XXXVII

Jälleen ystävinä, mutta tietäen, etteivät he enää milloinkaan tapaisi

toisiaan, Aziz ja Fielding lähtivät viimeiselle ratsastusretkelleen

Maun viidakkoihin. Tulva oli alentunut, ja rajah oli virallisesti

kuollut, niin että vieraskotiin asettunut seurue saattoi matkustaa

seuraavana aamuna, kuten hyvä tapa vaati. Vierailu oli muuttunut

Fieldingille pettymykseksi samaksi ajaksi sattuneen surun ja

juhlallisuuksien tähden. Hän oli töin tuskin saanut tavata Godbolea,

joka tosin joka päivä lupasi näyttää hänelle koulunsa — siihen

tutustuminen oli ollut Fieldingin matkan päätarkoitus — mutta

keksi aina uusia verukkeita. Tänä iltana sattui kuitenkin Aziz

ilmaisemaan asian oikean laidan. King-Emperor-koulu oli sisustettu

viljamakasiiniksi, eikä opetusministeri tahtonut mielellään tunnustaa

sitä entiselle ystävälleen. Kenraalikuvernöörin asiamies oli avannut

koulun vasta viime vuonna ja paperilla se oli vieläkin kukoistava

laitos. Godbole toivoi yhäti saavansa sen käyntiin, ennenkuin sen

olemattomuus huomattaisiin, ja voivansa koota yhteen sen oppilaat,

ennenkuin he saivat omia lapsia. Fielding nauroi näille selkkauksille

ja työvoimien tuhlaamiselle, mutta ei suhtautunut enää asioihin niin

kevyesti kuin aikaisemmin; kasvatustyö kiinnosti häntä pysyvästi, sillä

hänen tulonsa ja hänen perheensä hyvinvointi riippuivat siitä. Hän

tiesi vain harvojen indialaisten uskovan kasvatuksen siunauksellisiin

vaikutuksiin ja pahoitteli sitä nyt monestakin pätevästä syystä.

Hän aikoi sanoa jotakin voimaperäistä alkuasukasvaltioista, mutta

Azizin ystävällisyys vaiensi hänet. Sovinto hänen kanssaan oli

kaikissa tapauksissa jotakin hyvää. Heidän surullisenkoomillisen

haaksirikkonsa jälkeen ei heidän välillään enää ollut mitään kaunaa

eikä katkeruutta. He olivat nauraen palanneet entiseen suhteeseensa

niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Nyt ratsastivat he eteenpäin

tuoreenvihreitten pensaitten ja kallioiden välitse. Hetkisen kuluttua

maasto laajeni leväten kirkkaassa auringonpaisteessa. He näkivät

viettävän perhosista kimaltelevan niityn ja kobran, joka kiemurteli

eteenpäin omia aikojaan kadoten villien omenapuiden varjoon.

Taivaalla leijaili pyöreitä valkoisia pilviä ja maassa kiilteli

valkoisia vesilammikoita; taivaanrannalta kohoavat vuoret olivat

purppuranpunaiset. Maisema muistutti suuresti Englannin puistoja

vaikuttaen kuitenkin harvinaiselta. He pysähdyttivät hevosensa

suodakseen kobralle aikaa poistua, ja Aziz otti esille kirjeen, jonka

hän tahtoi lähettää neiti Questedille. Kirje oli hyvin kaunis. Hän

tahtoi kiittää vanhaa vihollistaan hänen jalosta esiintymisestään pari

vuotta sitten. Nyt hän oli päässyt täydelliseen selvyyteen siitä, että

neiti Quested todellakin oli toiminut hyvin ja oikein. »Kun putosin

Maun isoimpaan lammikkoon sellaisten olosuhteitten vallitessa, joita

muut yhteiset ystävämme tulevat lähemmin kuvailemaan Teille, ajattelin

kuinka urhoollinen neiti Quested oli ollut, ja päätin sanoa sen

hänelle, huolimatta huonosta englanninkielen taidostani. Saan kiittää

Teitä siitä, että asun nyt onnellisena täällä lapsineni, sen sijaan

että istuisin vankilassa. En epäile sitä milloinkaan. Lapseni saavat

oppia puhumaan Teistä vain mitä suurimmalla myötämielisyydellä ja

kunnioituksella».

