältä. Ne, joilla on paljon, ovat usein kitsaita; ne, joilla on

vähän, ovat aina alttiit jakamaan. Minusta olisi yhdentekevää, vaikka

kesällä saisinkin maata kylmässä heinikossa ja talvella etsiä suojaa

heinäsuovasta tai ladosta, kun minulla sydämessä vain olisi rakkautta.

Elämän ulkonaiset seikat eivät tunnu minusta nyt ensinkään tärkeiltä.

Tästä voi nähdä, kuinka pitkälle individualismi minussa on kehittynyt

-- tai pikemmin on kehittymässä, sillä matka on pitkä ja minun tieni on

orjantappurainen.

Tietysti minä tiedän, ettei minun tehtäväni ole oleva kerjätä almuja

maantien varrelta, ja jos milloin makaan kylmässä ruohikossa, niin

teen sen kirjoittaakseni sonetteja kuulle. Kun pääsen vankilasta,

niin Robbie odottaa minua suuren raudoitetun portin takana, eikä hän

ole ainoastaan oman rakkautensa symboli, vaan monen muunkin. Luulen

että minulla tulee olemaan riittävästi varoja ainakin puoleksitoista

vuodeksi, ja jollen voikkaan itse kirjoittaa kauniita kirjoja, niin

ainakin voin lukea kauniita kirjoja; ja mikä ilo voisi olla suurempi?

Sen jälkeen toivon voivani elvyttää uudestaan oman luomisvoimani.

Mutta jos olot olisivat toisenlaisia: jollei minulla olisikaan

ainoatakaan ystävää maailmassa; jollei ainoakaan talo olisi säälien

minulle avoinna; jos minun täytyisi turvautua köyhyyden kerjuupussiin

ja kuluneesen takkiin: niin kauan kuin minua ei vainota kostonhimolla,

kovuudella ja halveksumisella, olisin valmis katsomaan elämää suoraan

silmiin paljoa suuremmalla tyyneydellä ja luottamuksella, kuin jos

ruumiini olisi purppuralla ja hienolla liinalla verhottu, mutta sieluni

sairaana vihasta.

Ei minua mitkään vaikeudet kohtaa, siitä olen varma. Se, joka

vilpittömästi hakee rakkautta, hän sen myös löytää.

Minun ei tarvitse sanoa, että tehtäväni siihen loppuisi. Sehän olisi

suhteellisesti hyvin helppoa, jos niin olisi laita. Paljon enemmän

vaikeuksia minulla on edessä. Paljon jyrkempiä vuoria minun täytyy

kavuta, paljon pimeämpien laaksojen läpi samota. Ja kaikki täytyy tulla

minusta itsestäni; siinä ei auta uskonto, eikä moraali, eikä järki.

Moraali ei auta minua. Olen synnynnäinen lainomaisuuden vastustaja.

Minä olen yksi niitä, jotka ovat luodut poikkeuksia eikä sääntöjä

varten. Minun käsitykseni on se, ettei väärä ole siinä mitä ihminen

tekee, vaan ainoastaan siinä miksi hän tulee. Se oppi on ihmiselle

hyödyksi.

Uskonto ei auta minua. Toiset uskovat johonkin näkymättömään, minä

uskon siihen mihin voin käsin koskea ja jota voin silmin nähdä. Minun

jumalani asuvat käsin tehdyissä temppeleissä; ja tosiasiain kokemuksen

alalla minun uskontunnustukseni on tullut täydelliseksi ja eheäksi:

ehkä liiankin täydelliseksi, sillä samoinkuin monet tai kaikki ne,

jotka ovat pystyttäneet taivaansa tämän maan päälle, olen minä

maailmassa löytänyt taivaallista kauneutta, mutta myös helvetin kauhua.

Kun minä ajattelen uskontoa, niin tahtoisin perustaa veljeskunnan

niitä varten, jotka eivät voi uskoa: epäilijöiden veljeskunnaksi

sitä voisi nimittää, ja siellä, alttarin ääressä, jossa ei palaisi

vahakynttilöitä, seisoisi pappi, jonka sydämessä ei rauhalla olisi

asuinsijaa, toimittaen jumalanpalvelusta siunaamattomalla leivällä

ja kalkilla, josta viini puuttuisi. Jotta jokin voisi olla totta,

täytyy sen muuttua uskonnoksi. Ja agnostikkojen opilla pitäisi olla

kirkonmenonsa yhtä hyvin kuin kirkon uskollakin. Se on kylvänyt

marttyyrinsa, sen pitäisi niittää pyhimyksensä ja kiittää Jumalaa joka

päivä siitä, että hän on salannut itsensä ihmisten katseilta. Mutta

olipa uskoa tai agnostisismia, mitään ulkonaista se ei saa minulle

olla. Sen vertauskuvien pitää olla minun omat luomani. Vain se on

henkistä, mikä luopi oman muotonsa. Jollen voi löytää sen salaisuutta

omasta sielustani, niin en löydä sitä koskaan: jollen omista sitä nyt

jo, niin se ei koskaan tule omakseni.

Järki ei auta minua. Se sanoo minulle, että ne lait, joiden uhriksi

minä olen joutunut, ovat vääriä ja kieroja lakeja ja että se

järjestelmä, jonka alaisena olen saanut kärsiä, on väärä ja kiero

järjestelmä. Mutta, miten tahansa, minun täytyy käsittää ne siten,

että ne minulle muuttuvat tosiksi ja oikeiksi. Ja aivan samoin

kuin taiteessakin määrätty asia vain määrätyllä hetkellä merkitsee

jotakin ihmiselle, samoin on laita luonteenkin eetillisen kehityksen.

Minun tehtäväni on etsiä esille kaikesta siitä, mikä minulle on

tapahtunut, se mikä minulle on hyväksi. Lautavuode, kuvottava ruoka,

karheat köydet, joista täytyy riipiä rivettä, kunnes sormenpäät

ovat tunnottomat kivusta, rengintoimet, joilla joka päivä alkaa ja

loppuu, tylyt käskyt, jotka tottumus on tehnyt välttämättömiksi,

inhottava puku, joka tekee surun luonnottoman näköiseksi, hiljaisuus,

yksinäisyys, häpeä -- kaiken tuon tulee kehittyä henkiseksi

kokemukseksi. Ei ole olemassa minkäänlaista ruumiin alennusta, jota

minun ei olisi koetettava tehdä hengen kohottamiseksi.

Minä tahtoisin päästä niin pitkälle, että voisin yksinkertaisesti ja

teeskentelemättä sanoa, että minun elämässäni on ollut kaksi suurta

käännekohtaa: toinen, kun isäni lähetti minut Oxfordiin, ja toinen, kun

yhteiskunta lähetti minut vankilaan. En tahdo väittää, että vankeus

olisi ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua; sillä tällä

väitteellä olisi liiaksi katkeruuden sivumakua minua itseäni vastaan.

Pikemmin sanoisin, tai haluaisin, että joku sanoisi minulle, että olin

niin tyypillinen oman aikani lapsi, että minä luonnottomuudessani ja

tämän luonnottomuuden vuoksi käänsin kaiken hyvän elämässäni pahaksi ja

kaiken pahan hyväksi.

Mutta mitä minä itse tai toiset sanovat, se merkitsee niin sanomattoman

vähän. Se tärkeä asia, se, mikä minulla on edessä, joka minun tulee

tehdä, jollei se lyhyt aika, mikä minun elämästäni on vielä jäljellä,

kokonaan turmellu ja mene hukkaan, on se, että sulatan itseeni

kaiken sen, mikä minulle on tehty, teen sen osaksi omasta itsestäni,

omistan sen valittamatta, pelotta ja vastustamatta. Suurin pahe on

puolinaisuus. Kaikki mikä on toteutunut, on myös oikeaa.

Kun minä ensin jouduin vankilaan, niin jotkut henkilöt antoivat minulle

sen neuvon, että koettaisin unohtaa, kuka oikeastaan olin. Se oli

turmeleva neuvo. Vain tajuamalla, kuka minä olen, olen jossakin määrin

saanut lohtua. Nyt muut ovat neuvoneet minulle, että päästyäni vapaaksi

koettaisin unohtaa koskaan vankilassa olleenikaan. Tiedän että se olisi

yhtä turmiollista. Sillä sehän olisi samaa, kuin jos minua alituisesti

seuraisi sietämätön häpeän tunne, ja että kaikki se, mikä merkitsee

minulle yhtä paljon kuin kelle muulle ihmiselle hyvänsä -- auringon ja

kuun kauneus, eri vuodenaikojen viehkeys, sulosävel aamun sarastaessa

ja valtavien öitten hiljaisuus, sade, joka hiljaa tihkuu lehtien

lomitse tai kaste, joka hopeoittaa ruohokentän hiipiessään sen ylitse

-- että tuo kaikki on tahraista minulle ja vailla sitä voimaa, joka

haavat parantaa ja riemua synnyttää. Se joka suree omia kokemuksiansa,

hän estää omaa kehitystänsä. Se joka kieltää kokemuksensa, hän

pakoittaa oman elämänsä huulet valheesen. Tämä ei ole vähempää, kuin

oman sielunsa kieltämistä.

Sillä samalla tavalla kuin ruumis ottaa vastaan kaikenlaisia aineita,

alhaisia ja epäpuhtaita yhtä hyvin kuin papin tai ilmestyksen

pyhittämiä, ja muuntaa ne joustavuudeksi tai voimaksi, kauniiksi

lihasliikkeiksi ja ruumiin sulavuudeksi, hiusten, huulien ja silmien

kaarrokseksi ja väriksi, samoin sielullakin on ravintotoimintansa,

ja se voi muuttaa jaloiksi taipumuksiksi ja syviksi tunteiksi sen,

mikä itsessään on alhaista, tuskallista ja alentavaa -- niin vielä

enemmänkin, juuri se, millä alkuaan oli häpeällinen ja hävittävä

tarkoitus, voi sielulle tarjota korkeimman kehitysmahdollisuuden ja

täydellisimmän ilmaisumuodon.

Minun täytyy tottua siihen ajatukseen, että olen ollut tavallinen

vanki tavallisessa vankilassa, ja niin kummalta kuin se kuuluukin,

niin yksi niistä asioista, joihin minun täytyy pakoittaa itseäni, on

se, etten häpeäisi sitä. Minun täytyy käsittää se rangaistukseksi, ja

jos ihminen häpeää rangaistustansa, niin on aivan samaa, kuin hän ei

olisi kärsinytkään rangaistusta. Tietysti oli monta asiaa, joista minua

rangaistiin, vaikka en ollut niitä tehnyt, mutta minua rangaistiin myös

monesta sellaisesta asiasta, joita olin tehnyt, ja on vielä paljoa

suurempi joukko asioita minun elämässäni, joista minua ei koskaan

ole vaadittu edesvastuusen. Ja koska jumalien tiet ovat ihmeelliset

ja he rankaisevat meitä yhtä paljon siitä, mikä meissä on hyvää ja

inhimillistä kuin siitä, mikä on pahaa ja luonnonvastaista, niin minun

täytyy tyytyä siihen, että saa kärsiä rangaistusta sekä hyvistä että

huonoista teoistansa. Enkä minä epäile, ettei se ole oikeudenmukaista.

Se auttaa meitä, tai sen pitäisi auttaa meitä, selvittämään itsellemme

kumpiakin, sekä estää meitä muodostamasta niistä liioiteltuja

käsityksiä. Ja jollen minä siis häpeä rangaistustani -- ja minä

toivoisin, etten sitä tee niin voin vapaasti ajatella ja liikkua ja

elää.

Monet ihmiset, kun he pääsevät vankeudesta vapaaksi, kuljettavat

vankilan mukanansa ja piiloittavat sen kuin salaisen häpeän sydämeensä,

ja vihdoin he hiipivät kuin myrkytetyt olennot johonkin koloon

kuolemaan. Miten inhottavaa, että heidän on pakko niin tehdä, ja

yhteiskunta tekee väärin, kauhistuttavan väärin, pakoittaessaan

heitä sellaiseen. Yhteiskunta anastaa itselleen oikeuden määrätä

yksilölle hirveän rangaistuksen, mutta se tekee itsensä syypääksi myös

puolinaisuuden törkeimpään paheesen, sillä se ei kykene saattamaan

perille sitä, mitä se on alulle pannut. Kun ihminen on kärsinyt

rangaistuksensa, niin yhteiskunta jättää hänet oman onnensa nojaan;

se on: se hylkää hänet juuri sinä hetkenä, jolloin sen suurin

velvollisuus häntä kohtaan alkaa. Se häpeää ilmeisesti omia tekojansa

ja karttaa niitä, joita se on rangaissut, samoinkuin ihmiset karttavat

saamamiestä, jolle he eivät voi maksaa velkaa, tai sitä, jolle he ovat

tuottaneet jonkun korvaamattoman vahingon. Minä puolestani vaadin, että

jos minä kerran olen selvillä siitä, minkä vuoksi minä olen kärsinyt,

niin yhteiskunnankin pitää olla selvillä siitä, mitä se minulle on

tehnyt; ja että katkeruus ja viha on katoava kummaltakin puolelta.

Tietysti minä tiedän, että yhdessä suhteessa minulla tulee

olemaan suurempia vaikeuksia kuin muilla; ja täytyykin olla aivan

luonnollisista syistä. Varas ja kulkuri raukat, jotka minun kanssani

ovat täällä vankilassa, ovat monessa suhteessa paljoa onnellisemmat

kuin minä. Se synkän kaupungin sola tai vihreä kenttä, joka näki heidän

syntinsä, on pieni; löytääkseen ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään

heidän teoistansa, heidän ei tarvitse kulkea pitempää matkaa, kuin

minkä lintu jaksaa lentää hämärän ja aamusarastuksen välillä; mutta

minulle maailma on puristunut kokoon kämmenen levyiseksi, ja minne

ikänä minä käännyn, siellä minun nimeni on kaiverrettu kallioihin.

Sillä minä en ole astunut esiin pimeydestä ja saavuttanut tilapäisen

rikoksentekijän kuuluisuutta, vaan olen jonkinlaisesta kuolemattomasta

kunniasta vajonnut jonkinmoiseen ikuiseen häpeään, ja joskus minusta

tuntuu, kuin olisin todistanut, jos todistus todellakin oli tarpeen,

että kunniasta häpeään ei ole muuta kuin yksi ainoa askel, jos edes

senkään vertaa.

Sittenkin, juuri siitä seikasta, että ihmiset tuntisivat minut

minne ikänä minä menen, ja tietäisivät minun koko elämäni, kaikki

sen hulluudetkin, voin löytää jotakin hyvää. Se pakoittaisi minua

esiintymään taas taiteilijana, ja niin pian kuin vain voisin. Jos

voisin luoda yhdenkin etevän taideteoksen, niin samalla olisin

riistänyt myrkyn panettelulta ja pistopuheet pelkuriudelta ja juurineen

temmannut irti häpäisijän kielen.

