Eräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni,
näin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni,
pukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen
takkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty
suokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän
Bixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija,
joka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina
viitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi
onnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan
irvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.
Pää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo
kuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi
tietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:
-- Säälikää sokeata raukkaa!
Se oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän
virkkoi hyvin kylmästi:
-- Te luulette minun laskevan leikkiä... mutta katsokaahan silmiäni.
Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei
ollut näköä.
-- Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti... Sen siitä saa,
kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo
työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin... ihan reunojaan myöten!
lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei
ollut ripsen varjoakaan.
Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani.
Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:
-- Oletteko työssä?
-- En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle
seuraa?
Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä
huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni.
Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.
Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka
ruokapöytää nauraen hiljaa:
"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä
onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin
nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa... sillä nähkääs, minä
juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni.
Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän
toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa.
Sanella muiden paperille pantavaksi?... Niin, mutta mitä? Minulla
ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella
pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin
se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en
tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan
itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti
enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän
jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi
siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi
tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja
kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä
tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.
"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo
soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään...
Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen
aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä
milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona;
kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin
tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä
kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan
kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan
ruokapöydässä... Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä... Ah, nuo
konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä.
Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen
anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun
parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia
kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä
poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun
keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua...
"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden
kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi
sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota
mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin
sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä
laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen
sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen,
tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!... Ja sittenkin on Ranskassa
neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun,
kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla
maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä
noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin
kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah,
jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä,
romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"
Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia,
virkkamatta sanaakaan... Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä
putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä
juomalasinsa... Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.
* * * * *
Hetken kuluttua hän taas virkkoi:
"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi
lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies
sillä alalla... Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan
sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin
ja tuoreiden uutisten hajua... Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole
ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta
hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa
on semmoista, mikä ei sovi... Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka
kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä
olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi
hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä
suhteessa!... Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava
silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua
leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja
lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa
myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle
sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni
olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani
minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi
suu vähemmän elätettävänä.
"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä
ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea
kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista
vielä rumempi kuin minä... oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en
ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin,
mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä
hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä
hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen
opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada
hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."
Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin,
heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän
nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle
kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo
puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt
puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:
-- Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!
Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa,
hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on
koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.
"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden
kivipolku vuonna 18--, meidän niin sanottuja kirjallisia
kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon
eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa
lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta
kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan
voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien
keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä
kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea
saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä...
arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä
ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten
vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra
valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel:
'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle,
jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa
niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat
tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi
asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.
* * * * *
Lopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi
minulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta
minulle jäähyväisiä... En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit
pitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan,
etten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja
masentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin
mustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut
paeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista... Sitä
vihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli
valaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!...
Ja minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja
yhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle
tyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli
istunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen
olevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta
hän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen.
Tämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de
Girardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli
hirveitä kapineita... Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia
asiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut,
ja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne
kokoon yksitellen...
Siinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle
paperille ja joiden alussa oli aina: "Rakas isäni" ja lopussa:
"Céline Bixiou Marian sisarkunnasta."
Oli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin,
suonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon... (pikku raukka oli saanut
kärsiä niitä kaikkia!)
Lopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti
esiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin
kiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla,
sokean käsialalla kirjoitettu:
"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän
jätti meidät ja meni pois."
Siinä Bixioun salkun sisällys.
Nähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa,
ivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen
lopuksi... "Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta."