[_Frédéric Mistral_, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista
runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset
_Mirèio_ (Mireille) ja _Calendau_ (Calendal) sekä runokokoelman
_Lis Isclo d'or_. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut
eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen
runouteen.]
Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani
Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi,
taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin
viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä
lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse,
joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni,
pienessä kotikylässään Maillanessa.
Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite
olalle ja mars matkaan!
Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla... Kaunis katolinen Provencemme
antaa maan levätä sunnuntaina... Koirat yksin kotona, talojen
ovet kiinni... Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä
valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan
viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon
säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita
ja hopeatiukuja kaulassa -- vetäen puolijuoksua kokonaisen
vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi
häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka
seisoallaan laskee nuottaansa veteen.
Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja
pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan
levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä
sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa
tuulelta.
Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa.
Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät
loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.
Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo
vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella --
yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha... Astun hiljaa sisään... Ei
näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana
kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen... Nuo askelet ja
tuo ääni ovat minulle hyvin tutut... Pysähdyin hetkiseksi pieneen
eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa,
hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. -- Hän on siellä. Hän
on parhaillaan työssä... Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on
valmiina!... Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.
* * * * *
Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset,
näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne
tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea
kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä
paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli
Mistral... Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa,
se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka
huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan
punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli
poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin
lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa,
sepittäen runoja...
-- Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa
hyvä, että tulit katsomaan... Juuri tänään sattuu olemaan juhlat
täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta,
härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista... Äiti
palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan,
kun kauniit tytöt tanssivat...
Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä
pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään
aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä.
Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi
ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla,
Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n
ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti --
pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä -- täpö täynnä vanhoja kirjoja
ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon...
Se oli _Calendal_, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi
ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on
Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes
kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen;
kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä
jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja...
Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee
huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri
sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista...
Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: --
Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki
niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat
saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi,
yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle
kylliksi. --
* * * * *
Minä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen
vallassa... Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla
ikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä
esiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa
oven soittajille sanoen minulle: -- Älä vain naura... He tulevat
tervehtimään minua aamusoitolla... minä näet olen kunnan neuvosmies.
--
Pieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille,
vanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten
kun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi,
kun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan
farandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja
esiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja
menevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa
saapuu Mistralin äiti kotiin.
Kädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä
katettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän
että kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään...
Vanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi
rasittavalta puhella ranskalaisten kanssa... Sitä paitsi häntä
tarvitaan keittiössä.
Taivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: -- palasen
paistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja
hedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla
Châteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin
ruusunvärisenä...
Jälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen
pöydälle Mistralin eteen.
-- Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.
-- Ei, ei!... _Calendal! Calendal!_ --
Mistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän
aloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: -- Neitosesta
lemmen murtamasta -- äsken surullisen tarinan ma kerroin -- nyt, jos
herra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta -- sardellien pikku
pyytäjästä... --
Ulkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla;
huilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.
Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä
kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.
* * * * *
Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin...
Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy
ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä
ole mitään niiden rinnalla.
Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii
kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat.
Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin
jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen
pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa... Miten rohkea poika
tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan
tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne
ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla,
tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon
temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja
rauhoittaa heidät puheellansa.
Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!... Korkealla
Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät
puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal
menee sinnekin. -- Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden.
Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs
helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa
perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen
syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään
setripuuta pystyssä vuorilla...
Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi
Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat
hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista... Mutta mitä
liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa
Provence -- Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo -- sen
menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen
ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen
suuren runoilijan... Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää
sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista!
Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti _Mireille_ ja _Calendal_
runoelmissa.
* * * * *
-- Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt
on aika lähteä katsomaan juhlia. --
Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska
oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla
katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi
näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen
tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa,
parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa,
hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu
kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia
pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä
pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat,
suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia
vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja
ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja
päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa
täyttä vauhtia.
Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa,
läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua,
kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta,
mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan... Yö oli jo
tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen,
johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä
Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea... Varustauduttiin
tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi
kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta
alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen
pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.
* * * * *
Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen
jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari,
jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit
näkyvissä... Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi
_Mireillen_ kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva
Mistral esitti pojallensa:
-- Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista
sen laipion?
-- Ei, ei, vastasi Mistral... -- Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei
niihin saa koskea. --
Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja
riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet
aina osille hänen avoimesta kukkarostaan...
Minä olin ottanut _Calendal_-vihkon mukaani kamariin ja halusin
kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi
sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:
On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n
fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin
piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna
koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit
fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä
monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia,
mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen
pienet idyllikuvat.
Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla
provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa
ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt
ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota
miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän
tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä
kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia,
jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää
suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa,
suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella
sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä
galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea
entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki
vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan
palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut
itsellensä asunnon.
Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien
poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä
paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat
pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren
porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille,
lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan
valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan
palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.
Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.
Tämä maalaispoika, se on Mistral.