Ja jos elämä onkin, niinkuin todellakin on, minulle probleemi, niin

en minäkään ole sen vähempi probleemi elämälle. Ihmisten täytyy

asettua jollekin kannalle minun suhteeni ja ilmaista mielipiteensä

sekä heistä itsestään että minusta. Minun ei tarvitse vakuuttaa, etten

puhu kenestäkään erityisestä henkilöstä. Ainoat ihmiset, joiden kanssa

mielelläni nyt seurustelisin, ovat taiteilijat ja ihmiset, jotka ovat

kärsineet: ne, jotka tietävät mitä kauneus on, ja ne, jotka tietävät

mitä suru on: ei kukaan muu herätä minun mielenkiintoani. En minä

vaadi myöskään mitään elämältä. Kaikki mitä tässä olen lausunut julki,

tarkoittaa aivan yksinkertaisesti vain minun omaa henkistä asemaani

elämän suhteen kokonaisuudessaan; ja minä tunnen, että se seikka, etten

häpeä rangaistustani, on ensimäisiä asioita, johon minun täytyy päästä

oman kehitykseni ja epätäydellisyyteni vuoksi.

Sitten minun pitää oppia miten tulla onnelliseksi. Kerran minä osasin

olla tai luulin osaavani olla onnellinen, vaistomaisesti. Ennen

oli aina kevät minun sydämessäni. Minun temperamenttini oli sukua

elämänilon kanssa. Minä täytin elämäni reunojaan myöten nautinnolla,

samoin kuin pikarin voi täyttää reunojaan myöten viinillä. Nyt minä

lähestyn elämää aivan uudelta kannalta, ja usein minun on kovin

vaikea kuvaillakkaan onnea mielessäni. Muistan miten ensi lukukautena

Oxfordissa luin Paterin teosta _Renaissance_ -- tuota kirjaa, joka

niin omituisesti on vaikuttanut minun elämääni -- ja jossa kerrotaan

miten Dante asettaa syvälle Infernoon ne, jotka ehdoin-tahdoin elävät

murheessa; ja minä menin yliopiston kirjastoon ja etsin esille sen

paikan _Divina Comedia_sta, jossa sanotaan, että ne, jotka ovat

suloisen ilman raskauttamia, ikuisesti huokaavat --

"Tristi fummo

Neli aer dolce che dal sol s'allegra:"

[Surulliset olimme ihanasta ilmasta,

joka auringosta keventyy.]

Minä tiesin, että kirkko tuomitsi _accidia_n, elämäänkyllästymisen,

mutta koko tuo ajatus tuntui minusta kovin haaveelliselta, se oli juuri

sellainen synti minun mielestäni, jonka elämääkokematon pappi keksisi.

En voinut myöskään ymmärtää miten Dante, joka sanoo että "suru yhdistää

meidät jälleen Jumalaan", saattoi olla niin armoton niille, jotka

olivat taipuvaiset alakuloisuuteen, jos sellaisia ihmisiä todellakin

on olemassa. Minä en aavistanut, että se kerran tulisi suurimmaksi

kiusaukseksi minun elämässäni.

Niin kauan kuin olin Wandsworthin vankilassa minä toivoin kuolemaa. Se

oli minun ainoa toivoni. Kaksi kuukautta oltuani sairasosastolla minut

muutettiin tänne, ja kun huomasin terveyteni vähitellen parantuvan,

niin jouduin vihan vimmaan. Minä päätin tehdä itsemurhan vielä samana

päivänä, jona pääsisin täältä vapaaksi. Jonkun ajan kuluttua tuo

synkkä mielentila haihtui, ja minä päätin elää ja verhota itseni

suruun niinkuin kuningas purppuraan: en hymyilisi enää koskaan;

jokaisen talon, jonka kynnyksen yli astuisin, muuttaisin murheen

majaksi: ystäväni pakoittaisin astumaan hitain askelin ja murheen

murtamina rinnallani: opettaisin heille, että alakuloisuus on elämän

syvin salaisuus: myrkyttäisin heidät toisen surulla: kiusaisin heitä

omalla tuskallani. Nyt minä tunnen aivan toisin. Olisin kiittämätön ja

epäystävällinen, jos venyttäisin kasvoni niin pitkiksi, että ystäväni

olisivat pakoitetut minun luonani venyttämään kasvonsa vieläkin

pitemmiksi voidakseen osoittaa minulle myötätuntoisuutta, tai jos

kutsuessani heidät luokseni, pyytäisin heitä ääneti istumaan pöytään

ja nauttimaan katkeria yrttejä ja hautajaisruokia. Minun täytyy oppia

olemaan iloinen ja onnellinen.

Kummallakin viime kerralla, jolloin ystäväni saivat tulla tänne,

minä koetin olla niin iloinen kuin suinkin ja näyttää heille hyvää

tuultani hyvittääkseni hiukan heidän vaivaansa, kun he olivat tulleet

tuon pitkän matkan aina Lontoosta tänne saakka. Se on vain pieni

hyvitys, sen tiedän, mutta ei mikään, siitä olen varma, olisi heille

rakkaampaa. Minä näin Robbien tunnin aikaa lauantaista viikko sitten,

ja minä koetin niin selvästi kuin suinkin osoittaa hänelle iloani,

jota todellakin tunsin tavatessamme toisemme. Ja että ne mielipiteet

ja käsityskannat, jotka täällä hiljaisuudessa ovat minulle selvinneet,

johtavat minua oikealle tolalle, sen todistaa minulle se tosiasia, että

nyt ensi kertaa vankeuteen jouduttuani todellakin ikävöin elämää.

Minulla on edessäni niin paljon tehtävää, että minusta tuntuisi

hirveältä murhenäytelmältä, jos minun pitäisi kuolla ennenkuin

olisin ehtinyt suorittaa edes osan siitä. Minä näen uusia

kehitysmahdollisuuksia taiteessa ja elämässä, ja kukin niistä muodostaa

tien täydellisyyttä kohti. Minä haluan elää, jotta voisin tutkia sitä,

mikä vielä on melkein uusi maailma minulle. Tahdotko tietää, mikä tuo

uusi maailma on? Sitä ei liene vaikea arvata. Se on se maailma, jossa

olen nyt kaksi vuotta elänyt. Suru ja kaikki se, mitä se ihmiselle

opettaa, on minun uusi maailmani.

Ennen minä elin vain nautintoa varten. Minä kartoin kärsimystä ja

kaikkea surua. Minä vihasin kumpaakin. Minä päätin ottaa niitä huomioon

niin vähän kuin suinkin, se on, kohdella niitä epätäydellisyyden

muotoina. Ne eivät sisältyneet minun elämänsuunnitelmaani. Ne eivät

soveltuneet minun filosofiaani. Äitini, joka tunsi elämän perinpohjin,

lausui minulle usein erään Goethen säkeen -- Carlyle oli kirjoittanut

sen erääsen kirjaan, jonka hän oli antanut äidilleni useita vuosia

sitten: --

"Wer nie sein Brot mit Thränen ass,

wer nie die kummervollen Nächte

auf seinem Bette weinend sass,

er kennt euch nicht, ihr himmlischen Mächte!"

[Ken ei kyynelin ole leipäänsä syönyt,

ken ei ole tuskallisia öitä

itkien vuoteellaan viettänyt,

hän teitä ei tunne, te jumalalliset voimat.]

Tätä samaa säettä jalo Preussin kuningatar, jota Napoleon kohteli

niin törkeästi, lausui usein nöyryytyksensä ja maanpakolaisuutensa

aikana; tämä sama säe oli usein minun äitini huulilla hänen viimeisinä,

surunpainostamina vuosinaan. Minä en tahtonut tunnustaa enkä myöntää

oikeaksi sitä hirvittävää totuutta, joka siinä piili. Minä en voinut

sitä ymmärtää. Muistan varsin selvästi, miten minulla oli tapana sanoa

äidilleni, etten halunnut kyynelin leipääni syödä enkä viettää yötäni

itkien ja odottaa vielä katkerampaa aamua.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se juuri oli yksi niistä

erikoisista kokemuksista, joita kohtalo oli minulle varannut: etten

kokonaiseen vuoteen saisi muuta tehdäkkään. Niin runsaasti minulle

sitä on mitattu; ja näinä viime kuukausina olen suurien ponnistusten

ja taistelujen kautta voinut ymmärtää muutamia opetuksia, jotka ovat

kätketyt kärsimyksen sydämeen. Papit ja muut ihmiset, jotka käyttävät

tyhjiä lauseparsia, puhuvat usein kärsimyksestä ikäänkuin jostakin

mysteriosta. Todellisuudessa se on ilmestys. Ihminen ymmärtää asioita,

joita hän ei koskaan ennen ole voinut käsittää. Koko historiakin

näyttäytyy aivan uudelta näkökannalta. Mitä hämärästi ja vaistomaisesti

on taiteesta tuntenut, se toteutuu ajatuksen ja tunteen puolesta saaden

havainnon kirkkauden ja tajunnan ehdottaman voimakkuuden.

Minä käsitän nyt, että suru, joka on ylevin tunne, mitä ihminen

kykenee tuntemaan, on samalla myös kaiken suuren taiteen alkumuoto ja

koetinkivi. Taiteilija pyrkii alati siihen olomuotoon, jossa sielu ja

ruumis ovat yhtä ja toisistaan eroittamattomia: missä ulkokuori on

sisällisen olemuksen ilmaus: missä muoto on ilmituojana. Sellaisia

olomuotoja on monta: nuoruus ja ne taiteet, jotka ovat tekemisessä

nuoruuden kanssa, voivat jonkun kerran olla meille esimerkkinä:

toisella kertaa voi olla mieluista ajatella, että nykyaikuinen

maisemamaalaus, sen vaikutteiden hienous ja herkkyys, se tapa millä se

ilmaisee henkeä, joka asuu ulkonaisissa esineissä ja luo yhtä hyvin

maasta ja ilmasta kuin sumusta ja kaupungista itselleen ulkonaisen

verhon, ja sen sairaaloisen herkkä tunnelmien, sävelien ja värien

sointuisuus -- että tämä maisemamaalaus toteuttaa meille kuvin sen,

mikä kreikkalaisilla oli toteutettuna sellaisella plastillisella

täydellisyydellä. Musiikki, missä ilmaisumuoto on itseensä imenyt

kaiken aineen eikä voi siitä irtaantua, on mutkikas esimerkki, ja kukka

tai lapsi on yksinkertainen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan; mutta

suru on sekä elämän että taiteen äärimmäisin tyyppi.

Ilon ja naurun takana voi piillä raaka, kova ja tunteeton

temperamentti. Mutta surun takana ei koskaan ole muuta kuin surua.

Kärsimys ei koskaan kanna naamaria niinkuin ilo. Totuus taiteessa

ei merkitse yhdenmukaisuutta olennaisen aatteen ja satunnaisen

ilmaisumuodon välillä; se ei tarkoita yhdenmukaisuutta esineen ja

sen varjon välillä, eikä jonkun henkilön peilikuvan ja itse henkilön

välillä; se ei ole mikään kaiku, joka vastaa ontosta kalliosta, eikä

myöskään hopeankirkas lähde laaksossa, joka kuvastaa kuuta kuulle

tai Narkissoksen Narkissokselle. Totuus taiteessa on olion yhtyys

oman itsensä kanssa: ulkokuori, joka ilmaisee sisällistä olemusta:

sielu, joka on pukeutunut ruumiin muotoon: ruumis, jonka henki

elostuttaa. Tämän johdosta ei ole totuutta, jota voisi suruun verrata.

Aika-ajoittain on suru minun mielestäni ainoa totuus. Kaikki muu voi

olla meidän silmiemme tai himojemme hairahduksia, jotka häikäisevät

edelliset ja tyydyttävät jälkimäiset, mutta surusta ovat maailmat

luodut ja tuskalla sekä lapset että tähdet synnytetyt.

Ja vieläkin enemmän, surussa itsessään on voimakas todellisuuden

leima. Olen sanonut itsestäni, että minä olin semmoinen, joka olin

symbolisessa suhteessa oman aikakauteni taiteesen ja kultuuriin. Ei

ole ainoatakaan kurjaa olentoa tässä kurjuuden pesässä, joka ei olisi

symbolisessa suhteessa itse elämän salaisuuteen. Sillä elämän salaisuus

on kärsimys! Kaiken takana se on kätkettynä. Kun me alamme elää,

niin makea on niin makeata meille ja karvas niin karvasta, että me

pakostakin kohdistamme kaikki halumme nautintoihin, emmekä pyydä vain

kuukauden tai kaksi saada elää hunajasta, vaan haluamme koko elämämme

elää vain sillä ravinnolla, ja unohdamme sillä välin, että sielumme

ehkä koko ajan näkeekin nälkää.

Muistan kerran puhuneeni tästä asiasta eräälle kaikkein jaloimmista

henkilöistä, mitä koskaan olen tuntenut: eräälle naiselle, joka osoitti

minulle aivan harvinaista ja sanoin selittämätöntä myötätuntoisuutta

ja hienotunteista ystävyyttä sekä ennen vankeuteni murhetapahtumia

että niiden kestäessä; naiselle, joka on auttanut minua kantamaan

kärsimysteni kuormaa enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa, vaikka

hänellä itsellään ei ole siitä aavistustakaan. Sillä hän on auttanut

minua vain olemassaolonsa kautta, sillä, että hän on se, mikä hän

on -- osaksi ihanne ja osaksi vaikuttava voima: samalla kertaa sekä

osoitus siitä, miksi ihminen voi tulla, että todellinen apu ihmisen

pyrkimykselle siksi tulemaan; hän on henki, joka muuttaa arki-ilman

suloiseksi, ja saattaa kaiken sen, mikä on henkistä, näyttämään yhtä

yksinkertaiselta ja luonnolliselta kuin auringonpaiste tai meri; jolle

kauneus ja suru käyvät käsi kädessä ja jolle ne ovat saman sanoman

tuojia. Siinä tilaisuudessa, jota nyt ajattelen, muistan selvästi

sanoneeni hänelle, että Lontoossa oli yhden ainoankin kapean kadun

varrella kylliksi kurjuutta todistamaan, ettei Jumala rakastakkaan

ihmistä, ja kaikkialla missä oli surua, vaikkapa vain lapsi jossakin

pienessä puutarhassa itkisi pahaa, jonka se on tehnyt tai jota se ei

ole tehnyt, olivat luomisen kasvot kokonaan vääristyneet. Olin aivan

väärässä. Hän sanoi sen minulle, mutta minä en uskonut häntä. Minä en

elänyt siinä ilmakehässä, jossa tuollainen usko saattoi herätä. Nyt

minusta tuntuu, että rakkaus, olkoon se mitä lajia tahansa, on ainoa

selitys kaikkeen siihen loppumattomaan kärsimykseen, mitä maailmassa

on olemassa. Minä en voi ymmärtää muunlaista selitystä. Olen varma

siitä, ettei muuta olekkaan, ja jos maailma todellakin on, niinkuin

olen sanonut, syntynyt surusta, niin rakkaus on sen synnyttänyt,

sillä muulla tavalla ei ihmisen sielu, jolle se on rakennettu, voisi

saavuttaa täydellisyytensä voimaa. Nautintoa kauniille ruumiille, mutta

kärsimystä kauniille sielulle.

Kun sanon olevani varmasti vakuutettu näistä asioista, niin puhun

liian suurella ylpeydellä. Kaukana etäisyydessä, ikäänkuin puhtaan

helmen, me voimme nähdä Jumalan kaupungin. Se on niin ihmeellinen,

että luulisi lapsen ehtivän sinne kesäisenä päivänä. Ja niinpä lapsi

voikin. Mutta minun ja minun kaltaisteni laita on aivan toinen. Jokin

asia voi tuntua aivan selvältä lyhyen hetken, mutta se voi jälleen

kadota niinä pitkinä puhteina, jotka seuraavat jäljissä lyijynraskain

jaloin. On niin vaikeata pidättää luonaan ne korkeudet, joihin sielu on

kyennyt kohoamaan. Meidän ajatuksemme liikkuvat iankaikkisuudessa,mutta

me itse kuljemme hitaasti ajallisuuden läpi; ja kuinka hitaasti aika

kuluu meiltä, jotka olemme vankilassa, on minun turha uudistaa, eikä

minun liioin tarvitse puhua siitä väsymyksestä ja epätoivosta, joka

hiipii vankilakoppiin ja sydämen kammioon niin itsepintaisesti, että on

pakko koristaa ja puhdistaa taloansa niiden tuloa varten yhtä tarkasti

kuin odottaessaan vastenmielistä vierasta tai ankaraa isäntää tai

orjaa, jonka orjaksi on kohtalon pakosta tai vapaan valintansa johdosta

joutunut.

Ja vaikka tätä nykyä minun ystävieni ehkä on vaikea sitä uskoa,

niin on sittenkin aivan varmaa, että heidän, jotka elävät rauhassa

ja työttömyydessä ja mukavuudessa, on helpompi oppia nöyryyttä kuin

minun, joka ensi työkseni aamulla polvillani pesen vankilakoppini

lattian. Sillä elämä vankeudessa ja sen loppumattomat kieltäytymiset

ja rajoitukset tekevät ihmisen kapinalliseksi. Kauheinta siinä ei ole

se, että sydän murtuu -- sydämet ovatkin luodut murtumista varten

-- vaan, se, että se kivetyttää sydämen. Tuntuu joskus siltä, kuin

rautainen otsa ja uhmailevat huulet olisivat välttämättömiä, jotta

saisi päivänsä loppuun kulumaan. Ja se, jonka mieli on kapinallinen, ei

voi ottaa vastaan armoa, puhuakseni niillä sanoin, joita kirkko niin

mielellään käyttää -- minun mielestäni täydellä syylläkin -- sillä

elämässä, samoinkuin taiteessakin, kapinanhenki sulkee sielun kanavat

ja karkoittaa taivaan tuulahdukset. Kuitenkin minun täytyy oppia sitä

täällä, jos ollenkaan tahdon sitä oppia, ja minun tulee tuntea iloa,

jos jalkani ovat oikealla tiellä ja kasvoni kääntyneenä sitä "porttia

kohti, jota kauniiksi kutsutaan", joskohta useasti lankeaisinkin lokaan

ja kulkisin sumussa harhaan.

Tämä Uusi Elämä, joksi sitä joskus rakkaudesta Danteen nimitän, ei

tietenkään ole mikään uusi elämä, vaan ainoastaan edellisen elämiseni

jatkamista kehityksen tietä ja sen kohoamista täydellisempään

asteesen. Muistan Oxfordissa sanoneeni eräälle ystävälleni, kun me

kuljeskelimme Magdalen Collegen kapeilla kujilla, joissa parveili

joukoittain lintuja, että halusin syödä kaikkien puiden hedelmiä,

jotka kasvoivat maailman puutarhassa ja että aioin lähteä ulos

maailmaan tuo kiihkeä halu sydämessä. Ja niin minä läksinkin ja niin;

minä elin. Ainoa erehdykseni oli se, että nautin yksinomaan vain

niiden puiden hedelmistä, jotka minun mielestäni kasvoivat puutarhan

päivänpuolella, ja kartoin toista puolta siksi, että se oli pimentoinen

ja synkkä. Vastoinkäymistä, häpeää, köyhyyttä, surua, epätoivoa,

kärsimystä, vieläpä kyyneleitäkin, katkonaisia sanoja, joita tuska

huulilta puristaa esiin, katumusta, joka kylvää okaita elämän tielle,

omaatuntoa, joka tuomitsee, itsensä-alennusta, joka rankaisee, tuskaa,

joka sirottaa tuhkaa pään päälle, sielunvaivaa, joka pukee ihmisen

säkkiin ja sekoittaa sappea omaan juomaansa: -- kaikkea tuota minä

pelkäsin. Ja koska olin päättänyt, etten oppisi niitä tuntemaan, niin

minun oli pakko maistaa niitä kutakin vuorostansa, ja pitkän ajan

kuluessa olla vailla mitään muuta ravintoa.

En kadu hetkeäkään, että olen elänyt nautintoa varten. Tein sen

perinpohjaisesti, niinkuin ihmisen tulisi kaikkea tehdä. Ei ollut

sitä nautintoa, jota en olisi koettanut. Minä heitin sieluni helmen

viinipikariin. Minä astuin huilujen soittaessa tietä, jossa kevään

esikot kukkivat. Minä elin hunajasta. Mutta tuollaisen elämän

jatkaminen olisi ollut väärää, sillä se oli yksipuolista. Minun täytyi

astua eteenpäin. Puutarhan toisellakin puolella oli salattuja aarteita

minulle. Tietysti kaikki tämä esiintyy viittauksina ja ennustuksina

minun kirjoissani. Osittain sitä on _Onnellisessa prinssissä_, osittain

_Nuoressa kuninkaassa_, varsinkin siinä kohdassa, missä piispa sanoo

polvistuneelle pojalle: "Eikö Hän, joka loi kärsimyksen, ole sinua

viisaampi?" fraasi, joka ei kirjoittaessani tuntunut minusta juuri

paljoa enemmältä kuin fraasilta; suuri osa siitä on kätkettynä siihen

tuomion säveleesen, joka kulkee punaisen langan tavoin läpi _Dorian

Grayn_; monivärisenä se kimaltelee teoksessa _Kriitikko taiteilijana;_

se on kirjoitettu kirjaan _Ihmisen sielu_ liiankin helposti tajuttavin

sanoin. Se on yhtenä laulukertona, jonka alituisesti palaavat motiivit

tekevät _Salomen_ musiikki-teoksen kaltaiseksi ja muodostavat sen

ballaadiksi. Se on muuttunut lihaksi ja vereksi suorasanaisessa

runoelmassa miehestä, jonka tuli "Hetken iloa" esittävän kuvan

pronssista muovata "Ikuisen surun" kuva. Toisin ei olisi voinut olla.

Jokaisena elämänsä yksityisenä hetkenä ihminen on yhtä paljon se miksi

hänen on määrä kehittyä, kuin se mikä hän on ollut. Taide on symboli

siksi, että ihminen on symboli.

Jos täydellisesti voin sen saavuttaa, niin siinä juuri on taide-elämän

korkein toteutus. Sillä taide-elämä on vain itsekehitystä. Taiteilijan

nöyryys on siinä, että hän suoraan ottaa vastaan kaikki kokemukset,

samoinkuin rakkaus taiteilijassa on vain kauneudentunnetta, joka

maailmalle paljastaa ruumiinsa ja sielunsa. Romaanissaan _Marius the

Epicurean_ Pater koettaa sovittaa taide-elämää uskonnolliseen elämään,

sanan syvässä, kauniissa ja ankarassa merkityksessä. Mutta Marius ei

ole juuri muuta kuin katselija: tosin ihanteellinen katselija, jonka

on suotu "tarkastaa elämän näytelmää oikeilla tunteilla", se minkä

Wordsworth leimaa runoilijan todelliseksi päämääräksi; mutta sittenkään

hän ei ole muuta kuin katselija, jonka huomio ehkä hiukan liiaksi on

kiintynyt temppelin penkkien kauneuteen voidakseen ymmärtää, että hän

tarkastaakin surun pyhättöä.

Minä voin huomata paljoa syvällisemmän ja suoranaisemman yhteyden

Kristuksen ja taiteilijan todellisen elämän välillä. Ja minä iloitsen

suuresti ajatellessani, että paljoa aikaisemmin, ennenkuin suru oli

omakseen omistanut minun päiväni ja kahlehtinut minut pyöräänsä, olin

sanonut teoksessa _Ihmisen sielu_, että sen, joka tahtoo elää niinkuin

Kristus, täytyy olla kokonaan oma itsensä; ja tyypeikseni olin valinnut

en ainoastaan paimenen vuoren rinteellä ja vangin vankilakopissa, vaan

myöskin maalarin, jolle maailma on juhlakulkua, ja runoilijan, jolle

elämä on laulua. Muistan kerran sanoneeni Andre Gidelle, istuessamme

yhdessä jossakin parisilaisessa kahvilassa, että vaikka minä en

suuresti harrastanut metafysiikkaa enkä siveysoppia lainkaan, niin ei

sittenkään kaikessa siinä mitä Plato tai Kristus oli sanonut, ollut

mitään, jota ei olisi voinut välittömästi siirtää taiteen piiriin ja

siitä saada sille täyttä vahvistusta.

Kristuksessa me voimme nähdä personallisuuden ja täydellisyyden

yhtyneinä, mikä on varsinaisena eroituksena klassillisen ja romantisen

liikkeen välillä elämässä, ja vieläpä hänen luonteensa varsinaisena

pohjana oli sama kuin taiteilijankin luonteen -- voimakas, liekehtivä

mielikuvitus. Kaikessa, mikä koski ihmisiä, hän osoitti sitä

mielikuvituksen myötätuntoisuutta, mikä taiteen maailmassa on luomisen

koko salaisuus. Hän ymmärsi spitaalisen taudin, sokean pimeyden,

nautinnonhaluisen katkeran tuskan, rikkaitten omituisen köyhyyden. Eräs

henkilö kirjoitti minulle kerta onnettomuuteni aikana: "Kun te ette

seiso piedestalillanne, niin te ette herätä enää mielenkiintoa." Kuinka

kaukana tuo kirjeenkirjoittaja oli siitä, jota Matthew Arnold nimittää

"Jeesuksen salaisuudeksi." Jompikumpi heistä olisi voinut opettaa

hänelle, että se mikä toiselle tapahtuu voi tapahtua itsellekin, ja

jos te haluatte saada lauseen, jota voitte lukea sekä aamun koittaessa

että yöllä, sekä ilossa että surussa, niin kirjoittakaa talonne

seinään, jotta aurinko voisi sen kirjaimet kullata ja kuu ne hohdollaan

hopeoittaa: "Kaikki mikä kohtaa itseä, kohtaa myös toista."

Totisesti Kristuksen paikka on runoilijoiden parissa. Koko hänen

käsityksensä ihmisyydestä sai alkunsa suoraan mielikuvituksesta ja on

vain sen kautta ymmärrettävissä. Mitä Jumala oli panteistille, sitä

ihminen oli Kristukselle. Hän ensimäisenä käsitti erillään olevat

rodut yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen hänen aikaansa oli ollut olemassa

jumalia ja ihmisiä, ja tuntien myötätuntoisuuden salaperäisellä

ymmärtämyksellä, että kumpaisetkin olivat hänessä muuttuneet lihaksi

ja vereksi, hän nimitti itseään milloin Jumalan milloin ihmisen

pojaksi, kulloinkin mielentilansa mukaan. Suuremmassa määrässä kuin

kukaan muu historiallinen henkilö hän herättää meissä sitä ihmettelyä,

johon romantillisuus aina vetoo. Vieläkin on minun mielestäni jotakin

uskomatonta tuon nuoren galilealaisen talonpojan ajatuksessa, että

hän luulee voivansa kantaa hartioillaan koko maailman kuormaa: kaiken

sen, mikä jo ennestään oli tehty ja kärsitty, ja mitä vastedes tehdään

ja kärsitään: kaikki Neron, Caesar Borgian, Aleksanteri VI:nnen ja

hänenkin syntinsä, joka samalla oli Rooman keisari ja auringon pappi:

kaikkien niiden kärsimykset, joiden luku on legio, ja jotka asuvat

hautojen parissa: sorrettujen kansallisuuksien, tehtaitten lasten,

varkaitten, vankien, kodittomien, niiden, jotka ovat mykkiä orjuuden

ikeen alla ja joiden äänettömyyden Jumala yksin kuulee. Eikä hän

vain luule voivansa sitä tehdä, vaan hän todellakin sen tekee, niin

että vielä tänäkin hetkenä kaikki ne, jotka tulevat yhteyteen hänen

personallisuutensa kanssa, vaikkapa he eivät kumartaisikaan hänen

alttarillensa eivätkä polvistuisi hänen pappiensa eteen, sittenkin

tuntevat, että heidän syntiensä rumuus on poispyhitty ja heidän

kärsimyksensä kauneus avautunut heidän eteensä.

Sanoin, että Kristus kuuluu runoilijoiden pariin. Se onkin totta.