— Neiti Quested tulee hyvin iloiseksi. Ja minäkin iloitsen siitä, että

sinä vihdoinkin osaat antaa arvoa hänen osoittamalleen rohkeudelle.

— Haluan saada kaiken hyväksi ja unhottaa kokonaan tuon kirotun

Marabar-jutun. Olen ollut niin hävyttömän ärtyisä ja tyhmä, että luulin

sinun tahtovan viekoitella minulta nuo rahat — erehdys, joka oli yhtä

onneton kuin tuo luolassakin tehty.

— Aziz, haluaisin, että keskustelisit hieman vaimonikin kanssa. Hänkin

uskoo sinun unhottaneen Marabar-jutun.

— Kuinka niin?

— En tiedä. Ehkä hän sanoo sen sinulle, koska hän ei suostu ilmaisemaan

sitä minulle. Hänellä on aatteita, joita minä en voi kannattaa. Kun

olen erossa hänestä, tuntuvat ne minusta hullunkurisilta. Mutta kun

olen hänen luonaan — se johtuu varmaankin siitä, että pidän hänestä —

tunnen olevani aivan toisenlainen, puolittain kuollut ja puolittain

sokea. Vaimoni hakee jotakin. Sinä, minä ja neiti Quested, me emme

todellisuudessa hae juuri mitään erityistä. Me ponnistelemme eteenpäin

niin hyvin kuin voimme, sinä hieman meistä muista edellä — hyvin

kunnioitettava pieni ryhmä. Mutta vaimoni ei kuulu meihin.

— Mitä tarkoitat? Eikö Stella ole sinulle uskollinen? Tämä huolestuttaa

minua suuresti.

Fielding epäröi. Hän ei ollut aivan onnellinen avioliitossaan. Hän

oli jälleen fyysillisesti intohimoinen—viimeinen leimahdus, ennenkuin

keski-iän kuona sammuttaa tulen — ja tiesi, ettei hänen vaimonsa

rakastanut häntä yhtä paljon kuin hän vaimoaan, ja häntä hävetti hänen

kiusaamisensa. Mutta tämän vierailun aikana oli heidän suhteensa

tullut paremmaksi. Näytti vihdoinkin ilmaantuneen jotakin, joka sitoi

heitä yhteen — yhdistävä voima kummankin asianomaisen ulkopuolella,

joka on välttämätön edellytys jokaiselle ihmisten väliselle

suhteelle. Tahi käyttääksemme uskonnollista kieltä, heidän liittonsa

oli siunattu. Hän voi vakuuttaa Azizille, että Stella oli täysin

uskollinen, ja koettaessaan kuvailla sellaista, mitä hän ei itsekään

oikein ymmärtänyt, hän lisäsi ylimalkaisesti, että eri ihmisillä on

erilainen käsitys asioista. — Mutta ellet halua puhella Stellan kanssa

Marabarista, voisit keskustella Ralphin kanssa? Hän on totta puhuen

hyvin järkevä poika ja, käyttääkseni samaa vertausta, hän kulkee hieman

Stellasta jäljessä, mutta seuraa kuitenkin häntä.

— Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään sanomista, mutta

että hän on todellakin järkevä poika ja että hänellä on ainakin yksi

indialainen ystävä. Osaksi pidän hänestä senvuoksi, että hän vei

minut takaisin sinun luoksesi sanomaan jäähyväisiä. Sillä tämä on

hyvästijättö, Cyril, mutta jos rupeamme ajattelemaan sitä, turmelee se

ratsastusretkemme ja tekee mielemme surulliseksi.

