Muutamien satojen mailien päässä länteen päin Marabar-vuorista ja parin
vuoden kuluttua viime tapahtumista seisoo professori Narayan Godbole
jumalansa edessä. Jumala ei ole vielä syntynyt — se tapahtuu keskiyöllä
— mutta Hän on kuitenkin syntynyt satoja vuosia sitten; toisaalta hän
ei voi milloinkaan syntyä, sillä Hän on maailmankaikkeuden Herra, mikä
menee yli ihmisen ymmärryksen. Hän on, ei ole ollut, ei ole, vaan oli.
Hän ja professori Godbole seisoivat samalla pitkällä matolla, toinen
sen toisessa, toinen toisessa päässä.
»Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram...»
Tämä Maun palatsin käytävä päättyi toisten käytävien kautta umpinaiseen
pihaan. Palatsi oli ihanaa, kovaa, valkoista marmorisekoa, mutta sen
pilareita ja holveja tuskin voi nähdä kirjavien riepujen, kimaltelevien
pallojen, vaaleanpunaisesta läpinäkymättömästä lasista tehtyjen
kynttilänjalkojen ja huonosti puitteisiin pantujen vaalenneiden
valokuvien takaa. Sen toisessa päässä oli hallitsijasuvun pieni,
mutta kuuluisa pyhättö, ja jumalaa, jonka piti syntyä, esitti
teelusikan kokoinen hopeinen pystykuva. Maton kummallakin puolella
istui hinduja vieri vieressä. He täyttivät läheiset käytävät ja
pihankin — hinduja, yksinomaan hinduja, lempeän näköisiä miehiä,
suurimmaksi osaksi byboja, joiden mielestä kaikki, mitä tapahtui
heidän kyliensä ulkopuolella, oli kuin unta. He kuuluivat noihin
ahkeriin maamiehiin, jotka muutamien mielestä edustavat oikeata Indiaa.
Heidän joukossaan istui muutamia tuon pienen kaupungin kauppiaita,
virkamiehiä, hovimiehiä ja hallitsijasuvun jäseniä. Koulupojat pitivät
nipin napin yllä järjestystä. Seurakunta oli vaipunut sellaiseen
suloiseen onnen huumaukseen, jota eurooppalainen väkijoukko ei tunne,
kohisten kuin onnea tuottava taikajuoma. Kun maalaiset tunkeutuivat
lähemmäksi saadakseen nähdä vilahduksen hopeisesta pystykuvasesta,
muuttui heidän kasvojensa ilme loistavan kauniiksi; tämä kauneus oli
täysin persoonatonta, koska se teki heistä kaikista yhdennäköisiä
niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti, ja vasta sen haihduttua heistä
tuli jälleen yksilöllisiä tomumajoja. Samoin oli soitonkin laita. Oli
soittoa, mutta se kumpusi niin monista lähteistä, että kokonaisuus
muuttui kaaosmaiseksi. Räminä, rummutus ja viheltäminen sulautuivat
yhdeksi ainoaksi pyörteeksi, joka kiiri palatsin ympäri ennen
häipymistään ukkosenjylinään. Sadekuuroja sattui tuon tuosta yön
kuluessa.
Oli tullut professori Godbolen kuoron vuoro. Kun edellinen laulajaryhmä
hajaantui väkijoukkoon, hän tunkeutui esiin taustalta laulaen jo täyttä
päätä, ettei pyhien laulujen ketju katkeaisi. Hän oli avojaloin, yllään
valkoinen puku ja päässä vaaleansininen turbaani; hänen kultasankaiset
silmälasinsa olivat tarttuneet kiinni jasmiiniseppeleeseen ja
riippuivat vinossa hänen nenällään. Hän ja hänen kuusi virkaveljeään,
jotka muodostivat kuoron, kilistivät symbaaleitaan, löivät pieniin
rumpuihinsa, soittivat pieniä urkuja ja lauloivat:
»Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini ja kaikkeni.
Tukaram...»
