"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)
"_Toivo_!" [Provencelaista sanaa _espère_, joka oikeastaan merkitsee
toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten
kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän
metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille,
jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä.
Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän
tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin
näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana
auringon mailleen mentyä...
Joskus taas kyyrötetään väijyksissä _negochin'issa_, hyvin
pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu
pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä
tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa
näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se
nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat
jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että
se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni
kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen
vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa
suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu
pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani
suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja
joissa sammakot loikkivat...
Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle,
ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa
vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman
suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä
ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän
levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä,
katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten
taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat
luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon,
heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä
kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:
-- Ammu... ammu toki!
Ja minä ammun -- ohi... Silloin se heittäytyy maahan pitkin
pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja
julkean näköisenä...
No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies.
Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä,
vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee
vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta
hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten
salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta,
joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin
liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin
merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman
pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa
kurkustaan pitkän pärrytyksen... rrrum! Kurkiparvia lentää pääni
päällä.
Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa
tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta
äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja
ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä...
Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään
kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan
kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä
kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen
saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia,
mikäli se ylenee taivaanrannasta.
Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen
vähän kauempana... Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin
heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut
näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä
sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme
astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se
tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja
kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.