Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston
tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni
hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen
tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.
Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien
päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja
muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja
musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua;
aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä
kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden
ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa... Paikka on
tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä;
ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja
korillisittain siroja kertomuksia.
Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia.
Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle,
murheittensa mustaa sakkaa... Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä
kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman;
ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja
sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle... Sen vuoksi, hyvä
rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen
sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.
* * * * *
Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä
rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin
lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas
oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon
ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain
suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen
kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin
usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa
marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki.
Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin
siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut
ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat
tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.
Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän
kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle
katupoikien kanssa.
-- Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.
Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän
vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti
salista toiseen.
Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle,
millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he
olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät
häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä
tuokiossa -- miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro -- hän
tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta
kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän
päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena
omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan
aarrettansa.
* * * * *
Päättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen
kuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut
hänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin,
ja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden
käyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään
aamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja
kynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen,
miten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa;
oli aika jo pysähtyä.
Siitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies
vetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja
arkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo
turmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea.
Pahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja
tämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.
Kerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa
päässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa
ystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.
Niin vietiin häneltä taas murunen aivoja!
Jonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki
mennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä
naikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän
koruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja
kenkänsä nauhoissa.
Tämän suloisen olennon käsissä -- joka oli puoleksi lintu, puoleksi
nukke -- sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti.
Hänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut
koskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen
surua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.
-- Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:
-- Kyllä... hyvin rikkaita!
Ja hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki
häneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään
valtasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin
tuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:
-- Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein
kallista...
Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.
Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku
vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen.
Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies
rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan,
höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin
verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista --
ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla?
Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille;
hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta
palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä
aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.
Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen
näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin
juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan,
hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa
paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa
katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli
tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo
kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja
muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui
puotiin niitä ostamaan.
Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin,
mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi
myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän
piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella
kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.
Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.
* * * * *
Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on
totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut
elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla,
ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin
tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat
väsyneet kärsimyksiinsä...