He eivät laulaneet ainoastaan jumalalle, jonka edessä he seisoivat,
vaan pyhimyksellekin; he eivät tehneet mitään sellaista, mitä
ei-hindut olisivat pitäneet draamallisesti oikeana; tämä Indian
riemumarssi oli kaaosta (me ainakin sanomme sitä sellaiseksi),
kaiken järjen ja muodon hävittämistä. Missä olikaan Jumala itse,
jonka kunniaksi tänne oli kokoonnuttu? Häntä oli mahdoton löytää
Hänen omalla alttarillaan vallitsevasta sekamelskasta, sillä Hän oli
piilossa vähäarvoisten kuvien, ruusunlehtien, öljymaalausten, rajahin
esi-isien kullattujen muistotaulujen ja, tuulenpuuskan sattuessa,
erään banaanipuun repaleisten lehtien takana. Sadat sähkölamput
paloivat Hänen kunniakseen (niihin antoi valoa moottori, jonka kumea
käynti rikkoi hymnin rytmin), eikä Hänen kasvojaan voinut silti
erottaa. Hänen ympärilleen oli kasattu satoja hopeamaljakoita, jotka
kuitenkin näyttivät sangen mitättömiltä. Valtion runoilijoiden
sepittämiä ylistysrunoja oli ripustettu sellaisiin paikkoihin, joissa
niitä ei voitu lukea, tahi olivat naulat, joilla ne oli kiinnitetty
marmorisekoon, pudonneet maahan. Eräs niistä, joka oli kirjoitettu
englannin kielellä korostaakseen Hänen yleismaailmallisuuttaan,
supistui taiteilijan onnettoman erehdyksen vuoksi vain sanoihin: »God
si love».
Jumala on rakkaus. Onko se Indian suurin sanoma?
Tukaram, Tukaram...
jatkoi kuoro, jonka esitystä säesti purdahnin takana tapahtuva
väittely. Sieltä pari äitiä yritti työntää samalla kertaa esille
lapsensa. Pihalla alkoi pieni eurooppalaistettu orkesteri, jonka
jäsenet sade oli kastellut läpimäriksi, soittaa valssia. Se soitti
»Ilon aaltoja», mutta tämä kilpailija ei häirinnyt laulajia, jotka
olivat kilpailun yläpuolella. Kului kauan aikaa, ennenkuin se
professori Godbolen olemuksen mitätön osa, joka oli herkkä ulkonaisen
maailman vaikutuksille, totesi, että silmälasit olivat hullusti ja
ettei hän voinut valita uutta hymniä, ennenkuin oli asettanut ne
suoraan. Hän laski toisen symbaalin maahan ja huitoi toisella ilmaa
tarttuen vapaalla kädellään kaulassa oleviin kukkiin. Eräs kuoron
jäsenistä auttoi häntä. He lauloivat toistensa harmaisiin viiksiin ja
selvittelivät samalla ketjun kimaltelevan sykkyrän. Godbole katsahti
nuottikirjaan ja sanoi jotakin rummuttajalle, joka keskeytti rytmin,
antaen kuulua hiljaisen surisevan äänen ennen uuden rytmin alkua. Se
oli kiihoittavampi, sen esiin loihtimat kuvat olivat selvemmät ja
laulajien ilme oli hajamielisempi ja kaipaavampi. He rakastivat kaikkia
ihmisiä, koko maailmankaikkeutta, ja heidän sisimmästään sukelsi esille
hajanaisia menneisyyden muistoja pieninä sirpaleina, jotka soluivat
hetkisen kuluttua pois kaikkia ympäröivässä lämpöaallossa. Godbole
esimerkiksi muisti nyt erään vanhan naisen, johon hän oli tutustunut
Chandraporessa, vaikka tuo nainen ei ollutkaan merkinnyt hänelle
mitään. Godbole ei ollut valinnut häntä, vaan hän pilkahti sattumalta
pinnalle noiden toistensa kanssa kilpailevien muistikuvien joukosta,
ja koko henkisellä voimallaan Godbole pakotti hänet siirtymään sinne,
missä kaikki täydennetään. Täydennetään vain, mutta ei rakenneta
uudestaan. Hänen tajuntansa heikentyi, hän muisti erään ampiaisen,
jonka hän oli nähnyt jossakin, ehkä jollakin kivellä. Hän rakasti
ampiaista yhtä lämpimästi pakottaen sen samalla tavalla poistumaan. Ja
kiven, jolla ampiainen oli istunut, hän voi... Ei, hän ei voinut, hän
olisi tehnyt väärin, jos hän olisi koettanut pakottaa kiveä; logiikka
ja tietoinen ponnistus olivat vieneet hänet liian kauaksi, hän palasi
jälleen takaisin punaiselle matolle ja huomasi tanssivansa sillä.
