Alkuperäinen teos: "Historiska upplysningar om religiösa
rörelserna i Finland."
Fr. M. Saukko, Sortavala, 1887.
Sortavalan kirjapainossa.
Henrik Renqvist.
Henrik Renqvist, talollisen Heikki Kukkosen poika Sonkojan kylästä
ja Ilomantsin pitäjästä, syntyi elokuun 1 päivänä v. 1789. Jo
hänen aikaisimmassa nuoruudessansa ilmausi hänessä taipumus
papilliseen toimeen, koska hän korkeilla kivillä ja järven rannoilla
harjoitteli saarnaamaan. Siten heräsi hänessä myös palava halu
kirjanlukemiseen, mutta isän niukat tulot estivät ajattelemastakaan
hänen kouluttamistaan; isä toivoi vaan, että tämä poika, joka oli
vanhin veljeksistä, tulisi hänen jälkeensä maanviljeliäksi ja pysyisi
isänsä säädyssä. Mutta kun pojan lukuhalua ei voitu tyydyttää isän
kotona, antoi isä hänen yhdessä provasti J. Molanderin molempain
poikain kanssa nauttia kotiopettajan ylioppilas J. D. Schroederin
opetusta. Opittuansa tämän johdolla puoli katekismoa ulkoa ruotsiksi
ja vähän latinan kielioppia sekä harjoitettuansa kaunokirjoitusta,
kirjoitettiin hän 17:llä ikävuodellansa Kuopion alkeiskouluun
(trivialikoulu). Vuonna 1808, kun koulu sodan tähden suljettiin,
oli Renqvist 2:lla luokalla. Täten pysähtyi hänen koulunkäyntinsä
ja sen jatkamisen toiveet himmenivät siksi, kunnes hän, pysyäkseen
luku-uralla, rupesi hankkimaan siihen tarpeellisia varoja. Sodan
aikana alkoi hän pitää maakauppaa maantuotteilla ja kaikenlaisella
tavaralla, jota hän osti Sortavalasta ja möi Oulussa sekä muissa
Pohjanmaan paikkakunnissa. Täten keräsi hän itselleen jommoisenkin
omaisuuden, noin 1000 taaleria. Ja kun Kuopion koulu sodan jälkeen
taas avattiin, luuli Renqvist käyttävänsä varansa parhain tietojensa
jatkamiseksi. Hän tuli siis uudestaan Kuopion kouluun; mutta kauan
hän ei siellä pysähtynyt, niinkuin nähdään seuraavasta.
Maakauppiaana matkustellessaan Oulussa, oli Renqvist ostanut, paitsi
muutamia virsikirjoja, pari pienempää hartauden kirjaa, joista toinen
oli Artur Dent'in "Kääntymisen Harjoitus." Tästä kirjasta luki hän
kerran kohtia itsellensä ja äidillensä. Näin lukeissansa heräsi hän
ensimäisen kerran vakaisesti miettimään sielunsa iankaikkista onnea
ja murehtimaan tilastansa iankaikkisuudessa. Sillä nyt huomasi hän
olevansa kadotettujen joukossa, jotka eivät ole käyneet ahtaasta
portista, mikä viepi autuuteen. Tämä murhe, vaikka sen pian muut
huolet tukahuttivat, uursi kuitenkin juurensa niin syvälle hänen
sydämeensä, ettei se koskaan sammunut. -- Kuopion koulussa ollessaan
kuuli hän puhuttaman, että kaupungissa oli moniaita heränneitä
henkilöitä, niinkuin kulta- ja hopeaseppä Jaakko Lundström ja
talollinen, sittemmin kirjakauppias, talollisen Ivar Juhana Wäänäsen
veli, Pekka Wäänänen, joka murheellisen loppunsa vuoksi oli tunnettu,
sekä että Nilsiän pitäjässä Juhana Lustig piti uskonnollisia
kokouksia. Nyt syttyi Renqvistissä halu tavata tätä miestä ja
olla hänen kokouksissaan. Ja toivonsa tyydyttämiseksi päätti hän
joululomalla v. 1810 lähteä sinne. Tähän tulikin hyvä tilaisuus,
kun näet talollinen Aaron Miettinen Maaningan kappelista sattui
tulemaan Kuopion kaupunkiin, aikomuksessa lähteä Nilsiään, käydäkseen
Lustig'in tuona. Renqvist suostui nyt Miettisen kanssa matkustamaan
hänen seurassansa yhteiselle asialle. Mutta pitkällisten pyry-ilmojen
tuottama kelirikko esti heidät pääsemästä Nilsiään, jonka vuoksi
Miettinen pyysi Renqvistiä tulemaan kotiinsa Maaningalle, jonne
myöskin odotettiin Lustig'ia joulun pyhinä. Niinmuodoin meni Renqvist
Maaningalle, jonne Lustig'kin toisena joulupäivänä monioitten
lahkolaistensa kanssa tuli. -- Täällä herätti Lustig'in esitelmä
Renqvistin uudestansa murehtimaan sielunsa autuudesta. Sentähden
alkoi hän, Kuopioon palattuansa, käydä heränneitten henkilöiden luona
ja pitää seuraa heidän kanssansa. Ja kun hänen opettajansa sekä
toverinsa alkoivat häntä nuhdella siitä, että hän liittäytyi noihin
heränneisin, joita tällä paikkakunnalla kutsuttiin uskonnollisiksi
haaveilioiksi, piti Renqvist parhaana erota koulusta. Siten jätti
hän Kuopion koulun talvella v. 1811, varsinkin kun hän näki, ettei
hänellä ollut kykyä papiksi eikä seurakunnan opettajaksi niin kauan,
kun luuli kylläksi oleman murehtimista oman sielunsa autuudesta.
Isänsäkään ei laittanut häntä kouluun kasvattaakseen pappia,
mutta oman taloutensa vuoksi, että poika, opittuansa kirjoitusta
ja lu'unlaskua, auttaisi isäänsä talouden asioitten muistoon
kirjoittamisessa.
Sillä välillä jatkoi Renqvist herättävän kirjallisuuden tutkimista,
taitaaksensa kotonaan neuvoa lähimmäisiään autuuden opissa. Ja
hankkiakseen itsellensä sekä kotiseudulleen kirjoja, matkusti hän
Turun kaupunkiin. Täällä etsi hän hurskaita sydämiä. Samaan aikaan
oli vielä Turussa Zinzendorfin opin lahkolaisia ja niitten joukossa
kirjansitoja-vanhin J. Agrelius, jonka luona Renqvist majausi.
Tämä mies saattoi Renqvistin muuttamaan ajatuksensa tulevaisesta
vaikutus-alastaan. "Se ihminen", sanoi hän Renqvistille, "menettelee
väärin, ken ei vaella Jumalan viittaamaa tietä. Jos Jumala tahtoo
käyttää sinua kädessään aseenansa toimittamaan Hänen työtään,
teet sinä väärin, jollet seuraa hänen antamiaan viittauksia
kanssa-ihmisiesi johdattamisessa totuuden ja hyväin avuin tiellä.
Mutta taitaaksesi johdattaa muita, on sinun ensin itse opittava
tuntemaan totuus; sinun tarvitsee hankkia tietoja ja saavuttaa
itsellesi tieteellinen perustus ahkeralla tutkimisella." Tämän
kehoituksen mukaan alkoi Renqvist pitkittää keskeytettyä oppimistansa
linnansaarnaajan Juhana Lönnmark'in johdolla. Heti sen jälkeen
ehdotteli Agrelius hänen vaihettamaan nimensä Kukkosesta Renqvistiksi
(ren -- puhdas, qvist -- oksa; puhdas oksa totisessa viinapuussa).
Turussa ollessaan vaipui Renqvist syvään sielunhätään, nimittäin
suureen hengelliseen ahdistukseen. On huvittavaa saada likemmin
tuntea hänen sisällistä tilaansa tänä aikana. Valmistautuessaan
Herran pyhälle ehtoolliselle, oli hän lukenut ja tutkinut ne 100
Kristillisyyden ojennusnuoraa, jotka ovat Dentin "Kääntymisen
harjoituksessa." Mutta vaikka hän, heräämisensä jälestä Kuopiossa,
vältti, ei ainoastaan ehdollista syntiä, vaan myös kaikkia, mikä
antaisi aihetta syntiin, oli ahkera rukoilemisessa ja Jumalan
sanan tutkimisessa, kävi usein Herran ehtoollisella ja Turussa
melkein joka päivä kirkossa, ei hän kuitenkaan luullut elävänsä
nimitettyjen elämän sääntöjen mukaan, ja uskoi olemansa kokonaan
eksynyt sielunsa autuutta etsiessään, ja silloin oli hän niin onneton
sielun ja ruumiin puolesta, ettei muka Jumala eikä ihmiset voineet
häntä auttaa. Sittemmin synnytti hänen sairas mielikuvitteensa
mitä kammottavimpia ajatuksia ja kuvia. Siten luuli hän olevansa
pahantekiänä kahlehdittu ja lähetetty kotiseudulleen Ilomantsiin.
Vieläkin kuvitteli hän, etteivät ihmiset synny luonnollisella
tavalla, vaan tulevat ylös maasta, niinkuin pienet olennot, joita
vanhemmat henkilöt, joiden joukossa ne ilmestyvät, sitte kasvattavat
ja nämä henkilöt siitä kutsutaan vanhemmiksi. Samoin eivät
ihmiset muka kuolekaan luonnollisella kuolemalla, vaan ainoastaan
tapaturmasta, itsemurhasta, tahi toisten toimesta. Ne, jotka eivät
näin kuole, saavat elää iankaikkisesti; mutta jolleivät elä niinkuin
heidän pitäisi, kärsitään heitä jonkun aikaa maailmassa, mutta
viskataan sitte, kädet ja jalat sidottuina, ulkonaiseen pimeyteen.
Ja jos niinkin tapahtuisi, että jotakuta ihmistä ei viskattaisi
pimeyteen, naulitaan hän korkeaan ristinpuuhun, joka pystytetään
korkealle vuorelle, semmoiselle kuin Renqvist, asuessaan nyt
Jokikadulla, näki edessään Aurajoen toisella puolella. Ja tähän
ristiin naulittuna, sanoi kiusaaja, olet sinä elävä iankaikkisesti.
Tämmöiset kuvitelmat taivuttivat Renqvistin lopettamaan elämänsä
hukuttamalla. Tämä päätös mielessään, läksi hän eräänä päivänä
syksyllä v. 1811 asunnostaan ulos, jolloin piika, jota oli käsketty
häntä silmällä pitämään, seurasi häntä. Tultuansa Turun sillalle,
viskautui hän käsipuitten ylitse jokeen; mutta läsnäolevat henkilöt
vetivät hänen heti ylös, enempää vahingoittumatta. Heti talvikelin
tultua, lähetettiin hänet ylioppilas Juh. von Becker'in kanssa
kotipuolelleen. Joulun pyhinä petille päästyään vanhempiensa luo,
ottivat he kyynelsilmin hänen vastaan, mutta hän ei tuntenut heitä.
Keväällä v. 1812 alkoi hän parantua, mutta, kun ei luullut tulemansa
entiseen terveyteensä vanhempiensa kodissa, läksi hän puolisairaana
takaisin Turkuun, jossa hän jälleen sai täydellisen sielun ja mielen
terveyden. Saadakseen lukemisensa jatkamiseen tarpeellisia ruumiin
ja sielun voimia, mietti hän koko vuoden vanhempiensa luona, kunnes
hän kesällä v. 1813 palasi Turkuun. Tänä kesänä teki hän ensimmäisen
matkansa Tukholmaan, jossa kaupungissa hän sittemmin vuosina 1815 ja
1816 uudestaan kävi. Tukholmassa hän kävi jumalisuuden harjoituksissa
veljesten seurakunnan kirkossa, asui saman seurakunnan jäsenen
kirjanpainaja Sam. Rumstedt'in luona, ja tutustui Skeppsholman
(Laivasaaren) pastorin Häggman'in sekä kappalaisen Juh. Wätterdahl'in
kanssa. Kun Tukholman Evankelinen seura halusi saada asioitsian
kirjasiensa levittäjäksi etelä Suomessa, esitteli Wätterdahl v.