— Niin, ollaan ajattelematta sitä. Fieldingkin tunsi, että tämä oli

heidän viimeinen vapaa tapaamisensa. Kaikki nuo tyhmät väärinkäsitykset

oli todellakin selvitetty, muta yhteiskunnallisesti katsoen he eivät

voineet kohdata toisiaan millään yhteisellä pohjalla. Menemällä

naimisiin Englannista kotoisin olevan naisen kanssa Fielding

oli liittynyt Angloindiaan ja tunsi vähitellen joutuvansa sen

ennakkoluulojen valtaan. Hän ajatteli jo melkeinpä ihmetellen entistä

sankarillisuuttaan. Voisiko hän enää uhmata omaa kansaansa yksinäisen

indialaisen vuoksi? Aziz oli hänelle kuin muisto, kuin voitonmerkki;

he olivat ylpeitä toisistaan, ja kuitenkin oli välttämätöntä, että he

eroaisivat. Ja levottomassa kiihkossaan käyttää tätä heidän viimeistä

iltapäiväänsä hyväkseen niin paljon kuin suinkin hän pakottautui

juttelemaan tuttavallisesti vaimostaan, tuosta ihmisestä, joka oli

hänelle rakkain: — Hänen näkökannaltaan on tämä matkamme tänne

onnistunut mainiosti. Se on rauhoittanut häntä — hänellä on, samoin

kuin hänen veljelläänkin, levoton luonne. Täältä hän on löytänyt

jotakin viilentävää, jonkinlaisen ratkaisun niille arvoituksille,

jotka vaivaavat häntä. — Seurasi väliaika, jonka kestäessä he olivat

kuulevinaan ikäänkuin tuhansia suuteloita, kuri maa imi vettä sisäänsä.

Sitten hän jatkoi: — Tiedätkö mitään tuosta Krishnajutusta?

— Rakas ystävä, sitä nimitetään virallisesti Gokul Ashtamiksi. Kaikki

virastot ovat kiinni, mutta mitäpä se meitä liikuttaa.

— Gokul on se kylä, jossa Krishna on syntynyt, jos on, sillä sen ja

erään toisen kylän välillä on samanlainen riita kuin Betlehemin ja

Nazareetin kesken. Tahtoisin vain tietää sen uskonnollisen sisällyksen,

jos siinä sellaista on.

— Minun kanssani ei kannata keskustella hinduista. Vaikka asunkin

heidän keskuudessaan, en tunne heitä silti sen paremmin. Kun luulen

ärsyttäväni heitä, en teekään niin. Kun taas luulen, etten ärsytä

heitä, silloin juuri ärsytänkin heitä. Ehkä he aikovat tappaa minut

senvuoksi, että olen törmännyt heidän nukkekotiinsa, mutta yhtä hyvin

he voivat koroittaa palkkaani puolella. Sen saa tulevaisuus näyttää.

Miksi olet niin utelias?

— Sitä on vaikea selittää. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt enkä

pitänyt heistä, paitsi muutamista Godbolen luonteenominaisuuksista.

Toisteleeko hän vieläkin »tule, tule!», tuo vanha veijari.

— Kyllä, muistaakseni.

Fielding huokaisi, avasi suunsa, sulki sen jälleen ja sanoi sitten

naurahtaen: — En voi selittää sitä, sillä sitä ei voi kuvailla

sanoilla, mutta vaimoni ja hänen veljensä pitävät hindulaisuudesta,

vaikka he eivät ole kiinnostuneet sen ulkonaisiin muotoihin. He eivät

halua keskustella siitä kanssani. He tietävät minun pitävän erästä

heidän elämänsä puolta erehdyksenä, ja ovat arkoja. Tahtoisin juuri

senvuoksi, että sinä puhuisit heidän kanssaan, sillä sinähän olet joka

tapauksessa itämaalainen.

Aziz kieltäytyi vastaamasta. Hän ei halunnut enää tavata Stellaa

eikä Ralphia ja tiesi, etteivät hekään halunneet tavata häntä. Hän

ei ollut utelias tietämään heidän salaisuuksiaan ja hänen mielestään

käyttäytyi kunnon Cyril nyt hieman kömpelösti. Jokin — ei mikään

näkyväinen, vaan pikemminkin ääni — häilyi hänen ohitseen pannen

hänet ajattelemaan, että hänen piti vielä kerran lukea läpi neiti

Questedille kirjoittamansa kirje. Eikö hän ollut halunnut sanoa hänelle

vielä muutakin? Hän tarttui kynäänsä ja lisäsi: »Mitä minuun tulee,

niin tämän jälkeen liitän Teidät aina erään nimen yhteyteen, joka

minulle on pyhä, nimittäin rouva Mooren». Kun hän oli kirjoittanut

tämän, ei maisema enää levinnytkään hänen eteensä kuvastimen tavoin.

