Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana
hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan
Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän
kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla
kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun
päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut
helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen... Polvilla hänellä on suuri
korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.
Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa;
hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä
Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.
-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...
Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa
ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:
-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... jatkoa puheeseen ei
kuulu.
Jatkoa puheeseen ei kuulu... On niin kuuma näissä avovaunuissa!...
Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon
paahteessa... Ilma hehkuu kuumuutta... jalavat tien varrella ovat
valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta
puuhun... Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut
tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää
viittovan häntä luokseen.
Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:
-- Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi
sommitella puhettanne minun oksieni varjossa...
Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää
maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän
menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.
Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä,
jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla... Huomattuaan herra
aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa
linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla
pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään... Tuo pieni
maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen
toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset
polvihousut jalassa.
Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra
hopearaitaiset polvihousut jalassa... Sillä aikaa herra aliprefekti,
hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa
liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu
sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää
polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren
arkin virallista paperia.
-- Se on taiteilija! virkkaa peipponen.
-- Eikö mitä, sanoo punatulkku, -- se ei ole taiteilija, koska sillä
on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.
-- Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.
-- Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät
vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin
puutarhoissa... -- Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!
Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:
-- Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!
-- No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle
harjalinnulle.
Orvokit kysyvät:
-- Onko se vihainen?
-- Onko se vihainen? kysyvät orvokit.
Vanha satakieli vastaa:
-- Ei ollenkaan.
Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet
pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi
niillä maillakaan... Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä
hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen
runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida
juhlallisella äänellä:
-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...
-- Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti
juhlallisella äänellä.
Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe
muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa
reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään
ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja
kirkuu hänelle kaukaa:
-- Mitä hyötyä?
-- Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan
myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän
toistaa uudelleen:
-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...
-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset..., toistaa aliprefekti
uudelleen.
Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja
sanovat hänelle lempeästi:
-- Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?
Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton,
ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa
hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy
liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.
Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä
puhettaan... Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra
aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa.
Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja
sopertaa vielä pari kolme kertaa:
-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... Hyvät herrat ja rakkaat
maakunta... Hyvät herrat ja rakkaat...
Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä
maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää
kasvonsa huolihunnulla.
Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!...
Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa
viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai
heidät kauhusta peräytymään... Herra aliprefekti makasi mahallaan
nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli
työntänyt takin pois päältään... ja pureksia natustaen orvokkeja
herra aliprefekti sepitteli runoja.