1816 Renqvistin mainitun seuran jäseneksi, jonka perästä Renqvist
täytti tehtävänsä levittämällä seuran kirjasia Turussa, Helsingissä
ja Porvoossa. Tämä toimi tuotti Renqvistille sen edun, että seura,
joka tahtoi edistää hänen opintojensa jatkamista, lahjoitti hänelle
kaikki tulot kirjoista, jotka hän sai myödyksi. Kirjevaihtoa pitkitti
Renqvist Wätterdahl'in kanssa sittemmin aina vuoteen 1821 (katso
kirjeitä n:o 1-6).
Turussa ollessaan kävi Renqvist jokaisena sunnuntai-iltana hartauden
harjoituksissa, joita pidettiin joko salvumies Malm'illa taikka
räätäli Mikko Akerroos'illa. Kauan kyllä näytti Renqvistin mielestä
kummankin miehen oppi oikealta; mutta tutkittuansa Raamatun
rikisteriä ja Juh. Arnd'tin Totinen kristillisyys nimistä kirjaa,
havaitsi hän Malm'in opin oikeastaan perustuvan kuolleesen uskoon,
hän kun puhui paljon evankeliumista, mutta ei sanottavasti mitään
laista. Renqvist erkani siis Malm'ista ja seurasi Akerroos'ia, joka
puhui yhtä paljo laista, tuin evankeliumistakin. Tämän räätälin
luona piti hän sittemmin asuntoa. Ne muut, joiden kanssa hän Turussa
tuli tutuksi, olivat: Juh. Paterson, jonka hän, tämän matkatessa
Tukholmasta Pietariin, tapasi v. 1811 kirjansitoja Agrelius'ella.
Samassa talossa hän myös tutustui Taivassalon provastin Juh. Utter'in
kanssa. Pernoon provastin Rancken'in luona kävi hän v. 1814, ja tuli
siten tutuksi hänen sisarensa, provastin lesken Malm'in kanssa, jonka
mielen-heimolaisia olivat Turussa leskirouva Trapp ja leski Hamberg;
jotka kaikki olivat kristillisyydessänsä totisia ja auttoivat
Renqvistiä hänen oppi-ajallansa Turussa.
Vuonna 1816 pääsi hän vihdoinkin ylioppilaaksi Turussa ja v. 1817
papiksi vihittynä apulaiseksi Liperiin. Elähytettynä hartaimmalla
halulla työskentelemään Jumalan kunniaksi ja kanssa-kristittyinsä
iankaikkiseksi onneksi, ryhtyi hän nuoruutensa innolla pyhään
kutsumukseensa, joka oli vaikutusalansa tarkoitus, ja saapui Liperiin
lujalla aikomuksella parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan hoitaa
lähetystointansa. Mutta muutamia vuosia virkaa toimitettuansa,
huomasi hän, kuinka hänen ihanimmat luulottelunsa tulemasta
vaikuttavaisuudesta vaihtuivat pelkäksi suruksi ja vastukseksi.
Luokaamme sentähden pikainen silmäys sen seudun hengelliseen tilaan,
mihin Renqvist oli kutsuttu sielunpaimeneksi.
Liperin seurakunnassa oli jonkun aikaa ennen ollut opettajana
jumalinen mies, provasti H. Montin. Tämä pastori oli kaikella tavalla
ja kaikissa tilaisuuksissa, niinkuin lukukinkerissä, rippikoulussa ja
sairaitten luona käydessään, koetellut kuuliainsa sieluja ylentää,
vahvistaa ja johdattaa heitä autuuden opissa; ja sen ohessa koki hän
hävittää julkisia paheita, niinkuin juopumusta, tuhlaavaisuutta,
valaista yksinkertaisia epä-uskon ja taikauskon vaarallisista
seurauksista ja saada hylkäämään kaikki syntiset huvitukset,
niinkuin tanssit ja kortin lyönnit y.m. Jumalisuuden siemenet,
jotka hän kuusitoista-vuotisella vaikutus-ajallaan (1784-1801)
kylvi, juurtuivat tosin, mutta ennättivät hedelmöidä ainoastaan
muutamissa yksityisissä ihmisissä, koska suurin osa kansaa hänen
kuoltuansa vajosi entiseen suruttomuuteensa ja syntisyyteensä. --
Renqvist koetti seurata Montin'in jälkiä kohottaakseen langenneita
ja johdattaakseen pimeydessä vaeltavaisia totiseen valoon. Sillä
jo palveluksensa ensi aikoina hän surulla huomasi, että, ehkä
seurakunnassa oli kirjaa taitavia henkilöitä, tavattiin siellä
kuitenkin niin taitamattomia uskonopissa, jotteivät tienneet
vähääkään maailman Luojasta, eikä Vapahtajasta edes nimeltään, vielä
vähemmän oliko hän ihminen, enkeli tahi Jumala, eivätkä tienneet
leipäkö vai viina Herran ehtoollisessa jaetaan ensin. Koko pitäjässä
oli ainoastaan seitsemän Raamattua, monelta perhekunnalta puuttui
virsikirjakin, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista.
Jumalan sanan viljely ei siis kansassa ollut yleisesti käytännössä,
sitä vastoin moni harjoitti taikauskoa, juoppoutta ja huoruuden
syntiä; sillä paloviinan kauppiaita oli kaikkialla, korttia pelasivat
pyhäpäivänä nuoret ja vanhat, noituutta harjoitettiin hautausmaalla
perjantai- ja sunnuntai-öinä, ja vihkimättömät parikunnat siittivät
lapsia [Tämä lyhyt kuvaus seurakunnan tilasta on ote laveammasta
kertomuksesta, jonka Renqvist Waasan hovioikeuteen lähettämässä
valituksessaan kirjoitti kansan elämästä Liperissä.]. Seurakunnan
pastori, joka kymmeninä vuosina oli kuluttanut voimiaan vähästä
palkasta sotapappina, oli hyvä-luontoinen mies, joka sovinnolla ja
suopeudella sekä kristillisellä tyyneydellä vastusteli seurakunnassa
vallitsevia paheita, hyvin tietäen, että ympäristöllä olevain
seurakuntien väestö ei ollut parempi [Katso muun muassa Kiteen
pitäjästä Suomen muistettavia miehiä, II osa sivu. 88 muist.].
Renqvist tahtoi käydä toista tietä ja koetella voimakkaammin
vaikuttavia keinoja. Ne olivat: 1:ksi rukousten aamuin ja illoin
pitämisellä synnyttää kotohartautta; 2:ksi selittää katekismoa ja
autuuden oppia kaikkialla, missä kansa kokoontuu hänen ympärillensä,
joko sairaitten luona tahi pitäjällä muissa virantoimituksissa
ollessa ja paitsi sitä kaikkina lauantai-iltoina kotona omassa
huoneessaan; 3:ksi hankkia ja levittää aapisia ja katekismoja,
virsikirjoja ja Raamatuita ynnä muita herättäviä kirjoja; 4:ksi
hylätä entiset irstaiset tarkastusmiehet ja asettaa kylihin useita
raittiita niitten sijaan, joiden oli valvominen siveyttä ja
ilmoittaminen paheissa eläviä nuhdeltaviksi; 5:ksi kehoittaa kirjaa
taitavia henkilöitä kylissä opettamaan vanhempia ihmisiä kirjanlukuun
ja vaatia vanhempia pitämään huolta nuorempain lastensa opetuksesta;
6:ksi panna jalkapuuhun niitä, jotka jumalanpalvelus-aikana
oleksivat Jumalan huoneita ulkona kirkon mäellä ja 7:ksi toimittaa
kirkon lähelle tupa, joka sopisi seurakunnan kaukaisimpain seutujen
asukkaille kirkkomajaksi ja kokoushuoneeksi sekä lapsille,
joita Renqvist opetti lauantain aamupuolilla että kirkkoväelle,
jota hän neuvoi saman päivän iltapuolella [Kaikki nämä pykälät
ovat otetut Renqvistin hovioikeuteen lähettämästä, edellisessä
muistutuksessa mainitusta valituskirjasta.]. Ei ole vaikea arvata
täänmoisten hankkeitten herättäneen vastenmielisyyttä ja nurinaa. --
Ensimäisenä palvelusvuotenaan ei Renqvistille onnistunutkaan saattaa
enempää, kuin kahdeksan henkilöä koko seurakunnassa heränneeksi
ja todelliseen parannukseen; seuraavana vuonna lisääntyi heidän
lukunsa kahdellatoista, mutta kolmantena vuonna levisi herääminen
jo koko seurakuntaan. Renqvist järjesti silloin heränneille lyhyen
ohjeen, jossa hän selitti, mitä heidän Jumalan kymmenen käskyn
mukaan oli seurattava jokapäiväisessä elämässä (katso kirj. n:o 7).
Heränneitten ja suruttomain välillä syntynyt ero tuotti puolueen
uusien parannuksien perustajaa vastaan, joista ei tiedetty mitä ne
aikaan saattaisivat, sillä yksinkertainen, vaan viehätetty kansa
ehkä häiritsisi vaarallisilla vehkeillä seurakunnan järjestystä
semmoisen miehen johtaessa, joka kenties ei voisi estää ja hillitä
vahingollisia liiallisuuksia.
Tästä pelästyneenä ilmoitti seurakunnan pastori, provasti R. J.
Perander asian tuomiokapituliin kirjeellä lokakuun 20 päivältä
v. 1820, jossa hän valitti apulaisensa liiallisia katumus- ja
hartaus-harjoituksia myöhään illoilla ja öillä ja mieletöntä,
innostelevaa uutteruutta, mikä myöskin puhkesi mitä sopimattomimmiksi
puheiksi saarnatuolissa. Ja kun provasti sen ohessa sanoi Renqvistin
tahtoneen tunkeutua toimi-alalleen, päättää, asettaa ja järjestää
seurakunnassa provastin luvatta sekä osottaneen itsellensä ynseyttä
ja loukkaamaa kohtelua puheissaan ja kirjoituksissaan, pyysi hän
sen johdosta, että Renqvist muutettaisiin Liperistä pois ja jätti
konsistorion tutkittavaksi, minkä rangaistuksen Renqvist ansaitsisi
esimiehelleen, provastille osoitetusta ynseydestään.
Tämän valituskirjeen johdosta määräsi konsistorio kontrahtiprovastin
saamaan selvää kaikista näistä provastitarkastuksessa ja myöskin
tutkimaan oliko Renqvist Liperissä ollessansa opissaan ja elämässään
osoittanut mitään erinomaisuutta. Tarkastuksen toimitti Kaavin
kirkkoherra, kontrahtiprovasti Samuel Kiljander maaliskuun 3-5
pv. 1821, tavalla, jonka kirje n:o 8 näyttää. -- Ja tarkastaja
lähettäessään pöytäkirjan tuomiokapituliin, ilmoitti hän havainneensa
Renqvistin sekavaksi ja horjuvaksi vastauksissaan, mutta kuitenkin
työssään varsin ahkeraksi ja väsymättömäksi, ja sanoi vielä
Renqvistin niin kansakkaassa seurakunnassa, kuin Liperi on,
mahdollisesti vaikuttavan haaveksivaisuutta, koska yksinkertainen
kansa helposti käsittäisi väärin hänen uutteruutensa ja siten
joutuisi rikoksiin; jonka vuoksi Kontrahtiprovastikin piti Renqvistin
pois muuttamisen tarpeellisena, ja luuli hänen sopivimmaksi
työskentelemään jossakin vankihuoneessa. -- Kun Renqvist puolestaan
näki, ettei hän tarkastuksessa saanut kylläksi aikaa antaakseen
tarpeellisia selityksiä kanteen vastaamiseksi ja kumoamiseksi,
lähetti hän konsistorioon puolustuskirjeen, jossa hän syyttää
pastoriansa kirkkokurin ja monen muun seikan laiminlyömisestä,
väittää tarkastuksessa olleita asioita niin löyhästi käsitellyn,
ettei hän, eikä kenkään rehellinen mies, siihen tyytyisi ja vaatii
sentähden uutta ja tarkempaa tutkintoa, sekä ilmoittaa viimeiseksi
seurakunnassa olevan 111 henkilöä, joista nuorimmat ovat syntyneet
v. 1793; vaan eivät ole päästetyt Herran ehtoolliselle, 46
parikuntaa, jotka luvattomasti elävät yhdessä ja siittävät lapsia ja
8 sääty-henkilöä, jotka useamman vuoden laiminlöivät käydä Herran
pyhällä ehtoollisella. Seurakunnan pastorin ja kontrahtiprovastin
tästä vastattua, kutsuttiin Renqvist konsistorioon kuulustettavaksi
tässä kirjoituksessa olevista seikoista. Kuulustelu pidettiin elokuun
14 pv. 1822 ja siinä valmistettu pöytäkirja on tässä myöhemmin n:o
9. Tämän tutkimuksen perästä näki konsistorio olevan syytä pyytää
maallisessa oikeudessa ratkaistavaksi seuraavat seikat: 1:ksi
onko kiertokouluopettaja Hasselin, Renqvistin syytöksen tavoin
alituisesti juovuksissa ja harjoittaa kylissä tappelua? 2:ksi jättikö
provasti Perander v. 1818, saatuaan kaksi kutsumusta antamaan Herran
ehtoollista sairaalle, nimeltään Anna Nupponen, Lehmonahon kylästä,
Kontiolahden pitäjästä, täyttämättä sanotun toimen? 3:ksi onko
pappismies Renqvist muutamassa kinkerilu'ussa erästä viisitoista
vuotista poikaa vitsalla pakoittanut tunnustamaan näpistämistä? ja
4:ksi oliko talollinen Heikki Tuhkunen, jonka Renqvist ehtoolliselta
pois käski, pyhälle sakramentille kirjoitettu ja rippisanoja
kuulemassa ollut sekä minkälainen tämä poiskäskeminen oikeastaan oli,
ja kuinka oli Tuhkusen juoppouden laita?
