Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät,
sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla.
Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi
ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa
valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku.
Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille,
metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi
kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu
permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli
puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren
kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana,
luulisi makaavansa laivan hytissä.
Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina
etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean
uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai
luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo
sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon
suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri
vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja
hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä
taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia;
ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen
mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan
aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä... Hetkien helmi
on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli
on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu
aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää
jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään
poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää
pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen
ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin
kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin
rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin
matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin
sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä
sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät
sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.
Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa;
se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita,
joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat
koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja
epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien
lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua
sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja
heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla...
Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian
on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien
oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi
ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää:
pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja
tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai
hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on
katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus,
tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja
jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona
pimeän päässä latkivat kupistaan...
Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin
vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen.
Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme
jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein
intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin
kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija
nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa
katoavat yöhön...