Shelley ja Sophokles ovat hänen veljiään. Mutta koko hänen elämänsä

on myös mitä ihanin runoelma. Jos etsii "sääliä ja kauheutta",

niin koko kreikkalaisessa murhenäytelmistössä ei ole mitään sen

vertaista. Protagonistin tahraton puhtaus kohottaa koko draaman

rakenteen romantisen taiteen korkeuteen, josta Theben ja Pelopsin

jälkeläisten kärsimykset ovat poissuljetut vain oman hirmuisuutensa

vuoksi; ja se todistaa myös kuinka väärässä Aristoteles oli, kun

hän tutkimuksessaan draamasta sanoo, että olisi sietämätöntä nähdä

viattoman kärsimystä. Ei Aiskhyloksella eikä Dantella, noilla lempeyden

ankarilla mestareilla, ei Shakespearella, puhtaimmin inhimillisellä

kaikista suurista taiteilijoista, eikä keltiläisessä tarustossa,

jossa maailman sulous esiintyy kyynelusvan läpi ja ihmisen elämä

merkitsee yhtä vähän kuin kukan -- ei missään ole mitään, joka

vetäisi vertoja tai edes lähentelisi viimeistä näytöstä Kristuksen

kärsimyshistoriassa, jossa tuskan yksinkertainen ilmaisu yhdistyy ja

kohoaa traagillisen vaikutuksen ylevyyteen. Yksinkertainen ateria

opetuslasten parissa, joista yksi hänet jo on myönyt rahasta;

sieluntuska hiljaisessa kuutamoisessa puutarhassa; kavala ystävä, joka

lähestyy häntä, voidakseen pettää hänet suutelolla; ystävä, joka vielä

uskoi häneen ja johon aivan kuin kallioon hän oli toivonut voivansa

perustaa turvapaikan ihmiskunnalle, mutta joka nyt kieltää hänet,

kun kukko laulullaan ilmoitti päivän sarastavan; hänen täydellinen

yksinäisyytensä, hänen alistumisensa ja nöyryytensä, ja kaiken tuon

ohella semmoisia kohtauksia, kuin se, että oikeauskoisuuden ylimmäinen

pappi repii vihassa vaatteensa ja siviilioikeuden virkamies käskee

tuoda vettä siinä turhassa toivossa, että hän voisi pestä itsensä

puhtaaksi viattomasti vuodatetun veren tahroista, jotka tekevät

hänestä historian veripunaisen henkilön; surun kruunausjuhla, yksi

ihmeellisimpiä tapahtumia muistoonmerkittyjen aikojen historiassa;

viattoman ristiinnaulitseminen äidin ja rakkaimman opetuslapsen silmien

edessä; sotamiehet, jotka heittävät arpaa hänen vaatteistansa; hirveä

kuolema, jonka kautta hän antoi maailmalle sen ikuisimman symbolin; ja

vihdoin hänen ruumiinsa hautaaminen rikkaan miehen hautaan, jolloin se

käärittiin egyptiläisiin liinoihin ja balsameerattiin kallisarvoisilla

yrteillä ja hyvillä hajuilla, ikäänkuin hän olisi ollut kuninkaan

poika. Jos tarkastelee tätä vain taiteen kannalta, niin täytyy

olla kiitollinen siitä, että kirkon suurin juhla tarkoittaa tämän

murhenäytelmän esittämistä ilman verenvuodatusta. Herransa kärsimyksen

salaperäistä esittämistä vuoropuheluin, puvuin ja liikkein; ja minä

ajattelen aina ilolla ja kunnioituksen tunteella, että viimeinen

jäännös kreikkalaisesta kuorosta, joka muuten on kokonaan mennyt

hukkaan taiteelta, on säilynyt messussa laulajain vastauksessa papille.

Kokonaisuudessaan on Kristuksen elämä kuitenkin -- niin täydellisesti

voi suru ja kauneus yhtyä yhdeksi sekä merkityksensä että ilmenemisensä

puolesta, -- todellinen idylli, vaikka se loppuukin siihen, että

temppelin esirippu repeää, pimeys peittää maan ja kivi vieritetään

haudan suulle. Tulee ajatelleeksi häntä aina nuorena sulhasena

ystäviensä parissa, jommoiseksi hän todellakin joskus kuvaa itseään;

paimenena, joka kuljeskelee laumansa kanssa laaksossa etsien varjoa

puun juurella tai vilpoisen virran reunalta; laulajana, joka yrittää

sävelin rakentaa Jumalan kaupungin muureja; tai rakastajana, jonka

rakkaudelle koko maailma oli liian pieni. Hänen ihmeensä tuntuvat

minusta yhtä ihanilta kuin kevään tulo, ja aivan yhtä luonnollisilta.

Minusta ei ole lainkaan vaikea uskoa, että hänen personallinen

viehätysvoimansa oli niin suuri, että yksin hänen läsnäolonsakin

saattoi tuottaa rauhaa tuskaakärsiville sieluille ja että ne, jotka

koskettivat hänen vaatteitaan tai käsiään, unohtivat kipunsa; tai

että, kun hän kulki ohitse elämän valtatiellä, ne, jotka eivät ennen

olleet tienneet mitään elämän salaisuudesta, näkivät sen äkkiä selvänä

edessänsä, tai että toiset, jotka olivat olleet kuurot kaikille muille

paitsi nautinnon äänille, kuulivat ensi kerran rakkauden äänen ja

huomasivat, että se oli yhtä sulosointuinen kuin Apollon luuttu; tai

että huonot himot pakenivat hänen lähestyessänsä ja että ihmiset,

joiden yksitoikkoinen, mielikuvituksesta köyhä elämä oli ollut kuin

yksi kuoleman monista muodoista, ikäänkuin nousivat ylös haudoistansa,

kun hän kutsui heitä; tai että hänen opettaessaan vuorenrinteellä

ihmisjoukko unohti nälän ja janon ja kaikki maalliset huolet ja että

hänen ystävistänsä, jotka kuuntelivat hänen puhettansa, kun hän

istui heidän keskellään aterioimassa, yksinkertainen ruoka tuntui

herkulliselta, vesi maistui hyvältä viiniltä ja koko huone tuoksui

hyvänhajuiselta nardukselta.

Renan sanoo kirjassaan _Jeesuksen elämä_ -- tuossa kauniissa

viidennessä evankeliumissa, jota voisi nimittää Pyhän Tuomaan

evankeliumiksi -- että Kristuksen suuruus ilmenee siinä, että

häntä rakastettiin yhtä paljon hänen kuolemansa jälkeen kuin hänen

eläissänsäkin. Ja totta tosiaan, jos hänen paikkansa on runoilijoiden

parissa, niin on hän myös ensimäinen kaikista niistä, jotka ovat

rakastaneet. Hän ymmärsi, että rakkaus oli suurin kaikista maailman

salaisuuksista, joita viisaat olivat etsineet, ja että vain rakkauden

kautta ihminen saattoi lähetä spitaalitautisen sydäntä tai Jumalan

jalkoja.

Ja ennen kaikkea Kristus on suurin kaikista individualisteista.

Nöyryys, samoinkuin kaikki kokemukset, joita taiteilijan sielu ottaa

vastaan, on vain ilmestysmuoto. Ihmisen sielua Kristus alati etsii. Hän

nimittää sitä "Jumalan valtakunnaksi", ja hän näkee sen joka ainoassa.

Hän vertaa sitä vähäpätöisyyksiin, pieneen siemeneen, kouralliseen

hapatusta, helmeen. Sillä ihminen kehittää sieluaan vain vapautumalla

vieraista himoista, ulkoa hankitusta kultuurista ja kaikesta

ulkonaisesta omaisuudesta, sekä hyvästä että pahasta.

Minä nousin kaikkea vastaan koko tahtoni voimalla ja luonteeni

kapinanhalulla, kunnes minulle ei jäänyt mitään muuta maailmassa

jäljelle kuin yksi ainoa asia. Olin kadottanut nimeni, asemani,

onneni, vapauteni, omaisuuteni. Minä olin vanki ja rutiköyhä. Mutta

minulla oli vielä lapseni jäljellä. Silloin laki äkkiä otti minulta

nekin pois. Se oli niin kova isku, etten tiennyt mitä tehdä, ja minä

heittäydyin polvilleni, painoin pääni maahan ja sanoin itkien: "Lapsi

on kuin Herran ruumis, minä en ole kelvollinen kumpaiseenkaan." Tuo

hetki oli minun pelastukseni. Minä ymmärsin, että minun täytyi ottaa

kaikki nöyrästi vastaan. Siitä saakka -- niin kummalta kuin se saattaa

kuuluakin -- olen ollut onnellisempi. Sillä minä olen saavuttanut

sieluni perimmäisen olemuksen. Monessa suhteessa olin ollut sen

vihollinen, mutta minä huomasin, että se odotti minua kuin ystävää.

Kun joutuu kosketukseen sielun kanssa, niin tulee mieleltään jälleen

lapseksi, niinkuin Kristus sanoo, että ihmisen täytyykin tulla.

On traagillista ajatella, kuinka harvat ihmiset todellakin "omistavat

sielunsa" ennenkuin he kuolevat. "Ei mikään ole harvinaisempaa

ihmisessä", sanoo Emerson, "kuin omintakeinen teko". Se on aivan

totta. Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat

toisten mielipiteitä, heidän elämänsä näyttelemistä, heidän himonsa

jäljittelyä. Kristus ei ollut vain täydellinen individualisti, vaan

myöskin ensimäinen individualisti historiassa. Ihmiset ovat yrittäneet

tehdä hänestä tavallisen ihmisystävän, tai altruistina antaneet

hänelle paikan intoilijoiden ja hempeämielisten parissa. Mutta

tosiasiassa hän ei ollut kumpikaan. Sääliä hän tietysti tunsi kaikkia

köyhiä ja vankeja, alhaisia ja kurjia ihmisiä kohtaan; mutta hän

sääli vielä paljoa enemmän rikkaita, piintyneitä hedonisteja, niitä,

jotka heittävät pois vapautensa ruvetakseen maallisten tavaroitten

orjiksi, niitä, jotka käyttävät pehmeitä pukuja ja asuvat kuninkaitten

palatseissa. Rikkaus ja nautinto olivat hänen mielestään suurempia

elämän murhenäytelmiä kuin köyhyys ja suru. Ja mitä epäitsekkäisyyteen

tulee, niin kukapa käsitti paremmin-kuin hän, että kutsumus, eikä

vapaa tahto, määrää meidän tekomme, ja ettei voi saada viinirypäleitä

orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista.

Hän ei opettanut, että eläminen toisten hyväksi tuli olla ihmisen

elämän määrätty, itsetietoinen päämäärä. Se ei ollut edes hänen oppinsa

pohjana. Kun hän sanoo, "Antakaa anteeksi vihollisillenne", niin hän

ei sano sitä vihollisen, vaan meidän itsemme tähden, ja siksi että

rakkaus on suloisempi kuin viha. Sanoessaan nuorukaiselle: "Myy mitä

sinulla on ja anna vaivaisille", niin hän ei ajattele köyhien tukalaa

elämää, vaan nuorukaisen sielua, sielua, jota rikkaus tukahdutti.

Elämänkatsomuksessaan hän on samaa mieltä kuin taiteilija, joka

tietää, että ikuisen itsensätäydennyslain mukaan runoilijan täytyy

runoilla, kuvanveistäjän ajatella pronssissa ja maalarin muodostaa

maailma tunnelmiensa kuvastimeksi, yhtä varmasti ja luonnollisesti kuin

orapihlajan täytyy kukkia keväällä, viljan valjeta korjuuaikana ja kuun

määräkulussaan vaihtua kilvestä sirpiksi ja sirpistä kilveksi.

Mutta jollei Kristus siis sanonutkaan ihmisille, "Eläkää toisten

hyväksi", niin hän kuitenkin huomasi, ettei ollut minkäänlaista

eroitusta toisten ja oman elämän välillä. Siten hän antoi ihmiselle

laajennetun, jättiläismäisen personallisuuden. Hänen ilmestymisensä

jälkeen on jokaisen yksityisen ihmisen historia myös koko maailman

historia, tai voi ainakin sitä olla. Kultuuri on tietysti syventänyt

ihmisen personallisuuden. Taide on antanut meille tuhat eri sydäntä.

Ne, joilla on taiteilijan temperamentti, lähtevät Danten kera

maanpakoon ja oppivat, kuinka suolainen toisten leipä on ja kuinka

jyrkät heidän polkunsa; hetkeksi he saavuttavat Goethen kirkkauden

ja rauhan, ja sittenkin he tietävät liiankin hyvin, miten Baudelaire

rukoili Jumalaa --

"O Seigneur, donnez moi la force et le courage

de contempler mon corps et mon coeur sans dégoût."

[Oi Herra, anna minulle voimaa ja rohkeutta,

jotta voisin tarkastaa ruumistani ja sydäntäni

ilman vastenmielisyyttä.]

Shakespearen soneteista he etsivät esille, ehkäpä omaksi vahingoksensa,

hänen rakkautensa salaisuuden ja omistavat sen omakseen; he

katselevat uusin silmin nykyaikuista elämää, siksi että he ovat

kuunnelleet yhtä Chopinin nocturneista, tai pidelleet kädessään

kreikkalaisia taide-esineitä, tai lukeneet kertomusta jonkun

kuolleen miehen rakkaudesta kuolleesen naiseen, jonka hiukset olivat

kuin hienointa kultaa ja jonka suu oli kuin granaattiomena. Mutta

taiteilijatemperamentin täytyy välttämättä tuntea myötätuntoisuutta

sitä kohtaan, joka on saanut ilmaisumuodon. Joko sanoin tai värein,

musiikin tai marmorin kautta, Aiskhylos-draaman maalattujen naamioiden

takaa tai sisilialaisen paimenen onton ja yhteenliitetyn pillin

välityksellä tulee miehen ja hänen sanomansa tulla ilmisaatetuksi.

Taiteilijalle on ilmaisu ainoa muoto, millä hän edes voi kuvitella

elämää. Se mikä on mykkää, on hänelle kuollutta. Mutta niin ei ollut

Kristuksen laita. Laajalla ja ihmeellisellä mielikuvituksella,

joka herättää meissä kunnioitusta, hän omisti valtakunnakseen koko

sanattoman maailman, äänettömän kärsimyksen maailman, ja rupesi itse

sen ulkonaiseksi puhe-elimeksi. Ne, joista olen puhunut, jotka ovat

mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden vain Jumala kuulee,

hän valitsi veljiksensä. Hän koetti olla sokeitten silmänä, kuurojen

korvana, ja huutona niiden huulilla, joiden kieli oli kahlehdittu. Hän

tahtoi olla niille lukemattomille, jotka eivät voineet saada ääntänsä

kuuluville, pasuunana, jonka kautta he saattoivat huutaa taivaasen. Ja

taiteilijaluonteellaan, jolle kärsimys ja suru olivat ilmaisumuotoja,

joiden kautta hän saattoi toteuttaa kauneudenkäsitteensä, hän tunsi,

ettei aatteella ollut mitään arvoa ennenkuin se oli muuttunut lihaksi

ja vereksi ja saanut näkyvän muodon, ja siksi hän otti päällensä surun

hahmon, ja sellaisena hän on lumonnut ja hallinnut taidetta suuremmalla

voimalla kuin mikään kreikkalainen jumala on kyennyt tekemään.