Mutta ennenkun näitten asioiden tutkiminen kihlakunnan oikeudessa
ennätettiin alottaa, piti pispa tarkastuksen Liperin seurakunnassa
helmikuun 23-27 pv. 1823. Siinä pidetystä pöytäkirjasta otamme tähän
H. Renqvistiä koskevat asiat ja syytökset.
Talollinen Paavo Sorsa, Käsämän kylästä, ilmoitti useamman
talonisännän hartausharjoitusten nimellä kokoavan luokseen
nuorta kansaa, miehiä ja naisia, jotka näissä kokouksissa ovat
muka osoittaneet semmoista käytöstä, joka nähtävästi ilmaisee
hillimättömiä himoja ja tuhlaavaisuutta, sekä armovuoden-saarnaaja
Renqvistin Herran ehtoolliselta sulkevan niitä vanhempia ja isäntiä,
jotka toimittivat kanteesen tämmöisiä häiriöitä. Seurakunnalta
kysyttyä myönsi se Sorsan ilmoituksen oikeaksi; mutta kun moniaat
kokouksissa käyneet, jotka nyt seisoivat likinnä alttaria, koettivat
huudoilla seurakuntaa häiritä, eikä mitään järjestystä saatu ja kun
päivä oli ehtoopuoleen kulunut, jätettiin osia seuraavaan päivään,
jolloin kaikki asianomaiset saivat tässä asiassa ilmoittaa itsensä
pispalle ja muille, tarkastajille pappilassa.
Seuraavana päivänä jätti talollinen Pekka Juhananpoika Waris,
Taipaleen kylästä kokoukselle seuraavan kirjoituksen:
Kääntymys-harjoituksen ja jumalanpalveluksen nimessä pidetään
tässä seurakunnassa sekä kirkon lähellä olevassa, en tiedä minkä
virkavallan rakennuttamassa, niin kutsutussa rukoushuoneessa
että kyläkunnissa yksityisten kodissa h:ra armovuoden-saarnaaja
Renqvistin johdolla kokouksia, jotka rukousmuodossa, ulkonaisissa
seremonioissa ja muissa heidän ottamissa tavoissaan erovat
seurakunnissamme tähän asti tavallisista ja hyväksytyistä. Onpa
myöskin onnistunut näitten kokousten kannattajalle saada lukuisasti
lahkolaisia. Siitä vuotanutta tai mahdollisesti vuotavaa hengellistä
hyvää olen minä tosiaankin kovin vähänäköinen arvostelemaan, mutta
siitä lähtenyt kansakunnallinen paha on varsinkin hyvin tunnettu,
sillä työnhalua, yleistä velvollisuuden täytäntöä ja kristillistä
nöyryyttä ja sovinnollisuutta noissa, jos niin saan heitä kutsua,
uskonnollisissa haaveksioissa kokonansa kaivataan. Varsinkin on tämä
lahko osoittautunut peloittavaiseksi synnyttäessään lukemattomia
hämmennyksiä perheisin: vihaa ja katkeruutta aviopuolten välille,
lapset tottelemattomiksi vanhemmilleen ja palveliat isännilleen.
Minun, 12 henkisen perheen isän, on surulla ja mielikarvaudella
täytynyt kärsiä suurinta nurjuutta ja halveksimista varsinkin kahden
lapseni puolelta, jotka vastoin tahtoani ovat heittäytyneet noihin
harjoituksiin; niinpä, -- minun 23-vuotinen poikani on luopunut
luotani ja nyt kuleskelee ympäri työttömänä hartaus-harjoituksissaan
melkein kuin heikkomielinen. -- Tämän omani, ja niin sanoakseni, koko
seurakunnan vaarallisen tilan uskallan nöyrimmästi jättää korkeasti
oppineen h:ra pispan huomioon anoen samalla neuvoa, miten minä omasta
kohdastani koettanen korjata sattunutta onnettomuutta.
Tähän lisäksi Waris suullisesti armovuoden-saarnaaja Renqvistin
olevan syynä kaikkeen tuohon hämmennykseen ja mainittuja rukoushetkiä
tavallisesti pidettävän yönaikana, jonka vuoksi niihin osaa
ottavaiset sen perästä makaavat päivällä sekä muuten vaeltavat ympäri
markkinaväen tavalla.
Kuudennusmies Antti Perkinen myöskin mainitsi armovuoden-saarnaaja
Renqvistin rakennuttaneen kirkon lähelle niin kutsutun rukoushuoneen,
johon sangen suuri kansa-joukko, usein 5 à 600 henkeä kokoutuu, sekä
näissä kokouksissa usealta varastettavan eväät ja vaatteet; vieläkin
lisäsi Perkinen, armovuoden-saarnaaja Renqvistin osoittaneen ynseyttä
pastorilleen, provasti Peranderille ja ilmoitti armovuoden-saarnaajan
edellisenä syksynä rippilapsille pitämässä tavallista pitemmässä
luetuksessa epäjärjestyksen ja vallattomuuden vallinneen semmoisen,
että Renqvistin luettaessa osa poikia poltti tupakkaa ja tytöt
söivät ja joivat. -- Kuudennusmies Pekka Piiparinen yhtyi talollisen
Wariksen valitukseen rukoushetkien pitämisajasta sekä sanoi hyvin
tuntevansa, että miehet ja naiset noista edellä mainituista
kokouksista lähtevät käsikkäin ja etsivät yksinäisyyttä saunoissa ja
riihissä, harjoittaakseen haureutta.
Talollinen Juhana Korhonen yhtyi myöskin samaan Pekka Wariksen
valitukseen ja ilmoitti aviovaimojenkin usein mainituissa kokouksissa
antavan vietellä itsensä luvattomaan seurustelemiseen miesten kanssa.
Mitä heidän hartausharjoituksiinsa tulee, sanoi hän rukouksia
Jumalalle, paitsi "Isä meidän" ja "Herran siunaus", pidettämän
tavallisimmin omilla sanoilla, siinä käyttämättä hyväksyttyjä ja
käskettyjä rukouksia ja niitä semmoistenkin pitävän, jotka itse
eivät taida kirjaa lukea. Todistukseksi heränneitten, kuten he
itseänsä nimittävät, hengellisestä ylpeydestä, mainitsi hän vietä
heidän kylmyydellä kohtelevan muita pappia ja näitten heränneitten
Outokummulla, Sysmän kylässä Kinkerilukuja pidettäessä lähteneen
huoneesta heti, kun pastorin apulainen Kiljander alkoi luettamisen.
Juhana Korhonen ilmoitti tyytymättömyyttänsä siihen, että nämä
heränneet Herran pyhää ehtoollista nautittuansa heittäytyvät kirkossa
sopimattomasti kasvoilleen joko käytävälle tahi kuoriin ja siten
estävät muita rippivieraita ehtoollispöytään pääsemästä.
Kysyttyä sanoi provasti Perander heränneitten usein käyvän Herran
ehtoollisella ja luuli joskus huomanneensa ehtoollisen nauttioita
olleen enemmän, kuin rippivieraiksi oli kirjoitettu.
Talollisen poika Olli Pekanpoika Wänskä valitti myöskin isänsä piian
palveluksesta karanneen ja eikä ole palannut. Hänen valitukseensa
yhtyi lautamies Antti Huttunenkin siinä, että hänen palvelusväkensä
oli käynyt näissä kokouksissa ja usein monta päivää peräkkäin olleet
kotoa poissa sekä siten laiminlyöneet tehtävänsä.
Täten lueteltujen ja muutamien muitten valituksien johdosta selitti
Renqvist kirjallisesti näin:
Nöyryydessä antaakseni vaaditun selityksen valituksiin, jotta
muutamat sanankuuliani tässä pispan tarkastuksessa ovat minua vastaan
juonikkaasti tehneet, täytyy minun antaa seuraama lausunto:
Koska itse en tiedä opettaneeni muuta kuin pyhässä Raamatussa ja
tunnustuskirjoissamme olevaa oppia, enkä toimineeni vastoin lakia
ja asetuksia, kiellän minä kaikki mitä talolliset Paavo Sorsa,
Pekka Waris, Antti Perkinen, Pekka Piiparinen, Juhana Korhonen,
Olli Wänskä, Antti Huttunen ja kouluttaja Antti Hasselin ovat minua
vastaan väärin kantaneet, ja vaadin heitä laillisesti todistamaan
kanteitaan sekä pyydän samalla nöyrimmästi, että he, jolleivät
voi sitä tehdä, saisivat lain ja asetuksien mukaisen palkan,
ei ainoastaan minua, laillista opettajaansa vastaan tekemistä
perusteettomista kanteistaan, vaan myöskin juopumuksesta, johon he
kaikki ovat ylen määrin taipuvaiset. Mutta jos heillä on joitakin
muita seurakunnan, joko heränneitä tai heräämättömiä jäseniä
vastaan, tehkööt siitä itse kanteen heitä vastaan hengellisille tahi
maallisille esimiehilleen. Niin kauan en pidä velvollisuutenani
vastata muitten rikoksista, kun ei ole todistettu minun opettaneeni
tahi käskeneeni ketään tekemään pahaa tahi hyvää laiminlyömään.
Kirkkotuvasta taas, tai rukoushuoneesta, kuten Pekka Waris kaikkea
tarkoittamassa narrimaisessa ja ilkeässä (Rääkkylän kappalaisen
Martti Kiljanderin kirjoittamassa) valituksessaan sitä nimittää, olen
jo suullisesti lausunut, että se nimittäin on rakennettu kristinopin
opettamista varten yksinkertaisille ja lapsille sekä kirkkomäen
kirkkomajaksi. Ja jos hän tahi jotkut muut, joitten mielestä tämä
huone on pahentavainen, ovat huomanneet siinä meneteltämän vastoin
lakia ja asetuksia, on sekin luonnollisesti heidän todistettava ja
ilmoitettava henkilöitten nimet, jotta tiedettäisiin, omatko mainitun
pahuuden harjoittajat heränneitä tahi heräämättömiä, vaiko kumpiakin.
Sillä ketään ei kielletä tupaan tulemasta, kunhan on hiljaa ja
siivosti; ken toisin tekee, työnnetään tavallisesti ulos.
Mutta mitä provasti Peranderin, usein mainittujen heränneitten
ehtoollisella käynnistä, tekemään muistutukseen tulee, siitä en
ole hänelle mitään sääntöä määrännyt ja jos sen olisinkin tehnyt,
eihän hänen tarvinnut totella minua. Älköön hän salliko heidän niin
usein käydä ehtoollisella, jos hän siihen kirkkojärjestyslaista
syitä löytää. Mutta hänen huomionsa, että useampia oli saapunut
rippisanoihin ja ehtoolliselle, kuin oli kirjoitettu, on tullut
siitä, että minä hänen käskystänsä, kun ei ollut tilaa merkitä nimeä
kirkkokirjan sarekkeesen, olen päästänyt muutamia merkitsemättä,
varmasti tietäessäni, ettei heistä ollut kirkkokirjassa mitään
muistutusta.