Edestakaisin, kolmasosa matkasta alttarille ja takaisin jälleen; hän
löi symbaaleja yhteen ja hänen toverinsa tanssivat hänen kanssaan ja
toistensa kanssa. Melua loputtomiin, eurooppalaistunut orkesteri soitti
yhä kovemmin, kaikkialla tuoksui alttarin pyhäsavu, haisi hieltä,
kynttilöiden liekit lepattivat vedossa, tuuli suhisi banaanipuissa,
melua, kohua ja hälinää. Hänen rannekellonsa näytti 11,50, minkä hän
näki, kun hän heitti käsivartensa korkealle pysähdyttäen sen heikon
rytmillisen tärinän, johon hänen sielunsa oli joutunut. Joukosta kuului
yhä kovempia huutoja, mutta hän jatkoi tanssiaan. Kaikki ne pojat ja
miehet, jotka istuivat sivukäytävissä, kohotettiin ilmaan väkisin
ja laskettiin naapureittensa polville, heidän itsensä muuttamatta
asentoaan. Käytävää pitkin, joka siten aukeni väkijoukkoon, lähestyi
kantotuoli.
Siinä oli valtakunnan iäkäs hallitsija, joka vastoin lääkäriensä
kieltoa oli kannettu tänne katselemaan Jumalan syntymisen juhlamenoja.
Ei kukaan tervehtinyt rajahia eikä hän sitä vaatinutkaan, sillä
maailmallinen loisto ei ollut tällä hetkellä paikallaan. Kantotuolia
ei voitu laskea maahan, koska, se silloin olisi häpäissyt pyhäkön
näyttämällä valtaistuimelta. Hänet nostettiin senvuoksi pois
kantotuolista, joka keikkui sen aikaa ilmassa, ja laskettiin matolle
aivan alttarin viereen. Hänen pitkä partansa valui suorana, jalat
olivat koukussa hänen allaan, ja paperi, jossa oli punaista jauhetta,
työnnettiin hänen käteensä. Siinä hän istui nojaten pilariin sairauden
uuvuttamana ja silmin, jotka olivat suuret vuodattamattomista
kyynelistä.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauvoja. Maassa, missä kaikki muu on
epätäsmällistä, noudatettiin syntymisen hetkeä mitä tarkimmin.
Kolme minuuttia ennen määrähetkeä kantoi eräs bramaani Gokulin
(legendan Betlehemin) kylän mallin asettaen sen alttarin eteen.
Malli oli valmistettu savesta noin neliömetrin kokoiselle laudalle,
maalattu helakan siniseksi ja valkoiseksi ja kaunistettu lipuilla
ja koristeilla. Siinä istui liian pienellä tuolilla liian isopäinen
kuningas Kansa, joka on heidän Herodeksensa ja käskee murhata
muutamia viattomia lapsia. Toisessa nurkassa seisoivat samalla tavoin
epäsuhtaisesti muovailtuina Herran isä ja äiti, jotka unessa ovat
saaneet kehoituksen paeta. Malli ei ollut pyhä, mutta kuitenkin
enemmän kuin pelkkä koristus, koska se käänsi pois ihmisten katseet
jumalan todellisesta kuvasta ja kiihdytti heidän pyhää riemuaan.
Muutamat maalaiset luulivat syntymisen jo tapahtuneen sanoen Jumalan
todellakin jo syntyneen, koska he eivät muuten voisi nähdä häntä.
Mutta kellon lyödessä kahtatoista kajahti torvien läpitunkeva ääni
norsujen toitotuksen säestämänä; kaikki, joilla vain oli suitsuainetta
mukanaan, heittivät sen alttarille. Ruusunpunaisessa valaistuksessa ja
suitsusavun tuoksussa, soiton tahdissa ja ihmisten kiljuessa pukeutui
Ääretön Rakkaus Shri Krishnan hahmoon ja vapautti maailman. Kaikki
suru oli pyyhitty pois, eikä tämä koskenut ainoastaan indialaisia,
vaan kaikkia ulkomaalaislakin, lintuja, luolia, rautateitä ja tähtiä;
kaikki muuttui iloksi, kaikki muuttui nauruksi; sairautta ei ollut
milloinkaan ollut olemassakaan, ei epäilyksiä, väärinkäsityksiä,
julmuutta eikä pelkoa. Muutamat hyppelivät, muutamat heittäytyivät
suulleen ja syleilivät ruumistuneen, kaikkiin kohdistuneen Rakkauden
paljaita jalkoja, Purdahnin takana olevat naiset taputtelivat toisiaan
ja huudahtelivat; pikku tyttönen livahti ulos ja tanssi yksinään, niin
että mustat palmikot heiluivat. Se ei ollut ruumiillista hurjastelua,
koska tämän temppelin perinnäistavat kielsivät kaiken sellaisen. Mutta
ihmismieli oli toivottomasti ponnistaen koettanut saada käsiinsä
tuntemattoman ja taistelussaan luopunut kaikesta tieteestä, historiasta
jopa kauneudestakin. Onnistuiko yritys? Jälkeenpäin kirjoitetut kirjat
vastaavat tähän myöntävästi, mutta jos jotakin sellaista koetaan,
voiko muistaa siitä mitään jälkeenpäin? Voisiko sitä kuvailla muulla
kuin sillä itsellään? Salaisuudet eivät pysy salassa ainoastaan
ei-uskovaisilta, vihityt itsekään eivät voi käsittää niiden olemusta.
