Rahdakrishna,
Radhakrishna,
Radhakrishna,
Radhakrishna.
se lauloi herättäen vieraskodin nukkuvan vahdin, joka nyt nojautui
raudoitettuun keihääseensä.
— Minun täytyy palata takaisin, hyvää yötä, sanoi Aziz ojentaen kätensä
ja unhottaen tyyten, etteivät he olleet ystäviä, sekä ikävöiden
sydämessään jotakin kaunista, jotakin kaukaisempaa kuin Marabarin
luolat. Toinen tarttui hänen käteensä, ja silloin Aziz muisti,
kuinka inhoittavasti hän oli käyttäytynyt. Hän sanoi tyynesti: — Enkö
minä mielestänne enää olekaan epäystävällinen?
— Ette.
— Kuinka voitte sen tietää, te kummallinen poika?
— Se ei ole ollenkaan vaikeaa, koska se on ainoa, minkä aina tiedän.
— Voitteko aina sanoa, onko joku muukalainen ystävänne vai ei?
— Voin.
— Olette siinä tapauksessa itämaalainen. Sanottuaan sen häntä värisytti
ja hän irroitti kätensä. Samat sanat hän oli lausunut rouva Moorelle
moskeassa juuri sen hänen elämänsä käänteen alussa, josta hän niin
kovien kärsimysten jälkeen oli vapautunut. Hänestä ei saisi milloinkaan
tulla englantilaisten ystävää. Moskea, luolat, moskea, luolat. Ja nyt
hän oli siellä jälleen. Hän ojensi taikavoiteen Ralphille. — Ottakaa
tämä ja muistelkaa minua käyttäessänne sitä. En tahdo sitä milloinkaan
takaisin. Minun täytyy antaa teille pieni lahja eikä minulla ole muuta.
Olette rouva Mooren poika.
— Niin olenkin, Ralph sanoi hiljaa itsekseen. Ja nyt näytti siltä kuin
se Azizin sielun osa, joka tähän saakka oli pysynyt piilossa, olisi
noussut ja tunkeutunut väkisin esiin.
— Mutta te olette myöskin Heaslopin veli, ja onnettomuudeksi kansamme
eivät voi olla ystäviä keskenään.
— Tiedän sen. Eivät vielä.
— Onko äitinne kertonut minusta teille?
— On kirjeissään, kirjeissään. Hän rakasti teitä.
— Niin, äitinne oli paras ystäväni maailmassa. Aziz seisoi vaiti kuin
hämmästyneenä omasta suuresta kiitollisuudestaan. Mitä tuohon rouva
Mooren suureen hyvyyteen oikeastaan sisältyikään? Ei niin mitään,
kun asiaa tarkemmin ajateltiin ja punnittiin. Rouva Moore ei ollut
todistanut hänen hyväkseen eikä käynyt hänen luonaan vankilassakaan, ja
kuitenkin hän oli hiipinyt Azizin sydämen sisimpään kammioon, ja Aziz
palvoi häntä ikuisesti.
— Tämä on meidän monsuuniamme, kauneinta ilmaamme, hän sanoi kulkueen
valojen lepattaessa kuin ne olisivat olleet aaltoilevalle verholle
kirjailtuja. — Toivon, että hän olisi saanut nähdä myöskin sateemme.
Nyt on sellainen aika, jolloin kaikki ovat onnellisia, nuoret ja
vanhat ja koko maailma. Nuo ovat onnellisia tuolla ulkona melutessaan,
vaikka meidän onkin hyvin vaikea ymmärtää heitä. Sellainen on India.
Toivoisin, ettette olisi täällä virkamiesten seurassa. Silloin voisin
näytellä teille maatani, mutta nyt se on mahdotonta. Ehkä minä sentään
voisin viedä teidät soutelemaan puoleksi tunniksi.
Alkaisiko koko tapausten ketju uudestaan? Hänen sydämensä oli niin
täysi, ettei hän voinut enää peräytyä. Hänen oli pakko lähteä
liikkeelle voidakseen osoittaa kohteliaisuuttaan rouva Mooren pojalle
tällä ainoalla tavalla. Hän tiesi, missä airoja säilytettiin — ne oli
piilotettu pelosta, että vieraat lähtisivät soutelemaan — ja hän otti
mukaansa toisenkin parin siltä varalta, että he sattuisivat kohtaamaan
tuon toisen veneen. Herra ja rouva Fielding olivat lähteneet vesille
sauvoen venettään pitkillä seipäillä ja saattaisivat ehkä joutua
vaikeuksiin yhä kiihtyvässä tuulessa.
