III

"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)

"_Toivo_!" [Provencelaista sanaa _espère_, joka oikeastaan merkitsee

toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten

kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän

metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille,

jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä.

Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän

tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin

näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana

auringon mailleen mentyä...

Joskus taas kyyrötetään väijyksissä _negochin'issa_, hyvin

pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu

pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä

tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa

näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se

nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat

jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että

se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni

kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen

vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa

suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu

pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani

suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja

joissa sammakot loikkivat...

Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle,

ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa

vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman

suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä

ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän

levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä,

katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten

taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat

luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon,

heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä

kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:

-- Ammu... ammu toki!

Ja minä ammun -- ohi... Silloin se heittäytyy maahan pitkin

pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja

julkean näköisenä...

No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies.

Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä,

vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee

vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta

hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten

salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta,

joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin

liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin

merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman

pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa

kurkustaan pitkän pärrytyksen... rrrum! Kurkiparvia lentää pääni

päällä.

Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa

tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta

äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja

ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä...

Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään

kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan

kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä

kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen

saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia,

mikäli se ylenee taivaanrannasta.

Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen

vähän kauempana... Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin

heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut

näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä

sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme

astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se

tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja

kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.

Kirjeitä myllyltäni · 第 42 / 46 题