Kaikista tässä pispantarkastuksessa minua vastaan tehdyistä
kanteista, joihin minua on vaadittu kirjallisesti vastaamaan, en
muita tunnusta tosiksi, kuin kouluttaja Antti Hasselinin muutoin
inhottavassa ja perusteettomia seikkoja sisältävässä valituksessa
mainitseman, että nimittäin minä nousin saarnatuoliin "uskonvirttä
aljettaissa." Tämä ei tapahtunut minun toivomuksestani, vaan
lukkarin, joka luultavasti erehtyi virsien laulamisessa, kun hän
uskonvirren sijasta lauloi saarnavirren (gradualivirren) ja
alkoi sitte vasta uskonvirren, jota minä luulin hänen laulavan
rappuvirreksi tai värsyksi. Sillä minulla ei ollut määrättyjä
rappuvärsyjä, vaan lukkari sai laulaa mitä halusi. Vaan että, kuten
kouluttaja Hasselin väittää, olisin unohtanut ehtoollisrukouksen, en
omantuntoni mukaan tiedä sen niin tapahtuneen; mutta jos niin olisi
käynyt, on se erehdyksestä. Kumminkin on se hänen todistettava, jos
hän muutoin tahtoo pysyä väitöksessään.
Viimeiseksi pyydän nöyrimmästi h:ra pispalta turvaa kaikkia näitä
häpeämättömiä parjauksia vastaan yleensä, mutta erittäinkin
talollista Pekka Warista, joka kyllin rohkeassa valituksessaan
kunnioittaa minua muun muassa uskonnollisen haaveksian nimellä, minkä
suhteen on ehkä tehtävä eroitus, onko se saanut alkunsa Wariksen
omasta vai valituksen kirjoittajan mielestä. Henr. Renqvist.
Tutkiakseen armovuoden-saarnaajan käsitystä lunastuksesta ja
vanhurskauttamisesta teki pispa hänelle näistä useita kysymyksiä;
ja selitti armovuoden-saarnaaja suurimpainkin syntisten voivan
saada armon Jumalalta Jesuksen kalliin ansion tähden, jos eivät
ehdollisilla synneillä tekeydy siihen kelvottomiksi. Viime
saarnassaan käyttämät pyhän Raamatun sanat: 2 Kor. 5: 21 _"Jumala
on sen, joka ei synnistä mitään tietänyt, meidän edestämme synniksi
tehnyt, että me Hänestä tulisimme siksi vanhurskaudeksi, joka Jumalan
edessä kelpaa"_, selitti armovuoden-saarnaaja näin: "jos me teemme
totisen katumuksen ja parannuksen, tulemme Vapahtajan vanhurskaudesta
osallisiksi."
Armovuoden-saarnaajaa Renqvistiä vastaan tehdyn muistutuksen, että
hän saarnatuolista kuulioitaan kielsi heränneitä seurustelemasta
jumalattomien kanssa ja rupeamasta heidän palvelukseensa, minkä
armovuoden-saarnaajan pispalle jättämä kirjoituskin [Tämä kirjoitus
on tässä jälempänä n:o 7.] todistaa, selitti hän kehoittaneensa
edellisiä karttamaan jumalattomien seuraa, siten estääksensä sekä
riitaa ja eripuraisuutta seurakunnassa että muiden heränneitä kohtaan
osoittamaa halveksimista. Jumalattomilla ymmärsi hän julkisesti
paheita harjoittamia henkilöitä; mutta hän oli aina varoittanut
heränneitä jonkun palveluksessa ollessa laiminlyömästä palvelian
velvollisuuksia ja paikkaansa ennen palvelus-ajan loppua jättämästä.
Vasta mainitusta "neuvoja heränneille" nimisestä kirjoituksesta
huomattiin myöskin armovuoden-saarnaajan siinä käskysanoja
selittäessään jättäneen yhdeksännen käskyn sillensä, jonka
vuoksi pispa vaati Renqvistiltä lausuntoa siitä. Ja selitti
armovuoden-saarnaaja nämä neuvot kirjoittaneensa kiireisesti,
ainoastaan muistin avuksi opettaessa.
Pispantarkastuksen jälkeen lähetti kansa tuomiokapituliin
Renqvistin puolustukseksi suomenkielisen kirjoituksen, joka sisälsi
Renqvistin vuonna 1817, jumalattomuuden suurimmillaan ollessa,
tulleen Liperiin virantoimittajaksi. Hän alkoi silloin innokkaasti
vastustaa jumalattomuutta, joka ilmautui kapakoissa, juomingeissa,
tappeluissa, huvikemuissa, tansseissa, kortinlyönnissä, noitumisessa,
taikauskossa. Vieläkin hän opetti ja rankaisi kansaa, piti rukouksia,
kehoitti totiseen parannukseen ja karttamaan syntisiä seuroja.
Selitti joutuvan kaikkien kadotetuiksi, jolleivät käänny Jumalan
armahtavan rakkauden turviin. Kääntymisettä, uudestaan syntymisettä,
katumuksetta ja ahkeratta rukouksetta ynnä jumalisetta ja pyhättä
elämättä ei kenkään tule taivaan valtakuntaan, koska ei mitään
saastaista päästetä uuteen Jerusalemiin. Hän opetti kuinka parannus
on tehtävä ja käytävä ahtaasta portista, kaitaa tietä, joka vie
iankaikkiseen elämään. Kuvaeli tuntomerkit, joista ihminen huomaa,
vaeltaako hän elämän kaitaa tietä, vaiko kadotuksen laveaa tietä,
ja selitti ihmisen sielun eri tilat. Murheellisia lohdutti hän
Kristuksen ansiolla ja Jumalan säälivällä armolla; jumalattomilla
ei sanonut oleman osaa Jumalan armoon eikä autuuteen, koska heidän
uskonsa ei ollut elävä vaan kuollut. Semmoinen opetus vaikutti hyviä
hedelmiä, ja moni muutti sydämensä ja mielensä. Kansaa kotoutui
Raamattua lukemaan niitten tuo, joilla tämä kirja oli. Kirkon tuona
olemaan kirkkotupaan kotoutuivat pitkämatkaiset lauantai-iltoina,
lukivat ja tutkivat Jumalan sanaa ja pitivät rukouksia. Kun
Renqvistin muut virkatoimet sallivat, kävi hän itsekin näissä
jumalisuuden harjoituksissa.
Renqvist itse vielä kertoo valituskirjassaan Waasan hovioikeuteen v.
1827 hartausharjoituksista ja kirkkotuvasta seuraavaa: mainitussa
kirkonvierisessä tuvassa opetin minä, kun aikaa oli, lauantain
aamupuolina pieniä lapsia ja iltapuolilla kaikkea sinne kokoontunutta
kirkkoväkeä. Siten oppivat sangen monet tuntemaan välttämättömästi
tarvitsevansa sekä sisällisen että ulkonaisen elämänsä suhteen
kokonaan muuttua ja saivat syvän huolen ja halun pelastaa sielunsa
uhkaavasta vaarasta, jonka näkivät syntiensä ja sydämensä
kääntymättömän tilan tähden itsellensä tarjona oleman. Useinpa kävi
niinkin, että moni huikentelevainen ja maallismielinen ihminen, joka
tuli tupaan, kentiesi aikoen näitä hartausharjoituksia pilkata,
joutui niin alakuloiseksi, että, vaikka tullessaan irvisteli, läksi
kumminkin sieltä itkien. Vieläpä pienet lapsetkin ja yksinkertaiset
ihmiset saivat usein sydämeensä sellaisen piston, joka saatti heidät
vakaisuudella armoa isoamaan, kirjan lukemista oppimaan ja elämäänsä
parantamaan. Tämän sain minä vaikuttaneeksi lasten ja yksinkertaisten
ymmärryksen ja käsitys-ky'yn mukaisella opetuksella, jota en olisi
voinut saarnatuolista toimittaa. Ja niinmuodoin nähtiin ihmisiä
sieltä lähtevän suuremmalta tai ainakin samanlaiselta surulla, kuin
milloinkaan kirkosta, jonka vuoksi ei siis tämä sovi yhteen Pekka
Piiparisen syytöksen kanssa, että muka "miehet ja vaimot läksivät
sieltä käsikkäin ja etsimät yksinäisyyttä saunoissa ja riihissä
haureuden harjoittamiseksi", eikä myöskään ote talollisen Juh.
Korhosen ilmoitus sen kanssa yhtäpitävä, että muka "naimisessa
olevat vaimot näissä kokouksissa vieteltäisiin luvattomaan yhteyteen
miesten kanssa", eikä kuudennusmies Antti Perkisenkään esiintuoman
kanssa, että he muka näissä kokouksissa olisivat "eväänsä ja huivinsa
kadottaneet", ei ainakaan ole heitä opetettu tekemään tuommoista eikä
muita paheita. Näistä kantajista on Juhana Korhonen itse lastensa ja
perheensä suureksi kiusauksesi elänyt jo monta vuotta erään lesken
kanssa yhdessä, eikä vielä pispantarkastuksessa ollut häneen vihitty;
ja vaikka minä ilmoitin hänen luvattoman yhdessä elämisensä, ei häntä
katsottu esteelliseksi haureudesta syyttämään kanssa-ihmisiänsä.
Työnhalua, yleistä velvollisuuden täytäntöä, kristillistä nöyryyttä
ja sovinnollisuutta on kansassa ja olen minäkin niitä, autuuden
oppia esittäessäni, muistuttanut oikean kristityn välttämättömäksi
velvollisuudeksi, vaikka talollinen Pekka Waris, tai oikeammin
Rääkkylän kappalainen Martti Kiljander, joka Wariksen ilkeätä
valituskirjaa kirjoittaessaan täytti sen semmoisilla asioilla, jotta
ei Waris pyytänyt eikä tietänyt pyytää, sanoo puuttuman heränneissä.
Kaikki pispantarkastuksessa luetellut syytökset kokouksissani
käynyttä kansaa vastaan omat yhtä perättömät, kuin kertomus Wariksen
23-vuotisesta pojasta, Asianlaita on seuraava: Waris omaten
ainoastaan puoli ruununtilaa ja monta lasta, kuten hän itsekin
kanteessaan todistaa perheessään oleman 12 henkeä, antoi poikansa
palvelukseen samaan kylään serkullensa, kihlakunnan lautamies Juhana
Warikselle, joka maksoi hänelle ensi vuodelta palkkaa 60 taaleria
ja jos jäisi toiseksi vuodeksi, saisi siitä 100 taaleria, jota
vastaan muut rengit Liperissä saivat 30 tai 40 ja korkeintaan 50
taaleria. Poika ei liene siis ollut mikään tyhjäntoimittaja tai
joutilas, niinkuin isänsä kertoo. Mutta poika oli harjoitellut puu- ja
rautasepän työtä ja katsoi senvuoksi ansiollisemmaksi työskennellä
itsenäisenä ja ansaita 150 taaleria vuoteensa. Kaikki Liperiläiset
tunsivat tämän pojan, nimeltänsä Niilo Paavo Waris, oleman ahkerimman
ja jumalisimman miehen koko seurakunnassa ja paljoa viisaamman ja
ahkeramman isäänsä, joka häntä kutsuu mielipuoleksi ja joutilaaksi.
Sillä edellinen osoittaa silminnähden kaikissa käytöksissänsä
rakastavansa Jumalan pelkoa, joka on viisauden alku, Sanal. 9: 10,
mutta jälkimäisellä harvoin tavataan työnä muuta, kuin juominen,
ja juovuksissaan ei hän salli nähdä ketään perheestään, kaikkein
vähimmän niitä, joiden hän tietää Jumalaa pelkäävän, vaan ahdistaa
heitä kirouksilla ja tappelulla.
Tietääkseni hartausharjoitukset ja muut toimeni eivät ole
vaikuttaneet mitään häiriöä ja rettelöä seurakunnassa, mutta
päinvastoin, Jumalan armon avulla, paljo valistusta ja parannusta,
sillä suuri osa seurakunnan jäseniä on hyljännyt syntisen elämänsä ja
alkanut harjoittaa jumalisuutta, joka armon saamiseksi Kristuksessa
on tarpeellinen, ja sitä he eivät ote tehneet haaveksivaisesti oman
mielensä mukaan, niinkuin useasti tapahtuu suurissa heräämisissä,
jollei papisto pidä huolta heränneitten ohjaamisesta, vaan vihjaa
ja vainoo heitä. He joutuvat silloin tavallisesti monenlaisille
harhateille ja harha-oppiin, jotka eivät kuulu armonjärjestykseen,
niinkuin näyt, horroksissa olot, vaatteitten polttamiset ja
monenlaiset hulluudet, jotka heitä eksyttävät ja eroittavat Raamatun
opista. Semmoista ei ole Liperissä tapahtunut. Ainoastaan vaatteitten
polttaminen oli syntymäisillään heränneitten kesken eräässä kylässä,
mutta minä estin sen heti alussa Raamatun oppia vastaan sotivana
keksintönä. Päinvastoin opetin minä Jumalan armon avulla sielunsa
autuutta sureksimia ihmisiä, etteivät luopuisi oikealle eikä
vasemmalle, maan pysyisivät Jumalan sanassa viitotulla autuuden
tiellä 5 Mos. 17: 11.