Sillä kreikkalaiset jumalat huolimatta joustavien jäsentensä valkeasta

ja punaisesta väristä, eivät todellisuudessa olleet sitä, miltä

he näyttivät. Apollon kaareva otsa oli kuin auringon pyörä aamun

sarastaessa kukkulan takaa, ja hänen jalkansa olivat kuin aamun siivet,

mutta hän itse oli kohdellut julmasti Marsyasta ja oli tehnyt Nioben

lapsettomaksi. Athenen silmien teräskilvet eivät tunteneet sääliä

Arakhnea kohtaan; Heran komeus ja riikinkukot olivat hänen ainoa

todellinen hienoutensa; ja itse jumalien isä oli liiaksi rakastanut

maan tyttäriä. Kaksi syvintä hahmoa kreikkalaisessa mytologiassa olivat

uskonnon alalla Demeter, maan jumalatar, joka ei kuulunut Olympon

asujamiin, ja taiteen alalla Dionysos, kuolevaisen vaimon poika, jonka

syntymähetki oli äidille muuttunut kuolemaksi.

Mutta alhaisimmasta ja yksinkertaisimmasta piiristänsä loi elämä itse

olennon, joka oli paljoa ihmeellisempi kuin Proserpinan äiti tai

Semelen poika. Puusepän työpajasta Natsaretista läksi henkilö, joka oli

paljoa suurempi kaikkia niitä, joita jumalaistarut ja legendat ovat

luoneet, olento, joka, ihmeellistä kyllä, oli määrätty ilmaisemaan

maailmalle viinin salaperäistä tarkoitusta ja kedon liljojen todellista

kauneutta tavalla, jota ei kukaan muu ole tehnyt, yhtä vähän

Kithaironilla kuin Ennassakaan.

Jesaiaan sanat: "Hän oli kaikkein ylönkatsottava ja kaikkein halvin,

kipua ja sairautta täynnä. Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään

kehdannut katsoa hänen päällensä", oli hänen mielestään ollut ennustus

hänestä itsestänsä, ja hänessä ennustus täyttyikin. Meidän ei pidä

pelästyä sellaista lausetapaa. Jokainen yksityinen taideteos on

ennustuksen täyttämistä: sillä jokainen taideteos on mielikuva, joka

saa hahmon. Jokaisen inhimillisen olennon tulisi olla ennustuksen

toteutus: sillä jokaisen inhimillisen olennon pitäisi toteuttaa jokin

ihanne, joko Jumalan tai ihmisen mielen mukaan. Kristus löysi tyypin ja

kiinsi sen, ja se unelma, jonka eräs virgilialainen runoilija uneksi

joko Jerusalemissa tai Babylonissa, muuttui vuosisatojen kuluttua

lihaksi ja vereksi hänen kauttansa, jota maailma "odotti".

Enimmin valitettavaa koko historian kulussa minun mielestäni on se,

että Kristuksen oma renessansi, joka synnytti Chartresin tuomiokirkon,

Arthur-runoston, Franciskus Assisilaisen elämän, Giotton taiteen

ja Danten _Divina Comedia_n, ei saanut kehittyä omia ratojaan

myöten, vaan että sen keskeytti ja pilasi ikävystyttävä klassillinen

renessansi, joka antoi meille Petrarcan, Raphaelin freskot,

Palladion rakennustaiteen, jäykän ranskalaisen murhenäytelmän, St.

Paulin tuomiokirkon ja Popen runouden -- ja kaiken sen, mikä tuli

ulkoapäin, kuolleiden sääntöjen vaikutuksesta, eikä puhjennut esiin

vaistomaisesti, taiteilijan sielusta. Mutta missä ikänä esiintyy

romantinen suunta taiteessa, niin siellä tavataan aina jossakin

muodossa Kristus tai Kristuksen henki. Hän esiintyy _Romeossa ja

Juliassa, Talvisessa tarinassa_, provencelaisessa runoudessa,

Coleridgen kertomuksessa _Ancient Mariner_, Keats'in runossa _La Belle

Dame sans merci_ ja Chattertonin ballaadissa _Ballad of Charity_.

Me saamme kiittää häntä mitä erilaisimmista asioista ja henkilöistä.

Hugon romaani _Les Miserables_, Baudelairen _Fleurs du Mal_, se

säälin sävy, joka on läpikäypänä venäläisissä novelleissa, Verlaine

ja Verlainen runoelmat, Burne-Jones'in ja Morris'in ikkunamaalaukset,

seinäpaperit ja 1400-luvun teokset ovat hänen omiaan yhtä hyvin kuin

Giotton kellotapuli, Lancelot ja Guinevere, Tannhäuser, Michelangelon

kiihkeät, romantiset marmoriteokset, suippokaariarkkitehtuuri ja

rakkaus lapsiin ja kukkasiin -- noilla molemmilla viimemainituilla ei

ollut klassillisessa taiteessa paljon sijaa, tuskin sen vertaa, että

olisivat voineet siinä kasvaa ja leikkiä; mutta kahdennestatoista

vuosisadasta alkaen aina meidän päiviimme saakka ne ovat esiintyneet

taiteessa eri muodoissa ja eri aikakausina, ilmaantuneet oikullisesti

ja sattuman varassa niinkuin lapsilla ja kukkasilla on tapana tehdä.

Sillä keväisin on minusta aina tuntunut ikäänkuin kukkaset olisivat

olleet piilossa ja tulleet esiin auringon paisteesen vain siksi, että

he pelkäsivät aikaihmisten väsyvän niiden hakemiseen ja jättävän

sikseen niiden etsimisen; ja lapsen elämä vain huhtikuunpäivältä,

jolloin narsissit saavat sekä sadetta että auringonpaistetta.

Mielikuvituksellisuuden rikkaus Kristuksen omassa luonteessa tekee

hänet juuri romantiikan tykkiväksi keskustaksi. Runollisen draaman

ja balladin ihmeelliset hahmot ovat toisten mielikuvituksen luomia,

mutta Jeesus Natsaretilainen loi itsensä omasta mielikuvituksestaan.

Jesaiaan huuto ei todellakaan vaikuttanut sen enempää hänen tuloonsa

kuin satakielen laulu kuun nousuun -- ei sen enempää, vaikkei ehkä

vähempääkään. Yhtä paljon hän teki tyhjäksi ennustuksen kuin vahvisti

sitä. Sillä joka kerta, kun jokin odotus täyttyi, oli toinen, joka

pettyi. "Kaikessa kauneudessa", sanoo Bacon, "on aina tuntemattomia

suhteita", ja niistä, jotka ovat hengestä syntyneet -- se on, niistä,

jotka samoinkuin hänkin ovat liikevoimia -- sanoo Kristus, että he

ovat kuin tuuli, joka "puhaltaa kussa hän tahtoo, etkä tiedä kusta hän

tulee, taikka kuhunka hän menee." Senvuoksi hän taiteilijana on niin

mieltäkiehtova. Hänellä on kaikki ne alkuaineet, jotka antavat väriä

elämälle: salaperäisyyttä, uutuutta, paatosta, innostusta, hurmausta,

rakkautta. Hän vetoo ihmisen tunteesen ja herättää sen tunnelman, jonka

kautta yksin häntä voi ymmärtää.

Ja minua ilahuttaa ajatella, että jos hän on "kaikkeakäsittävä

mielikuvitus", niin silloin maailmakin on luotu samasta aineesta.

Minä sanoin _Dorian Gray_ssä, että maailman suuret synnit tapahtuvat

aivoissa: mutta kaikki tapahtuukin aivoissa. Me tiedämme nyt, ettemme

näe silmillä emmekä kuule korvilla. Ne ovat vain johtokanavia, jotka

täysin tai puutteellisesti välittävät aistimuksia. Aivoissahan unikko

punertaa, omena tuoksuu ja leivo laulaa.

Viime aikoina olen innokkaasti tutkinut neljää suorasanaista runoelmaa

Kristuksesta. Jouluna minun onnistui saada käsiini kreikkalainen

testamentti, ja joka aamu puhdistettuani koppini ja kiillotettuani

tina-astiani, minä luen hiukan evankeliumeista, noin tusinan värssyjä

sieltä-täältä. Siten on suloista aloittaa päivänsä. Jokaisen

ihmisen, niidenkin, jotka viettävät vaihtelevaa ja levotonta elämää,

tulisi tehdä samoin. Loppumattomat kertaamiset sekä sopivissa että

sopimattomissa tilaisuuksissa ovat riistäneet evankeliumeilta niiden

tuoreuden, alkuperäisyyden ja yksinkertaisen romantisen viehätyksen. Me

kuulemme niitä luettavan aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja

kaikki kertaaminen kuolettaa hengen. Kun lukee kreikkalaista tekstiä,

niin tuntuu siltä kuin ahtaasta ja pimeästä talosta astuisi puutarhaan

liljojen keskelle.

Lukiessani nautintoni tuli kahdenkertaiseksi, kun ajattelin, että

meillä siinä luultavasti on edessämme se puhetapa, jota Kristus

todellisuudessa käytti, hänen omat sanansa, _ipsissima verba_. Ennen

aina luultiin, että Kristus puhui aramean kieltä. Sitä Renankin oletti.

Mutta nyt me tiedämme, että galilealaiset talonpojat, samoinkuin

irlantilainen kansa meidän päivinämme, olivat kaksikielisiä ja että

kreikka oli tavallinen keskustelukieli Palestiinassa, niinkuin

kaikkialla idässä. Minä en voinut koskaan sulattaa sitä ajatusta,

että me tunsimme Kristuksen sanat vain käännöksen käännöksestä.

Minua ilahduttaa se ajatus, että Charmides olisi ainakin kielen

puolesta voinut kuunnella hänen puhettansa, ja Sokrates väitellä

hänen kanssansa, ja Plato ymmärtää häntä; että hän todellakin sanoi:

εγω ειμι ὁ ποιμην ὁ καλος -- minä olen hyvä paimen; että kun

hän ajatteli kukkasia kedolla ja sanoi, etteivät ne työtä tee eikä

kehrää, hänen sanansa kuuluivat: καταμαθετε τα κρινα του

αγρου πως αυξανει ου κοπια ουδε νηθει], ja että hänen

viimeinen sanansa, kun hän lausui: "se on täytetty" kuului juuri

niin kuin Pyhä Johannes sen meille kertoo: τετελεσται

eikä sen enempää.

Lukiessani evankeliumeja -- varsinkin Pyhän Johanneksen, tai sen

gnostikon, joka otti hänen nimensä ja viittansa -- ja tullessani yhä

enemmän vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on kaiken henkisen ja

ruumiillisen elämän pohja, niin huomaan myöskin, että Kristukselle

mielikuvitus oli vain yksi rakkauden muoto, ja että rakkaus oli

hänelle kaikkivaltias sanan täydellisimmässä merkityksessä. Noin

kuusi viikkoa sitten sain lääkäriltä luvan syödä vehnäleipää karkean,

mustan leivän asemesta, joka on tavallisena vankilaravintona. Se on

suuri herkku minulle. Voi tuntua kummalta, että kuiva leipä voisi

kellekään olla herkkua. Minulle se on niin suuri herkku, että joka

aterian jälkeen syön tarkasti jokaisen murunkin tinalautaseltani tai

karhealta käsiliinalta, jota käytetään pöytäliinana, jotta pöytä ei

tahraantuisi; en tee sitä siksi, että minun olisi nälkä -- saan nykyään

aivan riittävästi ruokaa -- vaan ainoastaan sen vuoksi, ettei mitään

hukkuisi siitä, mitä minulle on annettu. Samalla tavalla pitäisi myös

ottaa vaarin rakkaudesta.

Kristuksella, samoinkuin kaikilla viehättävillä henkilöillä, oli

kyky puhua kauniisti, sekä myös saada muut ihmiset puhumaan hänelle

kauniisti; ja minä olen suuresti ihastunut siihen kertomukseen, jonka

Pyhä Markus kertoo meille kreikkalaisesta vaimosta, jonka uskoa

Kristus koetteli sanomalla hänelle, ettei hän voinut antaa hänelle

Israelin lasten leipää, ja johon tämä vastasi: "syövät penikatkin --

kumaria -- pöydän alla lasten muruista". Useimmat ihmiset elävät

saadakseen rakkautta ja ihailua osaksensa. Mutta meidän tulisi elää

rakastaaksemme ja ihaillaksemme. Jos meille annetaan rakkautta, niin

meidän tulisi tunnustaa, ettemme sitä ansaitse. Ei kukaan ansaitse

rakkautta. Se tosiasia, että Jumala rakastaa ihmistä, osoittaa meille,

että ihanteellisten asioiden jumalallisessa säädännössä on kirjoitettu,

että iankaikkista rakkautta on annettava iankaikkisesti kelvottomalle.

Tai jos tätä lausetta tuntuu katkeralta kantaa, niin sanokaamme, että

jokainen ansaitsee rakkautta paitsi se, joka luulee sitä ansaitsevansa.

Rakkaus on sakramentti, jota olisi polvilla vastaanotettava, ja niiden

huulilla ja sydämessä, jotka ottavat sen vastaan, pitäisi olla sanat:

_Domine, non sum dignus_ -- Herra, en ole minä mahdollinen.

Jos koskaan enää kirjoitan, nimittäin teen taiteellista työtä, niin on

varsinkin kaksi aihetta, joista ja joiden kautta minä tahdon puhua:

toinen on "Kristus romantisen liikkeen edeltäjänä elämässä", toinen

"Taide-elämä katsottuna ulkonaisen elämän yhteydessä." Edellinen aihe

on tietysti hyvin mieltäkiehtova, sillä minä en näe Kristuksessa

ainoastaan korkeimman romantisen tyypin tunnusmerkkejä, vaan myöskin

kaiken sen, mikä on satunnaista ja arvaamatonta romantisessa

temperamentissa. Hän kaikkein ensimäisenä sanoi ihmisille, että

heidän tuli elää kuin kukkaset. Hän kiinsi tämän lauseen. Hän valitsi

lapset tyypeiksi, jommoisiksi ihmisten tuli pyrkiä. Hän näytti niitä

esimerkkinä vanhemmille, ja tämä on aina minun omasta mielestänikin

ollut pää-etu lapsista, jos siitä, mikä on täydellistä, on oleva etua.

Dante kuvaa ihmissielua, kun se nousee Jumalan kädestä, "itkevänä ja

nauravana kuin pieni lapsi", ja Kristus näki myöskin, että jokaisen

sielun tuli olla _a guisa di fanciulla che piangendo e ridendo

pargoleggia_. [Lapsen tapainen, joka itkien ja nauraen lepertelee.]