Päästyään vesille Aziz tuli hyvälle tuulelle. Toinen ystävällinen
teko johti hänet aina toiseen ja pian purkautui vieraanvaraisen
isännyyden tunne esille kuin koski. Aziz alkoi näytellä Mauta kuin
opas, taivuttipa vielä itsensäkin uskomaan käsittävänsä tuon hurjan
kulkueen tarkoituksen, jonka valot ja meteli vain lisääntyivät sitä
mukaa kuin mutkikkaita juhlamenoja seurattiin. Heidän ei tarvinnut
soutaa juuri lainkaan, sillä kiihtyvä tuuli kuljetti heitä toivottuun
suuntaan. Risut raapivat veneen pohjaa, he ajautuivat eräälle saarelle
pelästyttäen lentoon muutamia kurkia. He aivan kuin liukuivat sen
kummallisen elämän ylitse, joka kukoistaa vähän aikaa elokuun
tulvavesissä, mutta joka näyttää tarkoitetun kestämään ikuisesti.
Vene oli peräsimetön. Azizin vieras, joka istui perässä vara-airot
sylissään, ei kysellyt minkäänlaisia yksityiskohtia. Äkkiä välähti
salama ja sitten vielä toinen, pieniä punaisia viiruja synkällä
taivaalla. — Oliko tuo rajah? hän kysyi.
— Mitä — mitä tarkoitatte?
— Huovatkaa.
— Mutta eihän täällä ole mitään rajahia — ei mitään.
— Huovatkaa, niin ymmärrätte tarkoitukseni.
Se oli kovaa työtä Azizille vastatuulessa. Mutta hän pani merkille
nuppineulan pään kokoisen valopilkun, joka merkitsi vieraskotia, ja
huopasi pari kertaa.
— Kas tuolla...
Kimalteleviin kuninkaallisiin vaatteisiin pukeutunut ruhtinas istui
siellä korukatoksen alla yksinään pimeässä.
— En todellakaan tiedä, mitä tämä on, Aziz kuiskasi.
— Hänen korkeutensa on kuollut. Luullakseni on parasta, että palaamme
heti takaisin.
He olivat aivan hautausmaa-niemen vieressä ja olivat puiden välitse
katselleet suoraan rajahin isän haudalle.
Siinä selitys. Aziz oli kuullut puhuttavan kuvapatsaasta, joka
äärettömillä kustannuksilla oli tehty niin eläväksi kuin suinkin, mutta
hänen ei ollut milloinkaan ennen onnistunut nähdä sitä, vaikka hän oli
useinkin soudellut järvellä. Oli olemassa vain yksi ainoa kohta, mistä
voitiin katsella, ja sinne oli Ralph vienyt hänet. Hän souti nopeasti
pois paikalta tuntien, että hänen toverinsa oli pikemmin opas kuin
huvimatkailija. — Lähdemmekö takaisin nyt? hän kysyi.
— Kulkue ei ole vielä hajautunut.
— En mielelläni soutaisi lähemmäksi. Heillä on niin kummallisia tapoja
ja he voisivat ehkä loukata teitä.
— Hieman lähemmäksi vain.
Aziz totteli. Hän tiesi sydämessään tämän nuorukaisen rouva Mooren
pojaksi eikä hän milloinkaan tiennyt mitään, ennenkuin hänen sydämensä
oli puhunut. »Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna» kaikui laulu.
Sitten se muuttui äkkiä ja väliajoilla hän kuuli aivan selvästi
sen pelastushymnin sanat, jota oli laulettu Chandraporessa hänen
oikeusjuttunsa aikana.
— Herra Moore, älkää puhuko kenellekään rajahin kuolemasta. Se on
toistaiseksi sellainen salaisuus, josta minun ei ole lupa kertoa.
Karttaaksemme alakuloisuutta me käyttäydymme juhlan loppuun saakka
aivan kuin hän eläisi. Tahdotteko vieläkin lähemmäksi?
— Kyllä.
Aziz koetti pysytellä kaikkien noiden soihtujen valopiirin
ulkopuolella, jotka alkoivat tuikkia kuin tähdet toisella rannalla.
Ammuttiin raketteja ja tykinlaukaukset jyrähtelivät. Äkkiä, lähempänä
kuin hän oli laskenutkaan, sukelsi Krishnan kantotuoli esiin erään
luhistuneen muurin takaa; se kannettiin kiveen hakattuja kiiltäviä
portaita pitkin veden partaalle. Laulajat tanssivat sen kummallakin
puolella ja heidän joukossaan ensimmäisenä eräs nainen, hurja ja
kaunis nuori pyhimys, jonka tukassa oli kukkia. Hän ylisti Jumalaansa
tunnuskuvitta ja soittimitta — niin käsitti hän Hänet. Toisetkin
ylistivät Häntä samalla tavoin, nähden Hänet tässä tahi tuossa
ruumiinosassa tahi taivaan ihmeissä. He hyppäsivät matalaan lammikkoon
ja seisoivat sen aalloissa, ja nyt valmistettiin hullunkurinen
ateria, johon kaikki ne, jotka tunsivat itsensä sen arvoisiksi,
ottivat osaa. Vanha Godbole huomasi veneen, jota tuuli kuljetti, ja
huitoi käsivarsillaan joko vihoissaan tahi iloissaan, mitä Aziz ei
milloinkaan saanut selville. Ylempänä oli Maun maallinen mahti —
norsut, tykistö, väkijoukot — ja korkealla niiden yläpuolella alkoi
raivota kova myrsky, joka alussa pysytteli ylemmissä ilmakerroksissa.