Vaikka minä siis, kuten vakuutukseni on, nuhteettomasti elin,
opetin Raamatun mukaisesti ja toimitin kaiken papinviran Liperissä
kirkkolain mukaan niin, että useimmat seurakunnan jäsenet näkivät
työskenteleväni rehelliselle sananpalvelialle sopivalla tavalla,
minkä saattaa päättää muun muassa siitäkin, että monet terveyden
päivinään minua vastustaneetkin sairaat vihdoin niin luottivat
minuun, jotta pikemmin halusivat kuolinvuoteellaan tehdä minulle
tunnustuksiansa, kuin jollekin muulle papille; levisi kumminkin
jumalattomien ihmisten kautta minun vähäisestä persoonastani, kuten
Paavali sanoo, _hyvän maineen_ seurassa _pahakin maine_, 2 Kor. 6:
8, mistä sittemmin niin kauan ja niin kovin minua rasittanut yleisön
käsitys (opinion) minusta syntyi.
Maaliskuun 27 pv. 1823 otti kihlakunnan oikeus tutkittamaksi
sekä konsistorion ennen että pispan nyt tarkastuksessa laillista
tutkintoa vaativiksi katsomat seikat; ja kun tutkintoa oli toimitettu
huhtikuun 7, kesäkuun 16, elokuun 18 ynnä lokakuun 6 ja 7 päivänä,
julisti oikeus lokakuun 7 p. päätöksen, jossa Renqvist määrättiin
valtionvalan [Edföre.] rikkojana vankeuteen, hän kun lukukinkerillä
erästä viisitoista vuotista mökkiläisen poikaa Juhana Antinpoika
Ihalaista oli varkaudesta kurittanut. Kun kymmenen talollista
takaamalla lupasivat itse häntä vartioida, ei kumminkaan häntä
viety Kuopion läänin vankilaan, vaan sai pysyä omassa kodissaan,
kunnes Waasan hovioikeus, jonne Renqvist asian särki, hänet vapautti
kymmenen viikkoa kestäneestä vartioimisesta. Konsistoriokin, jolle
annettiin tieto kihlakunnan oikeuden tutkinnosta ja päätöksestä,
jätti Waasan hovioikeuden ratkaistavaksi, oliko kihlakunnan oikeus
tässä asiassa oikein menetellyt asetuksien mukaan. -- On helppo
ymmärtää, että kihlakunnan oikeuden päätöksestä Renqvistille tullut
häväistys, joka nähdään vääräksi hovioikeuden pikaisesta mainitun
päätöksen kumoamisesta, koski kovasti tuon uutteran sananpalvelian
mieleen. Hänen sanotun päätöksen johdosta tuomiokapituliin lähettämä
puolustuskirjansa on tässä myöhemmin n:o 10. Ja kun hovioikeus
heinäkuun 14 pv. 1824 lähetti asian takaisin tarkemmin tutkittavaksi
ja käsiteltäväksi, käsitteli kihlakunnan oikeus sitä yhdeksässä
istunnossa lokakuun 18 päivästä v. 1824 tammikuun 24 päivään v. 1826,
jolloin se lopullisesti päätettiin.
Käsittääksemme syvää kurjuutta, johon Renqvist vaimonsa ja neljän
pienen lapsensa kanssa käräjöimisensä alusta asti ja vielä kauan sen
perästäkin oli joutunut, tahdomme lukialle esittää lyhyen kertomuksen
Renqvistin kovista, osaksi kyllä hänen itsensä tuottamista,
kohtaloista.
Savolaisen herännäisyyden (pietismin) samaan aikaan ottama suunta,
josta toisessa kohden ennen on puhuttu, oli saattanut pispa J.
Molanderin tarkastamaan useain Karjalan seurakuntain ohessa
Iisalmeakin ja antamaan alammaisen kertomuksen suorastaan hänen
Majesteetillensa Keisarille. Sitte sai pispa hänen Majesteettinsa
armollisen käskyn, Suomen asiain komitean puheenjohtajan, vapaaherra
_R. H. Neyvinder'in_ elokuun 2 pv. 1823 antamassa käskykirjeessä,
muuttaa Renqvist Liperistä Porvoosen, siellä olemaan pispan ja
tuomiokapitulin välittömässä peräänkatsannossa. (Katso kirj. n:o
11). Siten määrättiin Renqvist kohta sen perästä ylimääräiseksi
saarnaajaksi Porvoosen; mutta koska hän samaan aikaan oli
vartioittava, ei hän saattanut lähteä olopaikastansa ennen vapaaksi
pääsemistään. Talvella v. 1824 saapui hän kuitenkin Porvoosen, niihin
hän kumminkaan ei voinut käräjässä vielä ratkaisemattoman riita-asian
tähden pysähtyä.
Syksyllä v. 1824 määrättiin hän virkaatoimittavaksi rehtoriksi
Porvoon kouluun (pedagogioon), jota virkaa hänen täytyi antaa
apulaisen toimittaa alinomaisten käräjämatkojensa vuoksi Liperiin,
ja näin meni hänen pieni palkkansa 200 ruplaa pankossa, apulaiselle.
Tämän lisäksi ilmoitti pispanpitäjän varapastori Kaarlo Aug.
Molander v. 1824 konsistorioon Renqvistin, matkallaan vanhempiensa
luoksi Ilomantsiin, pitäneen luvattomia kokouksia jumalisuuden
harjoittamiseksi kaukaisissa kylissä Ilomantsin seurakunnassa,
sekä Suomen kenralikuvernöri _Arsenij Jakrevskij_ ilmoitti
kirjoituksessaan elokuun 10 päivältä v. 1825 tuomiokapituliin
virkamatkallaan Porvoosen saaneensa tietää pappismies
Renqvistin, joka lahkolaishaaveksimisesta oli pantu konsistorion
peräänkatsantoon, oleman opettajana koulussa, mutta vielä jatkaman
sekä kaupungissa että naapuriseurakunnissa, joissa hän toisinaan
kävi, salaisien kokousten pitämistä, jonka vuoksi kenraalikuvernöri
vaati asiasta tarkkaa kertomusta. Täyttääksensä kenralikuvernörin
toivoa, koetti konsistorio saada tarpeellisia tietoja. Mitä
siinä lienee matkaansaatu, ei tarkoin tunneta, mutta ei ainakaan
Liljentaalissa ollut Renqvistillä mitään yhteiskuunallisia lakia
vastaan rikollista, joka olisi vastoin hänen virkavalaansa, nähdään
kirjeestä n:o 12 Kuitenkin luovutettiin Renqvist, suullisesti
tutkittua elokuun 15 pv. 1825 vastaiseksi papinviran toimituksesta
ja kiellettiin jatkamasta palvelustansa koulussa. Hovioikeuteen
valittamalla (katso kirj. n:o 13) voitti hän hovioikeuden päätöksellä
huhtikuun 19 p:vältä v. 1826 sen muutoksen, että tuomiokapitulin
päätös kumottiin ja asia pantiin samalle kannalle, jolla se oli ennen
tuomiokapitulin päätöstä.
Konsistorio oli kyllä syyskuun 3 pv. 1823 ja heinäkuun 14 pv. 1824
Keisarilliselta Majesteetilta pyytänyt jotakin palkkaa Renqvistille,
mutta kun siitä ei saatu päätöstä ennenkun kesäkuun 16 pv. 1826, oli
Renqvist niinmuodoin kolme vuotta ollut palkatta, ja olisi perheensä
kanssa näitten vastoinkäyntien ja vaivojen ajalla nääntynyt nälkään
ja kurjuuteen, jolleivät Suomen ulkopuolella olemat laupeaat kädet
olisi pelastaneet häntä perheenensä välttämättömästä perikadosta.
Hän oli jo v. 1811 tutustunut Turussa jumalisen ja jalomielisen
_Patersonin_ [J. Paterson oli sepän poika Skottlannista. Hänen
ansionsa Raamatunseuran perustamisessa Suomeen ja vaikutus, jonka
Raamatun levittäminen kansan uskonnolliseen elämään teki, eivät
ole niin arvossa pidetyt, kuin olisi pitänyt.] kanssa, joka on
Ruotsin, Suomen ja Venäjän pipliaseuran perustaja. Sitte tapasi
Renqvist häntä vielä kerran Turussa ja palvellessaan Liperissä oli
hän kirjevaihdossa tuon mielenheimolaisensa kanssa, joka silloin
oleskeli Pietarissa. Tässä kaupungissa kävi Renqvist hänen luonansa
v. 1823, ja pappina ollessaan Liperissä, kehoitti Paterson häntä, ei
ainoastaan uutteraan virkansa toimitukseen, vaan myöskin auttoi häntä
Jumalan pyhän sanan levittämisessä Karjalaan (katso kirj. n:o 14).
Saatuansa tietää Renqvistin joutuneen toivottomaan tilaan, lähetti
Paterson hänelle varoja elämän tärkeimpiin tarpeihin. Samoin teki
kaksi muutakin kristillismielistä miestä, _Juh. Gosner_ ja _Corn.
Rahm_, koska he toivoivat, että tylyt suhteet eivät tyhjäksi tekisi
Renqvistin ajamaa Jumalan asiaa. Monta Rahm'in lohduttavaista ja
rauhoittavaista kirjettä on tässä luettavana n:o 15-20.
Palveltuansa jonkun aikaa ylimääräisenä apulaisena (amanuens)
tuomiokapitulissa, määrättiin Renqvist Keisarin armollisella,
kesäkuun 16 pv. 1826 annetulla käskyllä seuraavan heinäkuun 13
päivästä virkaatoimittavaksi vankihuoneen saarnaajaksi Svartholman
linnaan, jossa hän sai pankkoruplan päivältä palkaksi tai 365 ruplaa
vuodelta, minkä ohessa häntä nimenomaan kiellettiin linnasta ulos
menemästä, jota linnan päällikkö määrättiin silmällä pitämään. --
Ja sittekun Liperin käräjät olivat lähettäneet tutkinnon asiasta
ja virkaatoimittava pastori Porvoon tuomiokirkon seurakunnassa,
lehtori Kaarlo El. Alopaeus konsistorioon lähettämässä kirjeessänsä
kesäkuun 22 päivältä v. 1826 oli valittanut Renqvistin osoittaneen
tottelemattomuutta ja ylenkatsetta niille käskyille, joita lehtori
virkansa puolesta [Tottelemattomuuden todistukseksi oli lehtori
Alopaeus muun muassa katsonut muka seuraavat tapaukset. Hän kielsi
Renqvistiä pitämästä muita kokouksia, kuin semmoisia, joissa oli
kaksi tai kolme henkilöä. Mutta Renqvist kysyi kuinka hän silloin
tekisi, jos useampia henkilöitä saapuisi Jumalan sanaa kuulemaan.
Teidän pitäisi kieltää heitä kokoutumasta luoksenne joukottain. Tätä
vastaan muistutti Renqvist: Math. 4: 9 värsystä tiedämme Vapahtajan
tehneen opetuslapsensa ihmisten kalastajiksi, vaan mikä kalastaja on
niin tyhmä, että hän verkkoa laskiessansa ensin karkoittaa kalat.
Peräti toista opettaa Vapahtaja meille Luukk. 5 lu'ussa, jossa
puhutaan suuresta kalansaaliista.] hänelle antoi, otti tuomiokapituli
lopullisesti tutkiaksensa kaikki tämän lavean jutun tapahtumat ja
näki näitten paksujen kanne- ja vastuukirjatukkujen sisällöstä olevan
selvän, ettei Renqvist ansainnut sen suurempaa rangaistusta, kuin
että hän käytöksestänsä saisi tuomiokapitulissa vakaisia nuhteita
ja julkisesti pyytäisi anteeksi niiltä esimiehiltänsä, joille hän
puheissa ja kirjotuksissa oli osoittanut epäkunnioitusta sekä
maksaisi kantajalle lainkäynnin kulungit (katso kirj. n:o 21).