Niitty oli muuttunut perhosten temmellyspaikaksi. Runo Mekasta —

Rahasta, uskonnon vertauskuvasta — orjantappurapensailta, johon

pyhiinvaeltajat sortuvat, ennenkuin ovat nähneet Ystävän — kaikki tämä

liehui seuraavassa silmänräpäyksessä hänen aivojensa läpi. Hän muisteli

vaimoaan; ja sitten katkesi äkkiä tämän puolittain mystillisen ja

puolittain aistillisen ajatuksenlennon nouseva kaari, joka oli niin

luonteenomainen hänen sielunelämälleen, ja kaikki putosi takaisin

oikealle paikalleen maan pinnalle. Hän huomasi ratsastavansa jälleen

viidakossa rakkaan Fieldinginsä seurassa.

— Vaikene! hän sanoi. — Älä turmele viimeistä tuntiamme tyhmillä

kysymyksillä. Anna Krishnan olla rauhassa ja puhelkaamme jostakin

järkevästä asiasta:

He tekivät niin väitellen koko matkan takaisin kaupunkiin politiikasta.

He olivat molemmat muuttuneet tiukemmiksi Chandraporen aikojen

jälkeen ja heistä tuntui oikein ihanalta tämä tuima ottelu. He

luottivat toisiinsa, vaikka heidän piti erota, ja ehkäpä juuri

siitä syystä, että heidän piti erota. Fieldingillä »ei ollut enää

aihetta kohteliaisuuteen», kuten hän sanoi, tarkoittaen sillä, ettei

brittiläistä valtaa todellakaan voitu poistaa senvuoksi, että se

oli häikäilemätön. Aziz vastasi: — No niin, emme mekään tarvitse

teitä, ja mulkoili häneen luulotellun vihaisesti. Fielding sanoi:

— Ilman meitä joutuvat indialaiset heti hunningolle. Ajattele vain

tuota KingEmperor-koulua tahi katsele itseäsi, kun nyt unhotat

lääketieteellisen sivistyksesi ja palaat takaisin noituuteen. Ajattele

runojasi.

— Niissä ei ole mitään vikaa ja ne julkaistaan Bombayssä.

— Mutta mitä ne sisältävät? Vapauttakaa naisemme, niin Indiakin

vapautuu. Kokeile itse ensin, poikaseni. Vapauta oma naisesi ensin ja

katso sitten, onko olemassa ketään, joka haluaa pestä Ahmedin, Karimin

ja Jamilan kasvot. Kaunis tilanne!

Aziz innostui. Hän nousi seisoalleen jalustimien varassa ja nykäisi

hevosensa pään pystyyn toivoen saavansa sen hirnumaan. Silloin hän

olisi tuntenut olevansa kuin taistelussa. Hän huusi: —Tiehenne täältä,

kaikki te Turtonit ja Burtonit! Kymmenen vuotta sitten tahdoimme

tutustua teihin, mutta nyt se on liian myöhäistä. Jos keskustelemmekin

kanssanne ja istumme valtuuskunnissanne, tapahtuu se vain poliittisista

syistä. Älä luule milloinkaan muuta. Nyt hänen hevosensa hirnui. —

Menkää matkoihinne, menkää matkoihinne, sanon minä. Miksi meidät

pannaankin alttiiksi niin suurille kärsimyksille? Meidän oli tapana

moittia teitä, mutta nyt me moitimme itseämme, koska olemme jo

viisastuneet. Me vaikenemme, kunnes Englanti joutuu vaikeuksiin.

Seuraavassa eurooppalaisessa sodassa — silloin, silloin koittaa

meidän aikamme. Hän keskeytti. Huolimatta hymystään luonto näytti

painautuvan kuin hautakivi kaikkien inhimillisten toiveiden päälle.

