_De profundis clamavi ad te, Domine_ -- syvyydestä minä huudan sinua,
Herra!
Kun Oscar Wilde ahtaassa vankilakopissansa kirjoitti sen teoksen,
joka nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, tuli hänelle Davidin kiihkeä
tuskanhuuto mieleen.
Wilde seisoi uransa korkokohdalla, miehuusaikansa voimassa,
ihailijoittensa keskellä, häntä ihailtiin ja kadehdittiin kuin harvoja,
hän oli kuuluisa kirjailija ja ajattelija, kun hän valoisasta ja
pilvettömästä onnenolemuksestaan astui tuomiosaliin syyttääkseen niitä,
jotka olivat häväisseet hänen nimeänsä. Hän oli kokonaisen sukupolven
symboli Europassa, hänen draamansa oli otettu vastaan ihastuksella,
hänen esteetiset teoriiansa olivat muuttuneet evankeliumiksi kauneutta
palveleville sieluille, hän itse säkenöivällä henkevyydellään,
hurmaavilla paradokseillaan oli yksi Lontoon seuraelämän enimmin
hemmoiteltuja dandytyypejä. Parissa tunnissa tapahtui muutos,
satuprinssi kadotti kuningasvaippansa, syyttäjä muuttui syytetyksi,
huvinäytelmä vaihtui surunäytelmäksi, ja se yhteiskunta, joka vastikään
oli kantanut häntä käsillään, heitti hänen ylitsensä vihan ja
halveksumisen mustinta lokaa. Toukokuussa 1895 hän tuomittiin kahden
vuoden kuritushuoneesen, sen vuoksi että -- niinkuin hän itse sanoo --
hänen elämänsä oli ollut täynnä luonnottomia nautintoja ja ihmeellisiä
himoja. Kevään keskeltä, missä kukat parhaillaan puhkesivat ja linnut
kisailivat, hän vietiin kuritushuoneen pimeyteen, missä hän sai kokea
kaikkea sitä keskiaikuista raakuutta, joka vallitsee vielä Englannin
vankilalaitoksessa.
Huuto keskeltä näitä kärsimyksiä on _De Profundis_. Tai pikemmin
tunnustus.
Hän näkee elämänsä sellaisena kuin se oli ollut ja sellaisena
miksi sen tulee muodostua -- sellaisena miksi hän tahtoisi sen
muodostuvan -- niinkuin joskus ihminen voi nähdä sen yksinäisinä,
hiljaisina hetkinä: ikäänkuin jonakin, joka on ulkopuolella häntä
itseään, kuin satua, jonka on lukenut niin kauan aikaa sitten, että
vain rajaviivat ovat jääneet mieleen. Ensimäinen vuosi vankeudessa
on häneltä kulunut loppuun ja hänen murtumuksensa aika on ohitse,
hänen itsesäilyttämisvaistonsa on herännyt. Ja se pakoittaa häntä
-- niinkuin se pakoittaa jokaista -- ajatuksissaan muodostamaan
elämänsä kokonaisuudeksi, niin paloitellulta, niin hajanaiselta,
niin oikulliselta kuin se tuntuukin. Hän tuntee, että hänen täytyy
saada siihen jotakin tarkoitusta; ei kukaan liene vielä kyennyt
katsomaan elämän täydellistä tarkoituksettomuutta suoraan silmiin, sen
hirvittävän naamion edessä kaikki taivuttavat polvensa ja peittävät
silmänsä. Hän yrittää muodostaa sen runoelmaksi, joka nyt vasta
saavuttaa täydellisen sopusointunsa. Siitä oli puuttunut kärsimystä,
nyt vankila on avannut hänen silmänsä näkemään sitä. Ja hän uneksii,
että se elämä, joka alkaa silloin, kuin vankilan portti taas sulkeutuu
hänen jälkeensä, on oleva rikkaampi kuin se, josta hän luopui
astuessaan vankilaan. Sillä nyt siihen sisältyi myös surua.
Sitten hän johtuu häneen, joka on tullut kärsimyksen ja surun
symboliksi -- Kristukseen. Myös Wilde kääntyy. Mutta omalla tavallaan.
Hänen Kristuksensa ei ole kirkon, ei edes kristinuskon Kristus. Vaan
aivan toinen, taiteilijoiden Kristus ja niiden, jotka rakastavat
kauneutta ylitse kaikkea maallista, niiden Kristus, jotka uskovat
mielikuvituksen ikuiseen voimaan. "Le doux et galant conteur des
paraboles" -- lempeä ja henkevä satujenkertoja -- sanoi Wilden mestari
ja hengenheimolainen Theofile Gautier jossakin Kristuksesta, ja sitä
samaa Kristusta on Wildekin oppinut rakastamaan.
Onko hän se oikea?
Niin monen vuosisadan ilma on meidän ja historiallisen Kristuksen
välillä, että meidän on vaikea eroittaa kangastusta todellisuudesta.
Jokainen historiallinen henkilö on jälkimaailman luoma runoelma,
joka aina aika-ajoittain sepitetään uudestaan. Mikä lopulta on
totuudenmukaisin -- sitä ei kukaan voi ratkaista. Kukin sukupolvi,
kukin yksilö luopi oman kuvansa mukaan. Ja Wilden Kristustyyppi on
joka tapauksessa meidän sydäntämme lähempänä kuin ne hahmot, joissa
menneiden vuosisatojen ihmiset ovat nähneet hänet.
* * * * *
Mutta voimaa toteuttaa unelmaansa elämässä ei Wildellä ollut enää, kun
hän pääsi vapaaksi. Ne harvat vuodet, jotka hänellä oli vielä jäljellä
elettävänään, olivat täynnä hätää ja ehkäpä kurjuuttakin. Ja ne
teokset, joita hän oli suunnitellut vankilan raskaassa hiljaisuudessa,
eivät koskaan toteutuneet vapaassa ilmassa. _De Profundis_ tuli hänen
elämänsä suureksi tunnustukseksi, jossa hän oli paljastanut sielunsa
niin täydellisesti kuin hän saattoi. Se on teos, jonka tuskat ja
kyyneleet ja epätoivo ja toivo on synnyttänyt.
Tosin täydellistä suoruutta hänellä ei kai sittenkään ollut. Se
on lahja, jota jumalat harvoin meidän päivinämme lahjoittavat.
Näyttelijänaamiosta, joka peittää meidän sisimpämme, ei kukaan voi
vapautua. Minun mielestäni sen tuntee paikkapaikoin tässä kirjassa.
Mutta se oli varmaan myös läheisemmin liittynyt Wilden sieluun kuin
useimpien muitten, se oli tullut osaksi siitä.
_Gunnar Castrén_.