Tietääksensä ei Renqvist ollut opettanut mitään, joka soti Raamatun
oppia vastaan, vaan hän kaikissa oli toimittanut virkansa, niinkuin
rehellisen paimenen tulee ja hänen kallis virkavalansa häntä vaati,
oli hän tyytymätön asian päätökseen ja haki sen muutosta lavealla
valituskirjalla, jossa hän puolestansa tutkii ja kumoaa kaikki
kanneseikat ja sen ohessa selittää itselleen välttämättömäksi tehdä
virkansa niin, kuin hän oli tehnyt. Hän katsoen tätä, ei omakseen,
vaan Jumalan asiaksi, tahtoi hovioikeuteen perinpohjin selittää
seikkansa ja mihin kärsimisiin maailma sentähden oli hänet saattanut.
Tyynellä malttavaisuudella otti hän vastaan sentähden hovioikeuden
loppupäätöksen joulukuun 11 p:vältä v. 1827, missä valittamansa
rangaistus, johon tuomiokapituli hänet tuomitsi, siihen määrään
kovennettiin, että hovioikeus tuomitsi hänen, paitsi anteeksi
pyyntöön ja lainkäynti-kulunkien maksamiseen, rahasakkoihin ja
yhdeksi vuodeksi olemaan viratta (katso kirj. n:o 22). Ja täten
viimeinkin loppui lainkäynti.
Emme tahdo jättää tässä mainitsematta Renqvistin vastustajista
Liperissä erästä miestä, joka muutti mielensä hänestä ja näytti
osanottavaisuutta hänen surkuteltavaan tilaansa. Katteini Henr.
Bogisl. Nilsson, joka omasi konnun Liperin kirkonkylässä, ei
alussa kärsinyt Renqvistin parannussaarnoja ja hartausharjoituksia
enemmän, kuin muutkaan pitäjän säätyhenkilöt. Mutta Nilsson saatuaan
vakuutuksen siitä, että Renqvist'iä viattomasti syytettiin,
niinkuin hän opettaisi, ettei se, joka on herännyt ja haluaa
hartausharjoituksia ja jumalista elämää, tarvitsisi tehdä maallista
työtä, ei totella heräämättömiä vanhempiansa, isäntiänsä ja
esivaltaa, ja siitä, että Renqvist päinvastoin kehoittaa uskolliseen
työhön ja tottelemaan niitä, joilla on valta käskeä, jos käskyt
eivät ole semmoisia asioita, mitkä sotivat Jumalan sanaa ja käskyjä
vastaan, ja huomattuaan myöskin tämän todistukseksi renkinsä ja
mökkiläisensä, jotka olivat irstaiset ja tottelemattomat, mutta
kokouksissa tultuansa tilansa tuntemaan, raitistuvan elämässään ja
ruvenneen ahkeroiksi ja uskollisiksi kutsumuksessaan, sai hän toiset
ajatukset Renqvistin vaikutuksesta ja rupesi hänestä pitämään, vaan
ei kuitenkaan heti ilmoittanut sitä Renqvistille. Mutta kun hän
tuomittiin vankeuteen, ei Nilsson voinut kauemmin suvaita hänen
viatonta kärsimistään, vaan avasi sydämensä hänelle ja rupesi hänen
ystäväkseen. Ja hänen todellinen ystävyytensä näkyy muun muassa
kirjeestä, jonka hän kirjoitti Waasan hovioikeuden presidentille
C. J. Rotkirch'ille v. 1826, konsistorin tuomion langettua (katso
kirj. n:o 23). Eräs toinen mies, joka kauan oli suosinut Renqvistiä
ja osanottajaisuudella kohteli häntä, oli Perniön provasti, tohtori
G. Rancken, kuten se kirje osoittaa, minkä Renqvist Patmos'estansa
v. 1827 kirjoitti Rancken'ille (katso kirj. n:o 24). -- Hänen
palveluksensa Liperissä on vielä rakkaassa muistossa hänen entisillä
sikäläisillä sanankuulioillansa.
Svartholman muurien sisään suljettuna työskentelemään törkeitten
syntisten parantamiseksi ja johdattaen heitä oikealle tielle, vietti
Renqvist siellä puoli-kymmenettä vuotta, kunnes hän 29 p. heinäkuuta
v. 1835 sai valtuukirjan kappalaisen virkaan Sortavalassa. Kuinka
monta paatunutta syntistä hänen Svartholmassa lienee onnistunut
saattaa katumukseen ja parannukseen, ei tarkemmin tiedetä.
Aivan hedelmättömästi ei hän täälläkään näkynyt kutsumuksessaan
työskennelleen, koska hän sai kääntäneeksi monta syntistä katumukseen
ja parannukseen. Niistä tahdomme mainita jotakin vanki Mikko
Pylkkäsestä, joka oli kotoisin Mikkelin pitäjästä ja tuomittu
tunnustuksessaan epäluulon-alaisena vääränrahan tekemisestä. Tämän
Pylkkäsen luona vankihuoneessa kävi useasti veljensä Taneli,
joka mieltyi Renqvistin oppiin ja alkoi kotipitäjässään julistaa
sitä muille ja itse sen mukaan elää. Svartholmasta vapaaksi
päästyänsä, horjahti Mikko veli armotilastansa, jota vastoin
Taneli uskollisesti työskenteli Renqvistin opin levittämiseksi
sanotussa pitäjässä. Monet muutkin vangit tulivat heränneiksi,
joista talollinen _Jaakko Eweli_, kotoisin Wähä-Kyrön pitäjästä,
irti päästyään rupesi Renqvistin kirjakaupitsiaksi (kolportöriksi)
Waasan läänissä. Siitä kirjevaihdosta, jota hän kirjakaupitsiana
ollessaan piti Renqvistin kanssa, nähdään Ewelin likeisimpinä
ystävinä ja mielenheimolaisina Svartholmassa olleen Nordlund, Back,
Kivimäki, Pylkkänen, Nyberg, Jusola, Juhana Jakku, kuin myös N. G.
Malmberg Pidisjärvellä, Töysän saarnaaja Wilh. Österblad, Orismalan
rautatehtaan saarnaaja Fr. M. Toppelius, ja toimittivat Renqvistin
kirjojen myöntiä Waasan läänissä. Kirjevaihdosta, joka enimmäkseen
sisältää kirjojen myönti-tiliä, tahdomme tässä julkaista ainoastaan
pari kirjettä (n:o 25, 26), joissa Eweli puhuu sielunsa tilasta.
Ettei Renqvist muussakaan suhteessa ollut joutilaana, todistavat ne
monet uskonnollisten kirjojen suomennokset, joita hän Svartholmassa
ollessansa toimitti painoon. Kirjojen kääntämistoimi näytti
yleisesti olleen rauhoittava lohdutus hänen sielulleen, samoin oli
se ainakin vähäisenä apuna hänen ruumiilliselle toimeentulolleen.
Sillä noinakin surullisimpina vuosina 1825-1827 toimitti hän
painoon koko seitsemän kappaletta vähäisiä kirjasia, joista muutamat
sittemmin ilmestyivät 3, 4 jopa 6 painoksessa. Kuitenkaan ei tämä
yksinään olisi riittänyt näissä elämän koettelemisissa ja tuskissa
voimassa pitämään hänen miehuuttansa elämänsä tarkoituksen työssä ja
säilyttämään vähentymättömänä hänen ahkeruuttansa Jumalan asiassa,
jollei hän Herran tahdolle turvallisella alamaisuudella olisi
vastanottanut niin iloisen kuin suruisenkin päivän ja muistanut
Vapahtajan sanoja: _Te tulette vihattaviksi kaikilta minun nimeni
tähden; vaan ei hiuskarvakaan pidä päästänne hukkuman. Pitäkäät
sielunne kärsivällisyydessä_, Luukk. 21: 17-19; ja sovittanut
pyrintöihinsä ja lähetystoimeensa Gamalielin sanoja: _jos tämä
teko on ihmisistä, raukee se tyhjään; vaan jos se on Jumalasta,
ette sitä voi tyhjäksi tehdä_, Ap. T. 5: 38, 39. Itsekin sanoo hän
puolustuskirjassaan (katso kirj. n:o 10): "Jos ei minun kohtaloni
saisikaan martyrikruunua, niin kärsin minä totisen uhrin viattomuuden
ja uskontoon sydämellisen hartauteni, hyveiden ja hyvien tapojen
tähden, ja tahdon iloisesti heittäytyä tähän kohtaloon."
Iloista oli Renqvistin Svartholmassa saada monta todistusta
jumalismielisten ihmisten avusta hengellisten kirjojen
toimittamiseksi. Hän oli suomentanut kaikki neljä Arndt'in kirjaa
"Totisesta kristillisyydestä", ja talvella v. 1827 lähetti hän ne
kirjanpainaja Frenckelille Turkuun, jossa ne syksyllä joutuivat
tulen ruoaksi, ja Renqvist ei edes tiennyt, oliko niitten painaminen
alotettukaan. Mutta mitä tapahtui? Eräs hänelle tuntematon
mies, kauppias J. M. Ilwan Raumassa, joka pitäjän suutari Juh.
Dahlberg'illä oli nähnyt vaillinaisen kappaleen sanotun teoksen
ensimäistä kirjaa, kiittää Renqvistiä käännöksestä ja lähettää
kahdeksantoista taaleria työn jatkamisen kehoitukseksi. Renqvist
tilasi silloin vaillinaisen painoksen ja Ilwan, joka piti huolta
toimittamisesta, lähetti taas Renqvistille 150 taaleria. Samoin
kävi myöskin Chr. L. Hjeltin kirjapainossa painetulle Renqvistin
saarnalle: "Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo", josta mainittu
Dahlberg myöskin oli ennättänyt saada kappaleen ennen Turun patoa.
Tästäkin kirjasta sai hän Ilwanilta 100 taaleria vaivoistansa. Samaan
aikaan, kuin Ilwanin rahalähetyksen, sai Renqvist ystävältänsä,
rusthollari Salomo Häkkäselta Mäntyharjusta 250 taaleria ja entiseltä
sanankuulialtaan, talollinen Iwar Sahlmanilta Liperissä 100
pankkoruplaa.
Näin kehoitettuna monelta kulmalta, jatkoi Renqvist sitä suuremmalla
mielihyvällä ja halulla kirjojen kääntämistointansa. Mutta
vaikka vapaa-ehtoiset avut olivat jotenkin suuret, ei ne hänelle
riittäneet monen kirjan kustantamiseen, jolleivät kirjanpainajat
suostuneet antamaan aikaa painatusmaksujen suorittamiseen, siksi,
että hän niitä myömällä ennättäisi saada siihen varoja. Pikainen
kirjojen meno antoi hänelle tilaisuuden tavallisesti vuodessa
maksaa kirjapainajille; ja samassa kuin hänen kirjansa tulivat
yleisemmin tunnetuiksi, menivät ne nopeammin kirjakauppiaitten ja
kirjansitojain sekä muitten henkilöitten toimella, jotta kävivät
Svartholmassa sukulaistensa tuona. Tällä tavoin sai hän perheensä
elättäneeksi, ja kirjasia ilmaiseksi jakamalla köyhille Jumalan
valtakunnan leviämistä edistäneeksi monessa maaseudussa. Hän
painatti ei ainoastaan suomalaisia, vaan ruotsalaisiakin kirjoja,
niinkun Hammerinin postilla (Hammerins postilla) ja Ehtoolliskirja
(nattvardsbok), Huutavan ääni (Ropande rösten), Tutkinnoita kuukauden
joka päivälle (Betraktelser för hvarje dag i månaden), Vaillinaisesta
kristillisyydestä (Bristande christendom) ja Fresenius'en Lyhyt
opetus katumattomille (Fresenii korta undervisning för obotfärdiga).