He voivat, jos haluavat, ajatella olleensa Jumalan seurassa, mutta
samalla kuin he ajattelevat sitä, muuttuu se historiaksi ja noudattaa
aikakäsitteen lakeja.
Paperimassasta valmistettu kobra ilmestyi nyt matolle ja sitten
ilmestyi sinne puinen kehto, joka riippui telineistä. Professori
Godbole lähestyi sitä punainen silkkihuivi kädessään. Silkkihuivi
oli Jumala, olematta silti Jumala, ja kuva oli paikallaan alttarin
hämärässä. Se oli vain huivi, kierretty kääryksi, joka hieman muistutti
lasta. Professori heilutteli sitä käsivarsillaan antaen sen sitten
rajahille, joka viimeiset voimansa ponnistaen sai sanotuksi: »Annan
tälle lapselle nimeksi Shri Krishna», asettaen sen sitten kehtoon.
Kyyneleet valuivat hänen silmistään, koska hän oli nähnyt Herran
pelastuksen. Hän oli liian heikko jaksaakseen kohottaa silkkilasta
ja näyttää sitä kansalle, mikä ennen vanhaan oli kuulunut hänen
etuoikeuksiinsa. Hänen seuralaisensa nostivat hänet kantotuoliin, vielä
kerran aukeni tie joukon läpi, ja hänet kannettiin johonkin palatsin
vähemmän pyhään osaan. Siellä, eräässä huoneessa, joka ulkoportaitten
kautta oli yhteydessä länsimaisen tieteen kanssa, odotti häntä hänen
lääkärinsä, tohtori Aziz. Rajahin hindulainen lääkäri, joka oli
seurannut herraansa temppeliin, teki lyhyesti selkoa hänen oireistaan.
Kuta enemmän riemu lauhtui, sitä levottomammaksi kävi sairas.
Sähkömoottoria käyttävän höyrykoneen jyskytys häiritsi häntä ja hän
kysyi, mistä syystä se oli tuotu hänen palatsiinsa. He lupasivat ottaa
selon asiasta ja antoivat hänelle rauhoittavaa lääkettä.
Alhaalla pyhissä käytävissä oli ilo sillä aikaa muuttunut
vallattomuudeksi. Kansan velvollisuuksiin kuului leikkiä monia eri
leikkejä vastasyntyneen Jumalan huviksi ja kuvailla Hänen leikkejään
Brindabanin iloisten meijerityttöjen kanssa. Näissä leikeissä oli
voilla huomattava osa. Kun kehto oli kannettu pois, kokoontuivat
valtion korkeimmat aatelismiehet ja ryhtyivät viattomaan ilveilyyn.
He irroittivat turbaaninsa, ja muuan asetti voinokareen otsalleen ja
odotti, että se liukuisi hänen nenäänsä pitkin suuhun. Mutta ennenkuin
se ehti sinne saakka, hiipi toinen hänen taakseen, sieppasi sulavan
nokareen suuhunsa ja nieli sen. Kaikki nauroivat riemuitsevasti
huomatessaan, että Jumala oli luonteeltaan yhtä leikillinen kuin
hekin. »Jumala on rakkaus». Taivaassakin hullutellaan. Jumalakin
osaa esiintyä leikillisesti, hän voi siirtää tuolin pois omien
jalkojensa tieltä, sytyttää oman turbaaninsa palamaan ja varastaa
oman alushameensa kylpiessään. Noudattamalla kohtalaista vapautta
tämä palvomismuoto saavutti sen, mitä kristinusko aina on kammonnut:
siihen sisältyi hilpeyttäkin. Kaiken, mikä on henkeä ja ainetta,
pitää saada osansa pelastuksesta, ja jos yksinkertainen leikillisyys
jätetään pois, ei ympyrästä tule kokonaista. Kun voi oli nielty,
leikittiin toista leikkiä, josta sattumalta muodostui viehättävä:
hyväiltiin lapsen hahmoon pukeutunutta Shri Krishnaa. Heitettiin ilmaan
kaunis punakeltainen pallo; se, joka sai sen kiinni, valitsi lapsen
joukosta, nosti sen syliinsä ja kantoi sen muiden hyväiltäväksi.