Hän tunsi, että elämä oli vaihteleva, lyhytaikainen, liikkuva, ja jos

sallisi sen jähmettyä johonkin muotoon, niin se merkitsisi samaa kuin

kuolema. Hän ymmärsi, ettei ihmisten pitänyt liian vakavasti kiintyä

ajallisiin, jokapäiväisiin asioihin: että epäkäytännöllisyys oli

jotakin suurta: ettei ihmisen tullut liiaksi huolehtia ulkonaisista

asioista. Linnut eivät sitä tehneet, miksikä siis ihminen? Hän on

ihastuttava sanoessaan: "Älkäät surko huomisesta päivästä; eikö henki

enämpi ole kuin ruoka? ja ruumis parempi kuin vaate?" Kreikkalainen

olisi voinut käyttää tätä viimeistä lausetta. Se on täynnä

kreikkalaista henkeä. Mutta Kristus yksin saattoi sanoa molemmat ja

siten antaa meidän elämällemme täydellisen ojennusnuoran.

Hänen siveysoppinsa on kauttaaltaan myötätuntoisuutta, juuri sitä,

mitä siveysopin pitäisi olla. Vaikkei hän koskaan olisi sanonut

muuta kuin: "Sentähden hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, että

hän paljon rakasti", niin hänen olisi kannattanut kuolla saadakseen

sanoa sen. Hänen oikeutensa on kauttaaltaan runollista oikeutta,

juuri mitä oikeuden tulee olla. Kerjäläinen tulee taivaasen siksi,

että hän on ollut onneton. En voi löytää parempaa syytä, miksi hänet

sinne lähetetään. Ne, jotka työskentelevät viinitarhassa tunnin

aikaa iltaviileydessä, saavat yhtä suuren palkan kuin ne, jotka ovat

kantaneet päivän kuorman ja helteen. Miksikä he eivät saisikin?

Luultavasti ei kukaan ollut ansainnut mitään. Tai ehkä he olivat

toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei voinut sietää hengettömiä, koneellisia

järjestelmiä, jotka kohtelevat ihmisiä kuin elottomia olentoja ja

kaikkia aivan samalla tavalla: hän ei tuntenut lakeja: vain poikkeuksia

oli olemassa, ikäänkuin kukaan, tai mikään, olisi toisensa kaltainen

maailmassa!

Se, mikä on perussäveleenä romantisessa taiteessa, oli hänelle

luonnollisen elämän oikeana pohjana. Hän ei tuntenut muuta pohjaa. Ja

kun he toivat hänen eteensä ihmisen, joka oli tavattu synninteossa, ja

osoittivat hänelle hänen tuomionsa lakiin kirjoitettuna, ja kysyivät

mitä oli tehtävä, niin hän kirjoitti sormellansa maahan ikäänkuin hän

ei olisi kuullut heitä, ja lopulta, kun he ahdistivat häntä, hän ojensi

itsensä ja sanoi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä

kivellä." Kannatti elää saadakseen sanoa tämän.

Samoinkuin kaikki runolliset luonteet hän rakasti oppimattomia. Hän

tiesi, että oppimattoman sielussa on aina tilaa suurelle aatteelle.

Mutta hän ei voinut sietää typeriä, varsinkin niitä, joita sivistys on

typeröittänyt: ihmisiä, jotka ovat täynnä mielipiteitä ymmärtämättä

niistä ainoatakaan, tuo erityinen nykyaikuinen tyyppi, jonka Kristus

muutamin sanoin esittää kuvatessaan niitä, joilla on opin avain,

mutta eivät voi sitä itse käyttää, eivätkä salli toistenkaan,

vaikka sillä voisi avata oven Jumalan valtakuntaan. Hän oli aina

sodassa poroporvarillisuutta vastaan. Ja sitä sotaa täytyy jokaisen

valon lapsen käydä. Poroporvarillisuus oli vallitsevana sävynä

siinä ajassa ja yhteiskunnassa, jossa hän eli. Aatteiden hitaassa

vastaanottavaisuudessaan, ikävässä arvokkaisuudessaan, jyrkässä

oikeauskoisuudessaan, ulkonaisen menestyksen halussa, täydellisessä

antautumisessaan elämän aineelliseen puoleen ja naurettavassa oman

itsensä arvossapitämisessään Jerusalemin juutalaiset olivat Kristuksen

aikana täydellisiä esikuvia meidän päiviemme englantilaisille

poroporvareille. Kristus pilkkasi ulkokultaisuuden "valkeaksi sivuttuja

hautoja" ja kiinsi tämän lauseen ikuisiksi ajoiksi. Hän puhui

maallisesta menestyksestä kuin jostakin halveksittavasta. Hän ei nähnyt

siinä yhtään mitään. Hän näki rikkaudessa vain esteen ihmiselle. Hän ei

tahtonut, että elämä olisi uhrattava jollekin ajatusten tai siveyden

järjestelmälle. Hän huomautti, että muodot ja seremoniat olivat

säädetyt ihmistä varten, eikä ihminen muotoja ja seremonioja varten.

Hän piti sabbatti-intoilijoiden oppia arvottomien muotojen tyyppinä.

Viileän ihmisystävyyden, kerskailevan, julkisen hyväntekeväisyyden,

ikävän muodollisuuden, joka hivelee keskiluokan sydämiä, hän paljasti

syvällä halveksumisella. Se mitä nykyään sanotaan oikeauskoisuudeksi,

on meille vain mukava ja ajattelematon alistuminen; mutta heille ja

heidän käsissänsä se oli hirveä ja lamauttava hirmuvalta. Kristus sen

poisti. Hän näytti, että hengellä yksin on arvoa. Hänestä oli hauska

osoittaa heille, että vaikka he aina lukivat lakia ja profeettoja,

niin heillä ei sittenkään ollut vähintäkään aavistusta kummankaan

tarkoituksesta. Sen sijaan, että he jaoittivat jokaisen eri päivän

kymmeneen osaan määrättyjen velvollisuuksien tottumuksen-omaiseen

kaavaan, samoin kuin he kymmeneen osaan jakoivat rahansa ja

mittansakin, sen sijaan hän saarnasi miten tärkeätä oli elää täydesti

joka ainoana hetkenä.

Ne, jotka hän pelasti synnistä, pelastuivat aivan yksinkertaisesti

vain heidän elämänsä kauniiden hetkien vuoksi. Kun Maria Magdaleena

näkee Kristuksen, niin hän särkee kallisarvoisen alabasterimaljakon,

jonka yksi hänen seitsemästä rakastajastaan on antanut hänelle,

ja kaataa hyvänhajuiset yrtit Kristuksen väsyneille ja tomuisille

jaloille, ja tuon yhden hetken vuoksi saa hän iankaikkisesti istua

Ruutin ja Beatricen kanssa paradiisin lumivalkoisten ruusupensaitten

varjossa. Kaikki mitä Kristus sanoo meille hellänä varoituksena on

se, että joka hetken tulisi olla täynnä kauneutta, että sielun alati

pitäisi olla valmiina vastaanottamaan ylkää, aina kuunnella rakastetun

ääntä, sillä poroporvarillisuus on vain se puoli ihmisen luontoa, jota

mielikuvitus ei kirkasta. Hän näkee kaikki elämän suloiset vaikutteet

ikäänkuin valonsäteinä: mielikuvitus itse on valon maailma. Se on

luonut maailman, eikä maailma sittenkään kykene sitä käsittämään;

sillä mielikuvitus on vain rakkauden ilmaisumuoto, ja vain rakkaus ja

rakastamiskyky eroittaa toisen inhimillisen ihmisen toisesta.

Mutta silloin kun Kristus joutuu tekemiseen syntisen kanssa, hän

on kaikista romantisin, sen todellisimmassa merkityksessä. Maailma

oli aina rakastanut pyhimystä siksi, että tämä oli lähin askel

Jumalan täydellisyyteen. Kristus jumalallisella vaistollaan näytti

aina rakastaneen syntistä siksi, että hän oli lähin askel ihmisen

täydellisyyteen. Hänen korkein toiveensa ei ollut parantaa ihmisiä,

yhtä vähän kuin hänen korkein toiveensa oli lievittää tuskaa. Hänen

päämääränsä ei ollut käännyttää mielenkiintoista varasta ikäväksi,

rehelliseksi ihmiseksi. Hän ei olisi pannut suurta arvoa vapautettujen

vankien avustamisyhdistykseen eikä muihin senkaltaisiin uudenaikuisiin

yrityksiin. Publikaanin käännyttäminen fariseukseksi ei olisi hänen

mielestään ollut mikään ansiokas teko. Mutta tavalla, jota maailma ei

vielä ole ymmärtänyt, hän katsoi, että synti ja suru itsessään olivat

jotakin pyhää ja kaunista ja tavallaan täydellisyyden muotoja.

Tuo ajatus tuntuu varsin vaaralliselta. Niin se onkin -- kaikki suuret

ajatukset ovat vaarallisia. Että se oli Kristuksen ajatus, siitä ei ole

epäilyä. Että se on oikea ajatus, sitä en minä itse epäile.

Tietysti syntisen täytyy katua. Mutta minkä vuoksi? Yksinkertaisesti

sen vuoksi, ettei hän muulla tavalla voisi selvittää itselleen mitä

hän on tehnyt. Katumuksen hetki on alku johonkin uuteen. Ja vieläkin

enemmän: se on se keino, jonka avulla ihminen muuttaa entisyytensä.

Kreikkalaiset luulivat sitä mahdottomuudeksi. He sanovat usein

aforismeissansa: "Eivät edes Jumalat voi entisyyttä muuttaa." Kristus

osoitti, että halvinkin syntinen saattoi sitä tehdä, että se oli ainoa,

mitä hän saattoi tehdä. Jos Kristukselta olisi kysytty, niin hän olisi

sanonut -- minä olen aivan varma siitä -- että sinä hetkenä, jolloin

tuhlaajapoika lankesi polvilleen ja itki, hän muutti koko entisen

elämänsä, tuon elämän, jolloin hän irstaisuudessa oli hukannut varansa,

sikoja kainnut ja himoinnut rapaa, jota siat söivät, kauniiksi ja

pyhiksi hetkiksi. Useimpien ihmisten on vaikea käsittää tätä ajatusta.

Tahtoisin väittää, että ihmisen täytyy joutua vankilaan ymmärtääkseen

sitä. Jos todellakin niin on, niin maksaa vaivaa istua vankilassa.

Kristuksen olemuksessa on jotakin aivan erikoista. Samoinkuin

sarastus käy ennen aamun valkenemista, ja talvipäivät voivat olla

niin aurinkoisia, että ne viettelevät kevätkukan tuhlaamaan kultaansa

ennen aikojaan, ja mielettömän linnun rakentamaan pesänsä paljaille

oksille, samoin on tietysti ollut kristityitä ennen Kristusta. Siitä

meidän pitäisi olla kiitollisia. Onnettomuus on vain siinä, ettei

niitä ole ollut hänen jälkeensä. Yksi poikkeus on kuitenkin ollut,

Pyhä Franciskus Assisilainen. Mutta Jumala olikin antanut hänelle

syntyessään runoilijan sielun, ja itse hän aivan nuorena oli ottanut

köyhyyden morsiamekseen salaperäiseen avioliittoon: ja runoilijan

sielulla ja kerjäläisen ruumiilla hän huomasi tien täydellisyyteen

helpoksi. Hän ymmärsi Kristusta ja tuli hänen kaltaiseksensa. Meidän

ei tarvitse lukea kirjaa Liber Conformitatum saadaksemme tietää, että

Pyhän Franciskuksen elämä oli todellinen _Imitatio Christi_, Kristuksen

seuraaminen, runoelma, johon verrattuna tämän niminen kirja ei ole

muuta kuin proosaa.

Kun kaikki on sanottu Kristuksesta, niin huomaamme hänessä suurimmaksi

viehätykseksi sen, että hän on aivan kuin taideteos. Hän ei oikeastaan

opeta meille mitään, mutta hänen läheisyydessään ihminen tulee

joksikin. Ja jokaisella on etuoikeus päästä hänen läheisyyteensä.

Kerran ainakin elämässään jokainen astuu Kristuksen kanssa Emaukseen.

Mitä minun toiseen aiheeseni tulee, taiteellisen elämän suhteesta

ulkonaiseen elämään, niin tuntunee varmaan oudolta, että minä olen

valinnut juuri sen aineen. Ihmiset viittaavat Reading Gaoliin ja

sanovat: "Sinne taiteellinen elämä johtaa ihmisen". No, voisihan se

johtaa pahempaankin paikkaan. Koneellisemmat ihmiset, joille elämä

on ovelaa keinottelua, joka riippuu tarkoista keinojen ja tointen

punnitsemisesta, tietävät aina mihin heidän tulee mennä, ja menevätkin

sinne. He aloittivat sillä ihanteellisella toiveella, että he

pääsisivät seurakunnan kirkonvartioiksi, ja olkoot he missä asemassa

hyvänsä, niin seurakunnan kirkonvartijoiksi he pääsevät, mutta ei

myöskään muuksi. Ihminen, joka haluaa tulla joksikin ulkopuolella

omaa itseänsä, joko parlamentin jäseneksi tai kelvolliseksi

maustekauppiaaksi tai suosituksi asianajajaksi tai tuomariksi tai

joksikin muuksi yhtä ikäväksi, pääsee aina siksi, miksi hän on

halunnut. Se on hänen rangaistuksensa. Ne, jotka haluavat naamiota,

saavat sitä kantaa.

Mutta elämän liikevoimien ja niiden, joissa nuo liikevoimat ovat

muuttuneet lihaksi ja vereksi, niiden laita on aivan toinen. Ihmiset,

jotka vain haluavat itsensätoteuttamista, eivät koskaan tiedä minne

mennä. He eivät voi sitä tietää. Sanan yhdessä merkityksessä on

tietysti välttämätöntä, niinkuin kreikkalainen oraakkeli sanoi,

tuntea itsensä: siinä on tiedon ensimäinen tehtävä. Mutta viisauden

korkein päämäärä on siinä, että tajuaa, ettei ihmisen sielua voi oppia

tuntemaan. Perimmäinen salaisuus on ihminen itse. Kun on punninnut

aurinkoa vaa'alla ja mitannut kuun askeleita ja kartoittanut seitsemän

taivaan tähti tähdeltä, niin jäljelle jää sittenkin oma itse. Kuka

voi laskea oman sielunsa kiertorataa? Kun poika läksi etsimään

isänsä aaseja, niin hän ei tiennyt, että Jumalan mies odotti häntä

kruunausöljy kädessä ja että hänen sielunsa jo oli kuninkaan sielu.