Mitä nyt Renqvistin oppiin tulee, on prosessori _A. J. Granfelt
Det kristliga lifvets vilkor och väsende_ (Kristillisen elämän
ehdot ja olento) nimisessä kirjassaan selittänyt sen ja annostellut
tieteelliseltä kannalta. Me kerromme maan tässä lyhykäisesti,
mitä Renqvist itse siitä mainitsee _"Wäärän opin kauhistus"_
kirjassaan. Hän sanoo nimittäin opettavansa, että ihminen, kun
syntivelan tunto hänessä herää, pakoitetaan katuvaisena synnin
murheessansa rukoilemaan Jumalalta armoa ja laupeutta, Ps. 51:
15, ottamaan turvansa Jesukseen ja hänen ansioonsa, käymään usein
Herran pyhällä ehtoollisella, tutkimaan ja kuulemaan Jumalan sanaa,
Joh. 5. 39, pakenemaan syntiä, ottamaan ristinsä ja seuraamaan
Jesusta, Luukk. 9: 23 ja kestäväisenä vastaan ottamaan ja kärsimään
maailman pilkkaa, vihaa ja vainoa 2 Tim. 3: 12. Mutta hän pakenee
syntiä ei ainoastaan ulkonaisesti, vaan sisällisestikin, Ef. 55:
7, ja yhdistyy Jesuksen kanssa, 1 Kor. 6. 15, 19, ja tulee oksaksi
totisessa miinapuussa, Joh. 15 luku että Jesus asuisi hänessä ja
hän siten uskolla omistaisi hänen ansionsa omaksi ansioksensa,
ja hänen vanhurskautensa omaksi vanhurskaudeksensa Jumalan vihaa
vastaan, ja hänen valonsa valistukseksensa taitaakseen eroittaa hyvää
pahasta, ja hänen voimansa väkevyydeksensä, voidakseen kuolettaa
vanhan ihmisen, ja hänen rakkautensa omaksi rakkaudeksensa Jumalaa
ja lähimmäistä kohtaan [Katso Wäärän opin kauhistus ja oikean opin
puolustus. Kuopiossa 1854; s. 26-28.] Kaikkea tätä nimittää hän
katumukseksi, parannukseksi synnistä ja maailmasta ja kääntymiseksi
Jumalaan. Mutta, sanoo hän vielä, tietäen kykenemättömyytensä
täyttämään Jumalan lakia, täytyy ihmisen, saadakseen huojennusta
synnin raskauttamalle omalle tunnolleen, sen äärettömässä
surussa, laskeutua tomuun, ja tunnustaen syntivelkansa Jesuksen
nimessä huutaa laupeaalta isältä armoa Jesuksen ansion tähden ja
turvautua lohdullisiin sanoihin Joh. 15-16. Puhellen Jumalan kanssa
rukouksessa, voi hän avata sydämensä Jesukselle, vastustaa syntisten
ajatusten asumusta sydämessä ja siten estää niitä tukahuttamasta
vanhurskauttamisessa saatua elävää uskoa; hän voi parantaa elämänsä
ja olla siinä pysyväinen. Hän katsoi katuvaisen ihmisen, joka
elävällä uskolla ottaa vastaan Kristuksen ja hänen ansionsa ja
vanhurskautensa, kelvolliseksi tulemaan Jumalan luokse. Päinvastoin,
mitä muutamat hänen vastustajansa ovat väittäneet, opetti hän, että
uskon vanhurskauden tulee käydä elämän vanhurskauden edellä. Hänen
etevin oppilauseensa oli, että kun usko töittä on kuollut, ihmisen
tulee rukouksella ja valvomisella säilyttää vanhurskauttamisessa
saatu elävä uskonsa, koska tämän kadotettua koko hänen kääntymisensä
ja pyhityksensä häviää. Uskotta on mahdoton Jumalalle kelvata, Hebr.
11: 6, ja kaikki työmme elämättä uskotta ovat hyödyttömät ja turhat.
Jos mieli elämän-vanhurskauden säilyä ja kasvaa, on elävä usko
säilytettävä ja kasvatettava, mikä ei tapahdu, jollei olla uutterat
rukouksessa sisällisesti ja ulkonaisesti ja valvomisessa sydämensä ja
koko elämänsä ylitse, niinkuin armovälikappaleitten käyttämisessäkin,
kuten Paavali sanoo: _Ottakaat päähänne autuuden rautalakki, ja
Hengen miekka, joka on Jumalan sana; ja rukoilkaat joka aika kaikella
rukoilemisella ja anomisella Hänessä, ja siinä valvokaat kaikella
ahkeruudella ja rukouksella._ Ef. 6: 17, 18.
On ennen jo kerrottu (katso prof. Matth. Akianderin teosta
"Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland", VI osa
s. 18-20) hänen saaneen tälle opilleen kiivaan vastustajan, P.
Ruotsalaisen, joka ryhtyi vastustamaan Renqvistin opin pääkohtaa
rukouksesta ja vanhurskaasta elämästä. Saadakseen opillensa sijaa
Liperissä, lähetti Ruotsalainen sinne ensin muutamia tiedustajia;
sittemmin tuli hän itse kahden muun kanssa ja luuloitteli Renqvistin
lahkolaisille heidän oppi-isänsä ja pappinsa pitävän heitä lain
piinapenkissä, koska hän ei tuntenut likemmin heidän sielujensa
autuudetonta tilaa, eikä siis myöskään ymmärtänyt heitä johdattaa
oikealle tielle. Siihen vaaditaan kielillä puhujia, jotka parhain
tuntevat kunkin ihmisen sisällisen tilan, mutta teidän pappinne
hylkää nämä hengen lahjat. Sentähden olisi parasta, että joku
tai jotkut seuraisivat meitä opettelemaan tätä puhetta. Mutta
Renqvist saatuaan kuulla tästä, kielsi hän sanankuulioiltaan kaiken
seurustelemisen ja yhteyden näitten "kielten rohvessorien" (linguarum
professores) kanssa (katso kirj. n:o 27 [Katso vielä mitä tästä
on ennen sanottu prof. Matth. Akianderin teoksessa "Historiska
upplysningar om religiösa rörelserna i Finland", VI osan s. 18-23.]).
Suullisessa keskustelussa erään Ruotsalaisen lahkolaisen kanssa oli
Renqvist, näyttääkseen rukousten pitämisen hyötyä, kerran maininnut
Jesuksen ja Danielin esimerkit; mutta Ruotsalais-lahkolainen koki
kumota häntä kutsumalla kaksi seuraajaansa ja kysymällä heiltä,
mitä hyötyä he sielunsa rauhalle olivat saaneet rukouksesta, johon
kumpikin yksimielisesti vastasi sielunsa tilan olleen surkuteltavan
niin kauan, kun he harjoittivat rukousta, vaan tulleensa hengellisen
köyhyytensä tuntoon ja saapuneensa sielujensa pelastuksen suhteen
oikealle tielle heti, kun olivat lakanneet rukouksia pitämästä.
Ja vaikka Ruotsalais-lahkolainen puolestaan lisäsi asian pitämän
olla niin, kuin nämä miehet omasta kokemuksestaan yksinkertaisesti
todistivat, ei Renqvistiä, jolla oli päinvastainen kokemus, saatu
myöntymään näitten henkilöitten vakuutuksella eikä lauseilla,
joita Ruotsalais-lahkolainen tässä tilaisuudessa luki Fresenius'en
Rippikirjasta [Katso Wäärän opin kauhistus, s. 71.].
Kun nyt Ruotsalainen ja Renqvist saarnasivat parannusta ja uskoa,
eivät he pääasiassa niin paljoa erinneet toisistaan, kuin he itse
luulivat ja väittivät. Kumpainenkin koki tulla Kristuksen luo,
vaikka eri tietä myöten. Kuitenkin tuli heidän kesken mielenkiihko
samassa määrässä ankarammaksi, kuin kumpaisenkin lahkolaiset enenivät
maaseuduilla. Renqvist kun oli pakoitettu olemaan yhdessä paikassa,
saattoi ainoastaan kirjoituksillaan vaikuttaa kansaan muilla
seuduilla. Ja vahvistaaksensa lahkolaisissansa rukouksen oppia, antoi
hän v. 1835 painosta kirjat: _tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta_
ja sittemmin v. 1844 puolustuksen opillensa, nimellä: _Wäärän opin
kauhistus ja oikian opin puolustus_ [Toista painosta, joka tuli ulos
v. 1854, on tässä seurattu.], jossa hän paljastaa kaikki Ruotsalaisen
ihmiselliset heikkoudet ja selittää, että hänen oppinsa on aivan
väljän lutherilainen, koska hän ei ainoastaan hylkää rukousta,
varsinkin sydämen nöyryydessä tapahtuvaa ja sen ohessa muitakin
jumalisuuden harjoituksia, vaan kuitenkin kunnioittaa halpaa elämän
parannusta ja väittää, ett'ei ihminen voi lohduttaa itseänsä Jumalan
armolla ja Kristuksen ansiolla, ei varsinkaan ilman sisällisiä
tuntumuksia ja Pyhän Hengen sisällistä todistusta ja sisällistä
vahvistusta (passi) uskolla omistetusta Kristuksen sovituksesta.
Koska Renqvist oli köyhä, täytyi hänen lopettaa lukemisensa niin pian
kun mahdollista, astuakseen kirkon palvelukseen. Jumaluusopillisen
tietonsa sai hän Pyhästä Raamatusta ja tunnustuskirjoista sekä
hartauden kirjoista, joista hän tuki monta ja piti sen, mitä niissä
oli hyvää ja hänen oman sydämensä halajamisen kanssa yhtäpitävää.
Sillä hänessä vaikutti enemmän tunto, kuin ymmärrys. Turussa
ollessaan seurusteli hän sellaisten jumalisten henkilöitten
kanssa, jotka kristillisessä vakuutuksessaan suosivat sekä lakia
että evankeliumia tai parannusta ja uskoa ja jotka sydämessänsä
säilyttivät lämpyisemmän kristillisyyden, kuin jäykkä oikouskoisuus
(orthodoxia). Ne kirjoitukset, joita hän enimmän suosi ja tutki,
ovat: _Arndt, Totinen kristillisyys ja Parahin yrttitarha, Fresenius,
Neuvojille ja neuvottaville, Rippi- ja Herran Ehtoollisen kirja ja
Omantunnon kysymykset, J. Gerhard, Pyhät tutkistelemukset, Hammerin,
Tien osoittaja ijankaikkiseen elämään, Gouge, Sana syntisille,
sana pyhille, Baudewien Vanhempain ja lasten sielun pelastus, J.
Wegelius, Postilla, Chr. Scriver, Sielun aarre_ (Själaskatt) ja
_Abr. Achrenius'en kirjoituksia_, sekä useita muita. Koko siinä
kirjajoukossa, jonka hän suomalaisessa käännöksessä painoon antoi,
ei ollut kuin pari kappaletta Lutherus'en teoksia, jotka kumminkaan
eivät olleet hänelle tuntemattomia.
Olemme jo ennen [Katso V osa 4. 370.] puhuneet Porvoossa nousseesta
erimielisyydestä Renqvistin ja H. Wikström'in kesken, joka asetti
Lutherus'en teokset muun hartauden kirjallisuuden edelle. Tässä
saattaa vielä mainita, että kun Renqvist papinkokelaana Porvoossa
kysyi Fr. Axbergiltä, mistä tiedetään jos meillä on elävä usko;
vastasi Axberg: rakkaudesta. Renqvist: no, kuinka sitten tiedetään,
että meillä on rakkaus? Axberq, koska otetaan vaari omista
ajatuksista, huomataan, että on enempi maallista ja syntisiä
ajatuksia, kuin hengellisiä ja jumalisia, ja tämä todistaa, että
ei ole rakkautta Jumalaan eikä ihmisiin ja niinmuodoin puuttuu
elävä usko. Renqvist vastasi: sitä minä en tahdo vastustaa;
päinvastoin helposti myönnän, ettei minulla ole oikeaa rakkautta,
enkä ole oikeastaan kääntynyt. Sittekun hän vihittiin papiksi ja
määrättiin pastorin apulaiseksi Liperiin, sanoi Axberg hänelle:
te tulette olemaan pappina varsin pimeässä Karjalassa ja siellä
tulette joko antamaan teidän sielunne asian raueta tai vahvistutte
siinä. Tämä riippuu teidän vaikuttavaisuudestanne; sillä edellinen
tapahtuisi, jos te ette voi saattaa ihmisiä heräämään, jota vastaan,
jos te vaikutatte muitten heräämistä te itse tulette varjelluksi
lankeemuksesta ja välikappaleena Jumalan kädessä saattaisitte
sanankuulianne pitämään huolta sielunsa autuudesta.