Tuulenpuuskat sekoittivat yhteen pimeyden ja valon, sadekuuroja tuli
lakaisten pohjoisesta, niitä saapui lakaisten etelästäkin, ja niiden
läpi tunkeutuivat laulajat esille ja heidän laulunsa tulkitsi kaikkia
inhimillisiä intohimoja. He valmistautuivat heittämään pois Jumalansa,
Jumalan itsensä, vaikka Jumalaa ei milloinkaan voidakaan heittää pois,
heittämään Hänet suoraan myrskyn kitaan. Niin heitettiin Hänet joka
vuosi pois ja niin heitettiin pois muitakin — pieniä Gaupatin kuvia,
jyväkoreja, Mohurramin aikuisia pieniä' tazioita — syntipukkeja,
akanoita, jotka olivat erään matkan tunnuskuvia, matkan, joka ei ole
helppo, joka ei tapahdu täällä eikä nyt ja jota ei voida ymmärtää,
ennenkuin sen päämäärä on saavuttamaton. Jumala, joka heitettiin pois,
oli kaiken tämän vertauskuva.
Gokulin kylä ilmestyi jälleen näkyviin tarjottimellaan.
Se edusti tuota hopeaista kuvaa, joka ei milloinkaan poistunut
kukkamerestään. Nyt sen täytyi tuhoutua tuon toisen vertauskuvan
asemesta. Eräs temppelinpalvelija otti sen syliinsä ja kiskoi
siitä irti siniset ja valkoiset liput. Hän oli alaston, harteikas
ja solakkavartaloinen — jälleen indialainen olento riemuitsevassa
täydellisyydessään — ja hänen perinnöllisiin virkavelvollisuuksiinsa
kuului vapahtamisen juhlamenojen päättäminen. Hän astui mustaan veteen
työntäen kylää edellään, kunnes savinuket liukuivat pois tuoleiltaan
ja alkoivat liueta sateessa, ja kuningas Kansas sulautui yhteen Herran
isän ja äidin kanssa. Pienet, mustat, raskaat aallot kohisivat — sitten
vyöryi suuri aalto, ja englantilaiset äänet huusivat: — Varokaa!
Veneet törmäsivät yhteen.
Nuo neljä muukalaista ojensivat käsivartensa ja tarttuivat toisiinsa,
ja menetettyään aironsa ja seipäänsä kieppuivat ympäri tuulenpyörteessä
kuin sadun hirviö. Rahvas huusi vihasta tahi ilosta, kun he avuttomina
ajelehtivat temppelinpalvelijaa kohti. Hän odotti heitä, ilmeen
muuttumatta hänen kauniissa tummissa kasvoissaan, ja juuri kun
viimeiset hituset liukenivat hänen tarjottimellaan, törmäsivät he siihen.
Törmäys oli lievä, mutta Stella, joka istui lähimpänä, kaatui miehensä
syliin, kurottautui sitten eteenpäin ja heittäytyi Azizia kohden,
jolloin hänen äkillinen liikkeensä kaatoi veneet. He solahtivat
lämpimään matalaan veteen ja ponnistelivat kuiville korviahuumaavassa
melussa. Airot, pyhä tarjotin, Ronnyn ja Adelan kirjeet kelluivat
vierekkäin vedessä. Tykistö ampui, rummut pärisivät, norsut toitottivat
ja ukkonen jyrähti kovasti kuin olisi moukarilla isketty taivaanlakeen.
429
428
Se oli huippukohta, mikäli India yleensä suvaitsee mitään sellaista.
Sade sekaantui leikkiin koettaen kastella kaiken ja kaikki ja
turmelikin hyvin pian kantotuolin kullalla kirjaillut verat ja nuo
kalliit pyöreät liput. Muutamat soihdut sammuivat, ilotulitus ei
syttynyt, laulaminen alkoi loppua, ja tarjotin ojennettiin jälleen
professori Godbolelle, joka muitta mutkitta otti käteensä hieman
siihen jäänyttä savea sivellen sillä otsaansa. Tehtyä ei saatu
enää tekemättömäksi, ja sillä aikaa kuin tunkeilijat koettivat
päästä kuiville parhaansa mukaan, alkoivat hindujoukot palailla
epäjärjestyksessä kaupunkiin. Kuvakin kääntyi takaisin ja seuraavana
päivänä se kuoli oman yksityisen kuolemansa, kun punaiset ja vihreät
verhot vedettiin ruhtinaallisen pyhätön eteen. Laulua jatkettiin
vielä jonkin aikaa... uskonnon repaleisia palasia... vaillinaista ja
epädramaattista sekasotkua... »God si love». Kun muisteltiin kuluneen
vuorokauden epäselviä tapahtumia, oli mahdotonta sanoa, mikä oli ollut
niiden uskonnollinen sydän. Yhtä hyvin olisi voitu koettaa saada kiinni
pilven sydäntä.