Toivon saavani elää kylliksi kauan voidakseni luoda sellaisen teoksen,

jotta elämäni ehtoona voisin sanoa: "Niin! juuri tähän taiteellinen

elämä johtaa ihmisen!" Kaksi täydellisintä elämää, mitä minä omasta

kokemuksesta olen nähnyt, ovat Verlainen ja ruhtinas Krapotkinin:

kumpikin on viettänyt vuosikausia vankeudessa: edellinen on ainoa

kristillinen runoilija, joka on elänyt Danten jälkeen; jälkimäisellä

on tuon ihmeellisen Valkean Kristuksen sielu, joka näyttää tulevan

Venäjältä. Ja näinä viimeisinä seitsemänä, kahdeksana kuukautena,

huolimatta niistä melkein yhtämittaisista suruista, jotka ulkoa

maailmasta ovat minua kohdanneet, olen tullut suoranaiseen yhteyteen

uuden hengen kanssa, joka työskentelee tässä vankilassa ihmisten ja

esineitten kautta ja joka on auttanut minua enemmän, kuin mitä sanoin

voin selittää. Ensimäisenä vuonna vankilassa en voi muistaa tehneeni

muuta kuin vääntäneeni käsiäni voimattomassa tuskassa ja sanoneeni:

"Millainen loppu, millainen hirveä loppu!" Mutta nyt sen sijaan koetan

sanoa itselleni, ja sanonkin joskus, kun en rääkkää itseäni, aivan

vilpittömästi: "Millainen alku, millainen ihmeellinen alku!" Se voi

todellakin olla sitä. Se voi siksi tulla. Jos se siksi tulee, niin olen

suuressa kiitollisuudenvelassa tälle uudelle personallisuudelle, joka

on muuttanut jokaisen ihmisen elämän tällä paikalla.

Sen voi helposti ymmärtää kun sanon, että jos olisin päässyt vapaaksi

viime toukokuussa, niinkuin koetin pyrkiä, niin olisin lähtenyt

täältä kiroten tätä vankilaa niin katkeralla vihalla, että se olisi

myrkyttänyt minun elämäni. Olen saanut olla vuotta kauemmin vankilassa,

mutta hyvyys on tunkeutunut tänne meidän kaikkien luokse, ja nyt kun

lähden täältä, niin muistan aina sitä suurta ystävällisyyttä, jota

melkein jokainen täällä on osoittanut minulle, ja vapautuspäivänäni

minulla on tilaisuus lausua kiitokseni monelle ja pyytää heitä

muistamaan minua.

Vankilajärjestelmä on kokonaan väärä. Tahtoisin antaa vaikka mitä, jos

voisin muuttaa sitä päästyäni vapaaksi. Aion ainakin koettaa. Mutta

ei mikään maailmassa ole niin väärää, ettei hyvyyden henki, joka on

rakkauden henki, se Kristuksen henki, jota ei löydy kirkoissa, voisi

muuttaa sitä, jollei oikeaksi, niin ainakin sellaiseksi, että sitä voi

kestää ilman liian suurta sydämen katkeruutta.

Minä tiedän myös, että tuolla ulkona on minulle varattu paljon

ilonaihetta, alkaen niistä suloisista olennoista, joille Pyhä

Franciskus Assisilainen on antanut nimeksi tuuli veljeni ja

sade sisareni, aina suurten kaupunkien puodinikkunoihin ja

auringonlaskuihin. Jos tekisin luettelon kaikesta siitä, mikä minulla

on jäljellä, niin en tiedä missä lopettaisin: sillä, totta tosiaan,

Jumala loi maailman minua varten yhtä paljon kuin ketään muutakaan

varten. Ehkäpä vien vankilasta mukananikin jotakin, jota minulla

ei ollut ennen. Minun ei tarvitse sanoa, että minulle parannukset

moraalissa ovat yhtä tyhjänpäiväisiä ja mauttomia kuin parannukset

jumaluusopissakin. Mutta vaikka ihminen osoittaa vain typerää

teeskentelyä siinä, että luulottelee tulevansa paremmaksi ihmiseksi,

niin on sen etuoikeus, joka on kärsinyt, tulla syvemmäksi ihmiseksi. Ja

siksi minä luulen tulleeni.

Jos päästyäni vapaaksi joku ystäväni panisi toimeen juhlan, eikä

kutsuisi minua siihen, niin en panisi sitä yhtään pahakseni. Voin

olla täysin onnellinen itsekseni. Kukapa ei olisi täysin onnellinen,

jolla on vapautta, kukkia, kirjoja ja kuutamoa? Sitäpaitsi juhlat

eivät enää ole minua varten. Olen itse pannut toimeen liian monta,

jotta niistä vielä välittäisin. Se puoli elämää on minulta lopussa,

onneksi, uskallan sanoa. Mutta jos päästyäni vapaaksi suru kohtaisi

jotakuta ystävääni, eikä hän sallisi minun ottaa siihen osaa, niin

tuntisin katkeruutta. Jos hän sulkisi minulta surutalon ovet, niin

palaisin takaisin yhä uudestaan ja pyytäisin päästä sisään, jotta

voisin ottaa osaa siihen, mihin minulla on oikeutta. Jos hän arvelisi,

etten ansaitsisi sitä, etten kelpaisi itkemään hänen kanssansa, niin

olisi se minulle kaikkein raskain nöyryytys, kaikkein katkerin tapa,

millä minua voitaisiin loukata. Mutta se ei voisi tapahtua. Minulla on

oikeus ottaa osaa suruun, ja se, joka voi katsella maailman suloutta ja

ottaa osaa sen suruun, ja ymmärtää osittain kumpaistakin mysteriota, on

välittömässä yhteydessä sen kanssa, mikä on jumalallista, ja on tullut

niin lähelle Jumalan salaisuutta, kuin ihminen voi tulla.

Ehkäpä minun taiteeseni, yhtä hyvin kuin elämäänikin, voi tulla

vieläkin syvempi sävy, jonka tunne on kokonaisempi ja vaikutus

välittömämpi. Ei laajuus ole nykyaikuisen taiteen todellinen määrä,

vaan syvällisyys. Me emme enää taiteessa ole sidotut tyyppiin.

Poikkeuksiin meidän tulee kiinnittää huomiomme. Minä en voi kuvata

kärsimyksiäni siinä muodossa, kuin ne ilmenivät, sitä minun tuskin

tarvinnee sanoa. Taide alkaa siinä, missä jäljittely loppuu, mutta

jotakin täytyy tulla minun työhöni, täysinäisemmät muistot, rikkaammat

sävelet, ihmeellisemmät vaikutukset, yksinkertaisempi rakenne --

jotakin esteetistä arvoa ainakin.

Kun Marsyas "riistettiin jäsentensä tupesta" -- _della vagina delle

membre sue_, käyttääkseni yhtä Danten kauheimmista Tacituksen

omaisista lauseparsista -- niin hänen laulunsa oli vaiennut, sanoivat

kreikkalaiset. Apollo oli voittanut. Lyyra oli voittanut huilun. Mutta

ehkäpä kreikkalaiset erehtyivät. Minä kuulen usein Marsyaksen huudon

nykyaikuisessa taiteessa. Baudelairella se on katkera, Lamartinella

suloinen ja valittava, Verlainella salaperäinen. Se piilee Chopinin

musiikin hillityissä sulatuksissa. Se esiintyy siinä tyytymättömässä

ilmeessä, joka kummittelee Burne-Jonesin naiskasvoissa. Myöskin

Matthew Arnoldilla, jonka laulu Callicleesta kertoo meille "suloisen,

houkuttelevan lyyran triumfeista" ja "mainehikkaasta lopullisesta

voitosta" niin lyyrillisestä kauneudesta loistavin sävelin, --

hänelläkin on sitä varsin paljon; epäilyksen ja rauhattomuuden

kiihkeästä pohjasävelestä, joka asuu hänen sävelissään, ei Goethe

eikä liioin Wordsworth voineet häntä vapauttaa, vaikka hän seurasi

kumpaistakin vuorossansa, ja kun hän tahtoo surra _Thyrsis_tä, tai

laulaa _Mustalais-ylioppilaasta_, niin hänen täytyy tarttua huiluun

saadakseen ilmi sävelmänsä. Mutta vaikenipa frygiläinen fauni tai ei,

minä en voi vaieta. Ilmaisu on minulle yhtä välttämätöntä kuin lehdet

ja kukat noille mustille puunoksille, jotka näkyvät vankilan muurin

yläpuolelta ja levottomasti liikkuvat tuulessa. Minun taiteeni ja

maailman välillä on nyt leveä kuilu, mutta taiteen ja minun välilläni

sitä ei ole. Ainakin minä toivon, ettei sitä ole olemassa.

Jokaiselle meistä on määrätty erilaiset kohtalot. Minun osakseni

on tullut julkinen häväistys, pitkä vankeudenaika, kärsimystä,

köyhyyttä ja häpeää, mutta minä en ole sen arvoinen -- en ainakaan

vielä. Muistan, että minulla oli tapana sanoa, että luulin voivani

kestää todellista murhenäytelmää, jos se tulisi minun luokseni

purppuravaipassa ja jalon surun naamiossa, mutta että nykyajan pahin

vika oli siinä, että se puki murhenäytelmän huvinäytelmän verhoon,

jotta suuret tosiasiat muuttuivat jokapäiväisiksi tai tyylittömiksi.

Tämä pitää täydellisesti paikkansa nykyaikaan nähden. Ja ehkäpä olevien

olojen laita on ollutkin sellainen. On sanottu, että marttyyrius on

aina katselijasta tuntunut kehnolta. Yhdeksästoista vuosisata ei ole

mikään poikkeus säännöstä.

Kaikki minun murhenäytelmässäni on ollut inhottavaa, kehnoa,

vastenmielistä, tyylitöntä; yksin meidän pukummekin tekee meidät

luonnottomiksi. Me olemme surun klovneja, joiden sydän on murtunut.

Meidän tulee herättää ihmisissä huumorin tunnetta. Marraskuun 13:na

p. 1895 minut tuotiin tänne Lontoosta. Kello kahdesta puoli kolmeen

sinä päivänä minun täytyi seisoa Clapham Junction aseman keskisillalla

vangin puvussa ja käsiraudoissa kaikkien nähtävänä. Minut oli otettu

pois sairashuoneosastolta ilmoittamatta minulle siitä edeltäpäin.

Kaikista mahdollisista olennoista olin minä enimmin groteski. Kun

ihmiset näkivät minut, niin he nauroivat. Jokainen juna, joka tuli

asemalle, lisäsi katselijajoukkoa. Ei mikään voinut hillitä heidän

iloansa. Se tapahtui tietysti ennenkuin he tiesivät kuka minä olin. Kun

he saivat sen tietää, niin heidän naurunsa vain yltyi. Puolen tuntia

minä seisoin siinä harmaassa marraskuun sateessa, pilkkaavan roskaväen

keskellä.

Kokonaisen vuoden aikana tämän jälkeen minä itkin joka päivä samaan

aikaan ja yhtä kauan. Se ei ole niin traagillista, kuin miltä se voi

kuulua. Niille, jotka ovat vankeudessa, ovat kyyneleet jokapäiväisen

kokemuksen osana. Päivä vankeudessa, jona ei itke, on päivä, jolloin

sydän on kova, eikä päivä, jolloin sydän on onnellinen.

Mutta nyt minä todellakin rupean säälimään enemmän niitä, jotka

nauroivat kuin itseäni. Tietysti en silloin, kun he näkivät minut,

seisonut piedestalillani, vaan häpeäpaalussa. Mutta ainoastaan

mielikuvitukseton luonne tuntee mielenkiintoa piedestalilla seisovaa

ihmistä kohtaan. Piedestali voi olla hyvin epätodellinen kapine.

Häpeäpaalu on hirveää todellisuutta. Heidän olisi myös pitänyt ymmärtää

tulkita surua paremmin. Olen sanonut, että surun alla piilee aina

surua. Olisi vieläkin viisaampaa sanoa, että surun alla aina piilee

sielu. Ja pilkata sielua, joka kärsii, on julmaa. Elämän ihmeellisen

yksinkertaisessa taloudessa ihmiset saavat vain takaisin sen, minkä he

itse ovat antaneet, ja jollei ihmisellä ole kylliksi mielikuvitusta

tunkeutuakseen ulkokuoren läpi ja tunteakseen sääliä, mitäpä muuta

hänen osakseen voisi tulla kuin pilkan sääliä?

Minä puhun mielentilastani muuton aikana vain siksi, että

käsitettäisiin, kuinka vaikea minun on ollut tuntea mitään muuta

kuin katkeruutta ja epätoivoa rangaistukseni johdosta. Minun täytyy

sittenkin koettaa, ja silloin-tällöin on minulla hetkiä, jolloin

mieleni on alistuvainen ja nöyrä. Koko kevät voi olla kätkettynä

pieneen silmukkaan, ja leivon alhaalla maaperässä oleva pesä voi

sisältää riemun, joka on monien rusottavien aamunsarastusten airueena.

Ja samalla tavalla ehkäpä se elämän kauneus, joka vielä on minulle

varattuna, piilee jossakin alistumisen ja nöyryytyksen hetkessä. En voi

muuta kuin jatkaa oman kehitykseni rataa sekä ottamalla vastaan kaiken

mikä minua kohtaa, tehdä itseni sen arvoiseksi.

Ihmisillä oli tapana sanoa minusta, että olin liiaksi individualisti.

Minun pitää tulla vieläkin enemmän individualistiksi, kuin mitä

koskaan olen ollut. Minun täytyy saada vielä paljoa enemmän omasta

itsestäni kuin ennen, ja vaatia vähemmän maailmalta kuin koskaan

ennen. Tosiaankin, minun perikatoni ei johtunut liian suuresta elämän

individualismista, vaan pikemmin liian pienestä. Ainoa häpeällinen,

anteeksiantamaton ja kaikkina aikoina moitittava teko minun elämässäni

oli se, että saatoin vedota yhteiskuntaan apua ja suojelusta anoen.

Sellainen vetoaminen olisi individualistin kannalta katsoen ollut

kylläkin paha, mutta millä tätä tekoa koskaan voidaan puolustella?

Tietysti kun kerran olin saattanut liikkeelle yhteiskunnan voimat, niin

yhteiskunta kääntyi minua vastaan ja sanoi: "Oletko koko elämäsi ajan

vastustanut minun lakejani ja nytkö vetoat näihin samoihin lakeihin

saadaksesi suojaa? Saat nähdä, miten nämät lait toimivat täydellä

voimallaan. Saat alistua niiden alle, joihin olet vedonnut!" Tuloksena

on se, että istun vankeudessa. Varmaankaan ei kukaan ole sortunut niin

häpeällisesti, eikä niin häpeällisten välikappaleiden kautta kuin minä.

Poroporvarillinen aines elämässä ei ole taiteen ymmärtämisen puutetta.

