Ensisti sanon ja ilmoitan teille, että pari viikkoa sen jälkeen kuin
teidän tuonta läksin, kohtasi minua suuri kiusaus. Minä jouduin
epäilykseen ja silloin paloi omantuntoni tuli niin väkevästi,
että rupesin nääntymään. Minä viheliäinen rukoilin silloin sitä
lakkaamaan, ja se kesti vähän aikaa ja minä tulin ihmeellisellä
tavalla autetuksi. Nyt on taas toinen kavalampi kiusaus. Minun oma
rakennukseni nousee niin korkialle; ja vaikka se on vastoin minun
tahtoani, niin en minä sitä voi kukistaa. Kyllä minä sen ymmärrän,
etten ole muu kuin välikappale Jumalan kädessä, vaan kuitenki, koska
näen puheeni vaikuttavan jotain enemmän kuin ennen, niin pahat
ajatukseni pyytävät minua vetää hengelliseen ylpeyteen ja minä
vaivainen en pysy hengen köyhyydessä. Siitä ajasta asti, kuin epäilys
minulta katosi, on minulla ollut niin keviä ja huokia, että pelkään
olevani kokonaan eroitettuna siitä rististä, jota Vapahtaja käskee
päällemme ottamaan. Minä puhuin tästä vara-kirkkoherralle B:lle, ja
hän selitti minulle, että saan olla visseytetty armosta. Minä sanoin,
kuinka tämän kaltaisen kuin minä olen on sovelias olla levollisella
omalla tunnolla? Sillä mitä minun virkaani ja toimituksiini tulee,
niin olen enemmän tukkinut kuin avannut toisille tien taivaasen, sen
vähemmin olen itse sinne pyrkinyt. Ja kuin katselen käskysanoja, niin
näen koko elämäni olevan peräti toisenlaisen kuin pitäisi olla. Jos
ihminen tahtoo pysyä saarnan visseydessä armosta, niin pitää katumus
ja syntein kauhistus edellä käymän; mutta katumus ei ole niin pian
tehty, eikä minulla ole ollut katkeraa omantunnon soimausta muuta
kuin yksi yö. Hän vastasi: ei katumus tosin ole niin pikaisesti
tehty, mutta olkaa kuitenki levossa, se tulee vähitellen itsestänsä
aikaa myöten. Vaikka tämä vastaus ei ole sovelias minun lihalliselle
mielelleni, jätti se kuitenki minun peräti häijymäisiin ajatuksiin
ja antoi minulle tilan hengelliseen ylpeyteen, jonka kanssa minun
on nyt täytynyt taistella. Jonka tähden minä nöyrimmästi rukoilen
teitä tutkimaan tätä minun sieluni tilaa ja muutamilla radeilla
kirjoittamaan minulle ojennusta. Ja jos ette minun itse tähteni
minua kuulisi, niin armahtakaatte toki niitä monia sieluja, joidenka
opettajana minun oleman pitää. Tätä pyytää suurimmalla nöyryydellä
j.n.e.
Ruskealassa 4 p. huhtik. 1851.
Adam Suppanen
koulumestari.