J. Fr. Bergh'in, nykyisen Rantasalmen pastorin kanssa on Renqvist
ollut yhteydessä kauemman aikaa, kuin yhdenkään muun nykyään
elävän seurakunnan opettajan kanssa, ollen aina kuitenkin heidän
uskonnolliset mielipiteensä samat. Renqvist on alati pysynyt
opissansa, J. Fr. Bergh'iin sitä vastoin ovat helposti muutkin
vaikuttaneet. Usean kerran koetti hän sovittaa Ruotsalaista ja
Renqvistiä keskenään heidän opissansa. Renqvistille kirjoitti hän
myös v. 1824 sellaisen kirjeen, jossa hän toivoi, että Renqvist
hylkäisi lakimaisen oppinsa ja tulisi enempi evangeliseksi. Tähän
vastasi Renqvist, ett'ei hän luullut olevansa mitenkään liiaksi
lakimainen, koska hän opettaa, että syntisen, joka tuntee itsensä
tuomituksi, pitäisi uskolla omistaa Kristuksen ansio ja hengellisesti
köyhän pitäisi uskoa, että hänen syntivelkansa annetaan hänelle
anteeksi Kristuksen sovintokuolemalla, niinkuin syntisen vaimon,
publikanin, Pietarin ja Tuhlaaja pojan esimerkki osoittaa, ja jos
hän ei rohkenisi uskoa, pitäisi hänen rukoilla itsellensä senlaista
uskoa ja odottaa Herran apua, luottamatta sisälliseen todistukseen,
sekä turvautuen Jesuksen lupaukseen Matth. 5: 3, autuaat ovat
hengellisesti vaivaiset. Ja kun kirjeenvaihto tämän ystävän kanssa
valaisee Renqvistin omaa sisällistä vaurastumista, lisäämme tähän
moniaita hänen kirjeitänsä (katso kirjeet 28-36).
Sittekun Renqvist v. 1844 oli ulosantanut edellämainitun "Wäärän
opin kauhistus"-kirjan, ilmestyi pappismies Kaarlo Iisakki Nordlund
kumoten sekä Renqvistin että Ruotsalaisen opin, joita uuden
_evangelilaisuuden_ julistajat (ihmis-)_töiden oppina_ tahtoivat
hävittää. [Tämä lentokirja on nimeltä: "Wäärän opin kauhistuksesta"
j.n.e., jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama,
sana. Turussa 1846.] Kirjantekijä moittii Renqvistiä sentähden, ettei
tämä ensinkään selitä Ruotsalaisen suurimpaa hairausta, nimittäin,
että hän heränneitä ihmisiä, joita ensin johdattaa evangeliumin
armolupauksiin ja uskoon, sittemmin hämmentää tämän Jumalan sanaan
ja armolupauksiin perustuman uskon omalla opillansa sisällisestä
taistelusta ja ikävöimisestä Pyhän Hengen todistusten perään. Ei
myöskään kirjantekijä luule Renqvistin likemmin antaneen ilmi,
missä määrin tuota riidanalaista kielillä puhumista oikeastaan
on Ruotsalaisen lahkolaisissa. [Renqvist kyllä selittää tarkasti
koko ky'yllään Wäärän opin kauhistuksessa s. 140-142.] Mitä
koskee itseä Renqvistiä, paheksii Nordlund hänen Lutherus'esta
mainitsemia lauseitansa sivuilta 82, 83, 101, 104 ja tuumaa, että
Renqvist ei anna uskolle oikeaa arvoa ja merkitystä, semmoista,
kuin evangeliumi opettaa, koska hän sallii sen, joka uskon perästä
seuraa, käydä yhtenä uskon kanssa, niin että uskon hedelmät
tulevat samaa tietä uskoksi. Nordlundin kirjoitukseen vastasi
Renqvist v. 1848 lentokirjallaan: _Vastaus sille kirjalle, joka
väärän opin kauhistus kirjaa vastaan on räntätty_ Turussa v. 1846,
jossa hän selittää, että hän on aina pitänyt Lutherus'en ja hänen
kirjoituksensa oikeutetussa armossansa ja kunniassansa ja nyt on
ainoastaan julkaissut Pontoppidan'in sanat hänestä sekä, ett'ei hän
missään ole vähentänyt uskon oikeaa merkitystä autuuden opissa, vaan
päinvastoin kaikissa kirjoituksissaan kokenut teroittaa parannusta
ja uskoa evangeliumihin. Mark. 1: 15. Ja kun F. G. Hedberg sittemmin
"Kristillisissä sanomissa", n:o 38 vuosikerrassa 1855, väitti
Renqvistin kirjoitusten vaikuttaneen häiriöä Inkerinmaassa, katsoi
Renqvist itsensä kehoitetuksi kumoamaan tätä väitöstä ja kirjoitti
evangelisuutta vastaan kirjan, joka tuli painosta v. 1856 nimellä
_Kuolleen uskon opin ilmoittaja_, missä hän, ottaen todistukseksi
Jaak. 2: 20, että usko ilman töitä on kuollut, selittää kaikki
evangelisuuden lahkolaiset kuolleen uskon julistajiksi, koska he
rakentavat kaikki uskolle ja hylkäävät kaikki työt. Että hän näille
mietteilleen löysi saman mielisiä henkiheimolaista useissa paikoissa,
nähdään muun muassa kirjeistä (n:o 37-40) tässä jälempänä.
Mitä muuten huomattanee tyytymättömyydestä Renqvistin autuuden
opin käsityksestä, ei edes hänen vastustajansakaan pitäisi voivan
kieltää tai himmentää hänen puhtaan tarkoituksensa johtamaa ja yli
neljäkymmentä vuotta taukoomatta kestänyttä intoansa edistää Suomen
kansassa Jumalan pelkoa, avuja ja siveellisyyttä. Sydämen ilolla
voipi huomata Renqvistin vaikutuksen hedelmiä, jotta semmoiset
paheet, kuin juoppous ja siitä seuraavat rikokset niillä seuduin,
joissa hän oli palvellut ja varsinkin missä hän vielä palvelee,
ihmeteltävässä määrässä ovat vähenneet. Hänen kirjoituksiansa, jotka
ovat levinneet yli koko maan myöskin siellä, missä muut oppipuolueet
ovat saaneet lahkolaisia, ja luetaan halulla. Tämän kirjoittaja
[Prof. Akiander. Suom. muist.] oli matkoillaan maassa kansan
ulkonaisesta elämästä ja käytöksestä huomannut josko he kuuluivat
Ruotsalaisen tahi Renqvistin henkiheimolaisiin. Edelliset näyttävät
synkiltä ja alakuloisilta, ovat sulkeutuneet itseensä, eivätkä
paljon huoli ulkonaisesta elämästään, sitä vastoin jälkimmäiset ovat
siistit, puheliaat ja tyytyväiset elämäänsä.
Kun eräs asia, joka myöhempänä asiana hallituksen suostumuksella tuli
yleiseksi puuhaksi, voitti suuren osanottavaisuuden koko maassa,
nimittäin, että pakanamaailmassa julistaa Jumalan ilmoitettua Sanaa
ja iloista tietoa maailman Vapahtajasta, oli Renqvist jo kymmenen
vuotta ennen kaikessa hiljaisuudessa sitä harjoittanut ja siten
valmistanut kansan mieltä tähän pyhään työhön. Sillä tunnettu on,
että hän jo vuodesta 1847 lähtien teki keräyksiä pakanalähetyksen
hyväksi ja lähetti niitä lähetysseuralle Tukholmaan. Sillä tavoin
lähetettiin sinne 200, 300 ja vuonna 1853, 500 ruplaa kerraltaan.
Tässä työssä oli hänellä uskollisena auttajana _Ferdinand Uhde_
Tampereella, eräs harras kristitty ja "hiljaisista maassa",
joka maailman silmissä huomaamattomana edisti Suomen saloissa
Jumalan asiaa kiitollista muistoa ansaitsevalla lämpimyydellä.
Yhteensopivaisuus uskonnollisissa vakuutuksissa ja mielipiteissä
ja siitä seuraava henkiheimolaisuus teki nämä miehet uskollisiksi
ystäviksi ja veljiksi Kristuksessa. Kirjoittaja ei saata olla
muutamilla tässä alempana julkaistuilla kirjeillä (n:o 41-46)
osoittamatta heidän yhteistä ahkeroimistansa pakana-lähetyksen
edistämiseksi ja sitä suurta armoa, jonka Uhde antaa Renqvistille
ja sitä vilpitöntä ystävyyttä, jolla hän yhtenään kohtelee tätä
luonnollisilla silmillä näkemätöntä, mutta sielun puolesta hänen
kanssansa läheisesti yhdistettyä kristillisyys-veljeänsä.
Vaikka Renqvist oli ahkera hartauskirjallisuuden suomentamisessa,
oli hän yhtä innokas kirjeellisesti vaihtamaan ajatuksiansa
etäämpänä asuvien sielunystäväinsä kanssa, ja suullisesti opettamaan
yksinkertaisia, lohduttamaan murheellisia ja huojentamaan vaivatuita,
jotka muualta hänen luoksensa tulivat. Tässä myöhemmin olevista
kirjeistä (n:o 47-82) nähdään, että kristiveljet eri paikoista
kysyivät hänen neuvoansa, varsinkin kun eri oppilahkolaiset kokivat
johdattaa heitä pois Kristuksen opin yksinkertaisuudesta. Uhde'lta
hän sai 17 vuotena (1843-1860) 80 ja J. M. Ilwan'ilta Raumalta 25
vuotena yli 50 kirjettä. Muista henkilöistä, joitten kanssa Renqvist
myöhempinä 20 vuotena piti kirjevaihtoa, nimitettäköön: talollinen
_Heikki Ojala_ Pattijoen kylästä, Siikajoen pitäjästä, maanviljeliä
_E. G. Ilwan_ Ahlaisten kappelista, talollinen _J. E. Niemi_
Mörtmarkun kylästä, Lapvärtin pitäjästä, talollinen _M. Ahvenainen_
Mäntyharjun pitäjästä, _Kristina Stenbäck_ Rautalammin pitäjästä,
loinen _Heikki Tuovinen_ Majasalmen kylästä, Liperin pitäjästä,
Ruskealan kiertokouluopettaja _Adam Suppanen_, kapteini _J. R. A.
Jägerhorn_ Ylänneeltä, talolliset _Iisakki Kattilakoski_ ja _Eero
Tokola_ Wälikannuksen kylästä, Ylikannuksen kappelista ja Lohtajan
pitäjästä, työmies _Jaakko Kimanen_ Inkerinmaasta, talollinen _Antti
Manninen_ Apajalahden kylästä, Hirvensalmen pitäjästä, rusthollari
_Antti Paasonen_ Paasolan kylästä, Mikkelin pitäjästä, talollinen
_Juhana Tervo_ tai Lahdenperä Repolahden kylästä, Siikajoen
pitäjästä, talollinen _Salomo Häkkänen_ Mäntyharjun pitäjästä,
loinen _Pekka Hiltunen_ Liperin pitäjästä, talollisen poika _Pentti
Raasina_ Kunnasniemen kylästä, Kontiolahden kappelista, talollisen
pojat _Juhana Tanskanen_ ja _Heikki Mertanen_ Martovaaran kylästä,
Polvijärven kappelista ja Liperin pitäjästä, _Juhana Lokka_ Liukkolan
kylästä, Mikkelin pitäjästä, talollinen _Paavo Närvänen_ Puttolan
kylästä, Mikkelin pitäjästä, talollinen _Simo Määttänen_ Öllölän
kylästä, Ilomantsin pitäjästä, talollinen _Heikki Laukkanen_
Maarianvaaran kylästä, Kaavin pitäjästä, _Juhana Haapalainen_
Nerkon kylästä Iisalmen pitäjästä, Ilomantsin kiertokoulu-opettaja
_Aaron Ohrn, Heikki Pesonen_ Kuusjärven kylästä, samasta pitäjästä,
_Antti Turunen_ Lehmonahon kylästä, Kontiolahden kappelista,
kultaseppä _Aaron Hochman_ Joensuun kaupungista, ja _J. H. Pakarinen_
Rantasalmen pitäjästä. Niin hyvin tämä kuin hänen 60 suomalaista
kirjaansa todistavat hänen väsymätöntä intoansa Jumalan valtakunnan
edistämiseksi ja kasvamiseksi Suomen saloissa, mitä eivät hänen
pahimmat vastustajansakaan voineet polkea.
Nuo Renqvistin 60 eri kirjateosta, jotka hän oli toimittanut ja
osaksi omalla kustannuksellaan painattanutkin, ovat kymmenenneksi
osaksi alkuperäisiä, muut käännöksiä.
* * * * *