Pikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on
kuolemankielissä... Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa
kirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä
toivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin
kadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut
vierivät käymäjalkaa... Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät
uteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia,
kultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat
pihoilla mahtavan näköisinä.
Koko linna on levoton... Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös
ja alas marmoriportaissa... Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia
paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään
uutisia hiljaa kuiskutellen... Laajoissa portaikoissa niiailevat
itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä
kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.
Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä.
Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan
ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa... Pikku
Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen
tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän
ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin
pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja... Ja
sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se
on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja
joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.
Entä kuningas? Missä on herra kuningas?... Kuningas on sulkeutunut
ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä... Majesteetit eivät pidä
siitä, että heidän nähdään itkevän... Toista on kuningattaren...
Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu
pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien
kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.
Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa
ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän
nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa... Hän kääntyy
äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:
-- Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun
kuolevan?
Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.
-- Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen
Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin...
Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa
pelottaa.
-- Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua
ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne...
Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan
vahdissa vuoteemme ympärillä!... Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina
yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja
varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!...
Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti
kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja
neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin
ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku
Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään
ja kutsuu häntä:
-- Lorrain! Lorrain!
Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.
-- Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko... Näytä minulle
vähän suurta miekkaasi... Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se
lyödään kuoliaaksi, eikö niin?
-- Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.
Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.
Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan
aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa.
Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten
keskeyttää hänet yhtäkkiä:
-- Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö
pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos
hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?
Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä
kummastuneemman näköiseksi.
Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin
taas syvään huoaten:
-- Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra
apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin
se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin...
Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä
kohtelematta minua arvoni mukaisesti.
Sitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:
-- Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja
samettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja
astua taivaaseen Dauphinin puvussa.
Kolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja
puhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä... Yhtäkkiä katkaisee
kuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:
-- Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!
Ja tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään
päin ja itkee katkerasti.