Viehättävät ihmiset, sellaiset kuin kalastajat, paimenet, kyntömiehet,

talonpojat ja muut sen kaltaiset, eivät tiedä mitään taiteesta, ja he

ovat sittenkin maan suola. Se on poroporvari, joka ylläpitää ja auttaa

raskaita, taipumattomia, sokeita, koneellisia yhteiskunnan voimia, ja

joka ei tunne liikevoimaa, kun hän kohtaa sen ihmisessä tai liikkeessä.

Ihmiset arvelivat minun tehneen pahoin, kun istuin pöytään elämän

huonojen ainesten kanssa ja kun minulla oli huvia heidän seurastaan.

Mutta siltä kannalta kuin minä elämän taiturina katselin niitä, olivat

ne erinomaisen vaikuttavia ja kiihoittavia. Vaara oli jo puoleksi

jännitystä... Minun paikkani taiteilijana oli Arielin rinnalla. Minä

aloin painiskella Calibanin kanssa...

Eräs hyvä ystäväni -- kymmenvuotinen ystäväni -- kävi minua

tervehtimässä joku aika sitten ja sanoi, ettei hän uskonut sanaakaan

siitä, mistä minua syytettiin, ja hän tahtoi sanoa minulle, että hän

uskoi minun olevan aivan viattoman ja vain pahanilkisen salaliiton

uhrin. Minä purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi, ja vakuutin

hänelle, että vaikka suoranaisissa syytöksissä olikin paljon väärää

ja sellaista, jota pahansuovat ihmiset olivat hartioilleni kasanneet,

niin oli minun elämäni ollut täynnä luonnottomia nautintoja, ja

jollei hän tunnustanut tätä tosiasiaa eikä sitä täysin ymmärtänyt,

niin emme enää voisi olla ystäviä, emmekä seurustella yhdessä. Se

oli hirveä isku hänelle, mutta me olemme ystäviä, enkä ole voittanut

hänen ystävyyttänsä valheellisilla keinoilla. Totuuden sanominen on

tuskallista, mutta vieläkin pahempi on valhetella.

Kun asiani viimeisen kerran oli oikeuden edessä esillä, niin minä

istuin syytettyjen penkillä ja kuuntelin Lockwodin musertavaa syytöstä;

se oli ikäänkuin palanen Tacitusta tai Dantea, aivankuin joku

Savonarolan palopuheista Rooman paaveja vastaan. Minua inhotti se,

mitä minun korvani kuuli. Silloin äkkiä välähti aivoissani: "Kuinka

suurenmoista se olisi, jos itse sanoisit kaikkea tätä itsestäsi!"

Samalla ajattelin: se mitä ihmisestä sanotaan, ei merkitse mitään,

kaikki riippuu vain siitä, kuka sen sanoo. Ihmisen suurin hetki on

se, jolloin hän polvistuu tomuun, lyö rintoihinsa ja tunnustaa kaikki

elämänsä synnit...

Tunnevoimat ovat, niinkuin sanon jossakin kohtaa kirjassani

_Intentions_ (Aikomuksia) yhtä rajoitettuja alaltaan ja

kestävyydeltään, kuin tyypillisen energian voimat. Pikariin ei

mahdu enempää kuin juuri se määrä, jota varten se on tehty vaikka

kaikki Bourgognen purppuranpunaiset viiniastiat täytettäisiin aivan

reunojansa myöten viinillä, ja viininkorjaajat seisoisivat polviaan

myöten rypäleitten keskellä Espanjan viinimäissä. Ei mikään erehdys

ole tavallisempi kuin se luulo, että muka ne, jotka ovat syypäät

suuriin murhenäytelmiin, myös itse tuntisivat sellaisia tunteita,

jotka seuraavat traagillisen tunnelman mukana: ei mikään erehdys ole

vaarallisempi, kuin tuollainen oletus. Marttyyri tuliverhossansa voi

nähdä Jumalan kasvot, mutta sille, joka kerää risukimput ja kohentaa

kekäleitä, ei koko näytös merkitse sen enempää kuin härän teurastaminen

teurastajalle, tai puun kaataminen hiilienpolttajalle metsässä, tai

kukan taittuminen niittäjälle. Suuret intohimot ovat suuria sieluja

varten, ja suuria tapauksia voivat vain ne nähdä, jotka ovat samalla

tasolla kuin nekin.

* * * * *

Taiteen näkökannalta katsoen en tiedä mitään koko draamallisessa

kirjallisuudessa, joka todistaisi herkempää huomiokykyä kuin

Shakespearen kuvaamat Rosencrantz ja Guildenstern. Ne ovat Hamletin

yliopistotovereita. Ne ovat olleet hänen ystäviänsä. Ne muistuttavat

hänelle yhteisiä iloisia päiviä. Sinä hetkenä, jolloin he näytelmässä

kohtaavat hänet, hän hoippuu taakan alla, joka hänen luonteiselleen

miehelle on sietämätön. Kuolleet ovat aseissa nousseet haudastansa

pakoittaakseen hänelle tehtävän, joka samalla on hänelle sekä liian

suuri että liian halpa. Hän on uneksija, ja nyt häntä käsketään

ryhtymään toimintaan. Hänellä on runoilijan luonne, ja hänen on pakko

taistella tuota yleistä syyn ja seurauksen toisistaan riippuvaisuutta

vastaan, jokapäiväisen elämän todellista hahmoa vastaan, josta hän

ei tiedä mitään, eikä sen ihanteellista olemusta vastaan, josta

hän tietää niin paljon. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä

hänen tulee tehdä, ja hänen hulluutensa on siinä, että hän tekeytyy

hulluksi. Brutus käytti hulluutta viittanaan peittäen sillä aikeensa

miekan, tahtonsa tikarin, mutta Hamletin hulluus on vain naamio, jonka

tulee salata heikkoutta. Panemalla toimeen ilveilyjä ja sanomalla

sukkeluuksia hän toivoo saavansa aikaan viivytystä. Hän leikittelee

teon kanssa niinkuin taiteilija leikittelee teorialla. Hän tekee

itsensä omien tekojensa vakoojaksi ja kuunnellessaan omia sanojaan

hän tietää, että ne ovat vain sanoja, sanoja, sanoja. Sen sijaan,

että hän koettaisi olla oman historiansa sankari, hän koettaa olla

oman murhenäytelmänsä katselija. Hän epäilee kaikkea, myös itseänsä,

eikä hänen epäilyksensä auta häntä sittenkään, sillä se ei johdu

skeptisyydestä, vaan murtuneesta tahdosta.

Kaikesta tästä ei Guildenstern eikä Rosencrantz ymmärrä mitään.

He kumartavat ja imartelevat ja hymyilevät, ja mitä toinen sanoo,

sen toinen kaikuna toistaa heikolla äänellä. Kun Hamlet vihdoin on

näytelmässä esiintyvän näytelmän ja hyppivien nukkien kautta "kuninkaan

omantunnon ansaan vienyt" ja karkoittanut onnettoman miehen kauhun

vallassa valtaistuimeltaan, niin Guildenstern ja Rosencrantz eivät näe

hänen käytöksessään muuta kuin kiusallista hovietiketin rikkomista.

Niin syvällisesti he kykenevät "tarkastamaan elämän näytelmää

oikeilla tunteilla". He ovat aivan lähellä hänen salaisuuttansa,

eivätkä tiedä siitä mitään. Eikä siitä mitään hyötyä olisi vaikka

sen heille sanoisikin. He ovat niitä pieniä pikareita, joihin mahtuu

vain määrätty mittansa, eikä sen enempää. Lopussa viitataan siihen,

että he joutuvat kiinni toiselle viritettyyn, sukkelaan ansaan, että

heitä on kohdannut tai voi kohdata väkivaltainen ja äkillinen kuolema.

Mutta sellainen traagillinen loppu, vaikkapa siihen Hamletin huumorin

kautta on tullutkin hiukan komedian yllätystä ja oikeuden jakoa, ei ole

tosiaankaan heidän kaltaisiaan varten. He eivät koskaan kuole. Horatio,

jonka määränä on "kertoa maailmalle Hamletin teot oikein", hän, joka

"-- heittää hetkeks taivaan autuudet,

jää tähän kolkkoon, kurjaan mailmahan",

hän kuolee, mutta Guildenstern ja Rosencrantz ovat yhtä kuolemattomia

kuin Angelo ja Tartuffe, ja ne olisivat asetettavat heidän

rinnalleen. He edustavat sitä, mikä nykyajan elämässä vastaa antiikin

ystävyydenihannetta. Sen, joka kirjoittaa uuden _De Amicitia_

(Ystävyydestä) teoksen, tulee keksiä heille oma lukunsa ja ylistää

heitä tusculumilaisella proosalla. He ovat tyyppejä, jotka ikuisesti

pitävät paikkansa. Jos heitä moittii, niin osoittaa se ymmärtämisen

puutetta. He ovat vain ulkopuolella omaa ilmapiiriänsä: ei muuta.

Sielun ylevyys ei ole tarttuvaa. Jalot ajatukset ja tunteet ovat

eristetyt pelkän olemassaolonsa kautta.

Minä pääsen vapaaksi, jos kaikki käy hyvin, toukokuun lopussa,

ja toivon heti voivani lähteä johonkin pieneen ulkomaalaiseen

rannikkokylään Robbien ja More Adeyn kanssa.

Meri, niinkuin Euripides sanoo yhdessä Iphigenia näytelmistään, huuhtoo

maailman tahrat ja haavat.

Toivon saavani olla ystävieni kanssa ainakin kuukauden päivät, jotta

pääsisin taas rauhaan ja tasapainoon, ja jotta sydämeni levottomuus

vähenisi ja mielentilani tyyntyisi. Minä kaipaan kiihkeästi kaikkea

sitä, mikä on suurta, yksinkertaista ja alkuperäistä, niinkuin merta,

joka minulle on yhtä paljon äiti kuin maakin. Minusta tuntuu, että me

kaikki katselemme liiaksi luontoa, emmekä elä kyllin sen yhteydessä.

Minun mielestäni kreikkalainen käsitys oli paljoa terveempi. He

eivät koskaan puhuneet auringonlaskusta, eivätkä väitelleet siitä,

olivatko varjot ruohistossa todellakin malvanvärisiä vai ei. Mutta

he näkivät, että meri oli uimaria varten ja hiekka juoksijan jalkoja

varten. He rakastivat puita sen siimeksen vuoksi, jonka ne loivat, ja

metsää hiljaisuuden vuoksi sydänpäivällä. Viinitarhan työmies pani

päähänsä murattiseppeleen varjoksi auringonsäteiltä, kun hän kumartui

nuorten taimien yli, ja taiteilijalle ja atleetille, noille molemmille

tyypeille, jotka Kreikka meille on antanut, sidottiin seppeleitä

karvaan laakerin lehdistä ja villistä persiljasta, joista muuten ei

ihmisellä olisi ollut mitään hyötyä.

Me kutsumme aikaamme käytännöllisen hyödyn aikakaudeksi, emmekä osaa

sittenkään mitään käyttää. Me olemme unohtaneet, että vesi voi pestä

puhtaaksi ja tuli puhdistaa, ja että maa on meidän kaikkien äiti.

Seurauksena siitä on se, että meidän taiteemme on kuusta kotoisin

ja että se leikkii varjoilla, jota vastoin kreikkalaisten taide on

auringosta ja käsittelee välittömästi kaikkea. Minä olen varma siitä,

että alkuvoimissa on puhdistava kyky, ja minä tahtoisin palata niihin

ja elää niiden läheisyydessä.

Tietysti minulle, joka olen niin kokonaan nykyajan ihminen, "enfant

de mon siècle", tulee aina olemaan suuri nautinto vain katsellakin

maailmaa. Minä vapisen ilosta ajatellessani, että jo samana päivänä,

jolloin pääsen pois vankilasta, sekä kultavihma että sireeni kukkivat

puutarhoissa, ja että saan nähdä tuulen keinuttelevan edestakaisin

noita kultaisia terttuja ja koskettelevan sireenin sulkain vaaleaa

purppuraa, niin että ilma on tuleva minulle kuin Arabiaksi. Linné

polvistui maahan ja itki ilosta, kun hän ensi kerran näki jossain

Englannin ylängöillä laajan nummen, joka kimalteli keltaisena

tavallisen piikkiherneen tuoksuvista kukista; ja minä tiedän, että

minua, joka rakastan melkein intohimoisesti kukkia, odottavat kyyneleet

jonkun ruusun terälehdissä. Minun laitani on ollut sellainen aina

lapsuudesta saakka. Ei ole ainoatakaan väriä kätkettynä kukan kupuun

eikä simpukan kierteisiin, jolla ei olisi vastinetta minun luonteessani

-- sen vaikuttaa hieno sympatia esineiden sielun kanssa. Samoinkuin

Gautier olen minäkin ollut yksi niistä, "pour qui le monde visible

existe". [Joille näkyvä maailma on olemassa.]

Kuitenkin minä olen tietoinen nyt siitä, että kaikessa tässä

kauneudessa, olipa se kuinka tyydyttävää hyvänsä, piilee sielu,

jonka ilmaisumuotoja vain ovat maalatut hahmot ja muodot, ja tämän

sielun kanssa minä tahdon olla sopusoinnussa. Olen väsynyt ihmisten

ja esineitten havaittaviin ilmaisuihin. Salaperäisyyttä taiteessa,

salaperäisyyttä elämässä, salaperäisyyttä luonnossa -- kas siinä se,

mitä minä etsin. On aivan välttämätöntä, että minä löydän sen jossain.

Kaikki oikeudelliset tutkinnot ovat tutkintoja ihmisen elämästä,

samoinkuin kaikki tuomiot ovat kuolemantuomioita; ja kolme kertaa

minua on kuulusteltu. Ensi kerran minä läksin salista, jotta

minut vangittaisiin, toisella kertaa minut saatettiin takaisin

tutkintovankilaan, kolmannella kerralla minut vietiin vankilaan

kahdeksi vuodeksi. Yhteiskunnalla, sellaiseksi kuin me sen olemme

rakentaneet, ei ole mitään paikkaa minulle tarjottavana; mutta luonto,

jonka virkistävät sateet käyvät tasan sekä väärille että vanhurskaille,

tarjoaa minulle kallioittensa koloja piilopaikoiksi ja yksinäisiä

laaksoja, joiden hiljaisuudessa voin häiritsemättä itkeä. Hän valaisee

yön tähdillä, jotta voin vaeltaa ulkona pimeässä kompastumatta ja antaa

tuulen tasoittaa minun askelteni jäljen, jotta ei kukaan voi minua ajaa

takaa ja vahingoittaa: hän puhdistaa minut syvissä vesissä ja parantaa

minut katkerilla yrteillä.