Kaikki taputtelivat tuota pientä suloista olentoa Luojan nimessä
ja kuiskailivat onnea tuottavia sanoja. Sitten luovutettiin lapsi
vanhemmilleen, pallo heitettiin jälleen ilmaan ja joku toinen lapsi
sai esittää hetkisen Maailman Kaipuuta. Ja niin käyskenteli Herra
pitkin sivukäytäviä, ilmestyen sattumassa ja sattuman onnessa ja
säteillen kuolemattomuuttaan pienten kuolevaisten lasten yli... Kun
he olivat leikkineet tätä leikkiä tarpeeksi kauan — ja koska he eivät
tienneet mitään ikävästä, leikkivät he sen yhä uudestaan — tarttuivat
he keppeihin ja iskivät niitä yhteen aivan kuin he olisivat leikkineet
Pandavasotaa, ja puivat ja kirnusivat niillä. Sen jälkeen he panivat
temppelin katosta riippuvaan verkkoon suuren mustan saviruukun, joka
oli maalattu kirjavan punaiseksi ja kääritty kuivattuihin viikunoihin.
Ja nyt seurasi virkistävä urheilu. Hypittiin ilmaan ja iskettiin
ruukkua kepeillä. Se halkesi pieniksi kappaleiksi, jolloin rasvaisia
riisinjyviä ja maitoa valui hyppijöiden kasvoille. He söivät ja
voitelivat toistensa suuta ja sukelsivat toistensa jalkojen välitse
saadakseen suuhunsa kaiken matollekin valuneen herkun. Ja niin levisi
jumalallisen hajaantumisen henki oikealle ja vasemmalle aina tuohon
koulupoikaketjuun saakka, jonka tähän saakka oli jotenkuten onnistunut
pitää ihmiset loitolla, mutta joka nyt antoi myöten saadakseen osansa.
Käytävät ja pihan täytti onnesta hurmautunut joukko. Kärpäsetkin
heräsivät henkiin ja vaativat osansa Jumalan lahjoista. Ei riidelty
lainkaan, sillä tämän lahjan laatu oli sellainen. Siunattu oli se
ihminen, joka siitä antoi lähimmäiselleen, koska hän seurasi siten
Jumalan esimerkkiä. Ja niin liehuivat nämä »jäljittelyt», nämä
»vertauskuvat» edestakaisin joukon keskuudessa monta tuntia, synnyttäen
jokaisessa, kunkin edellytysten mukaan, liikutuksen, jota hän ei
muuten olisi tuntenut. Ei mitään kiinteästi muodostunutta kuvaa
jäänyt kuitenkaan mieleen; oli avoin kysymys, syntyikö tässä juhlassa
hopeanukke, savesta valmistettu kylän malli, silkkihuivi, näkymätön
henki vai hurskas aikomus. Ehkä kaikki nämä. Ehkä ei mikään niistä.
Ehkä kaikki syntyminen onkin vain kuvaannollista? Ja kuitenkin oli
juhla tämän uskonnollisen vuoden päätapaus. Se herätti ihmeellisiä
ajatuksiakin. Yltä päältä rasvaisena ja tomuisena professori Godbole
oli herättänyt vielä kerran henkensä elämään. Hän oli jälleen yhä
elävämmin nähnyt rouva Mooren ja hänen ympärillään heikosti toisiinsa
liittyneitä huolestuttavia kuvia. Godbole oli bramaani ja rouva Moore
kristitty, mutta se ei merkinnyt mitään; oli samantekevää, vaikka rouva
olisikin ollut petollinen muistikuva tahi telepaattinen tuntumus.
Hänen velvollisuutensa ja hänen toivomuksensakin oli asettua Jumalan
paikalle rakastamaan häntä ja myöskin asettua rouva Mooren paikalle
ja sanoa Jumalalle: »Tule, tule, tule, tule!» Siinä kaikki, mitä hän
saattoi tehdä. Kuinka vähän se vastasikaan vaatimuksia! Mutta jokainen
saa koettaa tehdä parhaan taitonsa mukaan, ja hän tiesi omansa hyvin
vähäiseksi. »Vanha englantilainen nainen ja pienenpieni ampiainen», hän
ajatteli poistuessaan temppelistä pihalle, jossa hän kohtasi harmaan
aamun rankkasateessa. »Se ei näytä paljolta ja kuitenkin se on enemmän
kuin minä itse olen».