He laskettivat laukkaa erään Hanumanille pyhitetyn temppelin ohi —

niin rakasti Jumala maailmaa, että hän pukeutui apinan hahmoon — ja

sitten erään saiviittilaisen temppelin ohi, joka houkutteli irstailuun,

mutta iäisyyden varjolla, koska sen ruokottomuudet eivät olleet

missään suhteessa meidän lihaamme ja vereemme. He karauttivat perhos-

ja sammakkoparvien läpi. Suuria puita, joiden lehdet olivat lautasten

kokoisia, kasvoi pensaikossa. Jokapäiväisen elämän kiertokulku kohtasi

heidät jälleen; temppelin ovea suljettiin juuri.

— Mutta keitä sinä haluat tänne englantilaisten sijaan? Japanilaisiako?

kysyi Fielding ivallisesti pysähdyttäen hevosensa.

— Ei, vaan afgaaneja, omia esi-isiäni.

— Siihen suostuvat varmaankin mielihyvin hindulaiset ystäväsikin, vai

mitä?

— Se järjestetään. Itämaalaiset valtiomiehet saavat kokoontua

neuvotteluun.

— Niin, kyllä se järjestyy.

— Luullakseni toistetaan tuo vanha juttu, että me haluamme rosvota

jokaisen miehen ja maata väkisin jokaisen naisen Peshawarista

Kalkuttaan saakka. Te saatte jonkun mielettömän toistelemaan sitä ja

kirjoittelemaan siitä joka viikko »The Pioneeriin», peloittaaksenne

meitä pyytämään teitä jäämään tänne. Me tunnemme sen jo. — Aziz ei

kuitenkaan saanut afgaaneja oikein sopimaan Mauhun, ja koska hän tunsi

joutuvansa liukkaalle jäälle, hän pakotti hevosensa vielä kerran

hirnumaan, muistaen sitten, että hänelläkin on tahi pitäisi ainakin

olla isänmaa. Silloin hän huusi Fieldingille: —

Indiasta kehittyy vielä kansa! Ei ainoatakaan ulkomaalaista. Hindut,

muhamettilaiset ja sikhit muuttuvat yhdeksi kansaksi. Eläköön India,

eläköön!

Indiastako kansa? Millainen haave! Fielding muuttui jälleen

ivalliseksi. Tullen yhä enemmän raivoihinsa Aziz antoi hevosensa

tanssia oikealle ja vasemmalle tietämättä oikein, mitä hänen olisi

pitänyt tehdä. Vihdoin hän huusi:

— Alas englantilaiset kaikissa tapauksissa! Se on ainakin varmaa.

Tiehenne täältä ja nopeasti, sanon minä. Me indialaiset vihaamme kyllä

toisiamme, mutta kaikkein kiihkeimmin me vihaamme teitä. Ellen minä saa

teitä lähtemään, saa kyllä Ahmed tahi Karim. Vaikka siihen menisikin

viisikuudetta tahi satakin vuotta, me pääsemme kaikissa tapauksissa

irti teistä... Niin, me karkoitamme jokaisen kirotun englantilaisen

mereen ja sitten... hän ratsasti kuin raivostunut Fieldingiin päin

— ja sitten, hän lopetti syleillen puolittain häntä — olemme ystäviä.

— Miksi emme voisi olla ystäviä nytkin? sanoi toinen pitäen häntä

liikutettuna kiinni. — Minä tahdon sitä ja sinäkin tahdot sitä.

Mutta hevoset eivät tahtoneet sitä — ne väistivät toisiaan; maa

ei tahtonut sitä, koska se työnsi uumenistaan kallioita, joiden

ohi ratsastajien oli tunkeuduttava vuorotellen; ja temppelit,

lammikko, vankila, palatsi, linnut, raato, vieraskoti, joka juuri

ilmestyi näkyviin heidän tullessaan rotkosta kaupungin edustalle,

eivät tahtoneet sitä. Sadoin äänin ne sanoivat: »Ei, ei vielä!» ja

taivaanlaki sanoi: »Ei, ei siellä!»