Ganges ei ole vanha joki, vaikka se virtaakin Vishnun jalasta ja Shivan
hiuksien läpi. Geologia, joka näkee kauemmaksi kuin uskonto, tuntee
ajan, jolloin ei tätä virtaa eikä Himalajaa, joka ravitsee sitä,
ollut olemassakaan, jolloin meri kohisi Hindustanin pyhien seutujen
paikalla. Vuoret kohosivat, meri liettyi, jumalat asettuivat asumaan
kukkuloille ja loivat joen, ja India, jota me sanomme ikuiseksi,
ilmestyi maailmaan. Mutta India on todellisuudessa paljon vanhempi.
Jo esihistoriallisen valtameren aikoina niemimaan eteläinen osa oli
olemassa, ja Dravidian ylätasangot ovat olleet maata, niin kauan kuin
maata on ollut olemassa. Ne ovat nähneet sen mantereen vajoavan,
joka liitti Indian Afrikkaan, ja Himalajan kohoavan merestä. Ne ovat
vanhemmat kuin mikään muu maailmassa. Vesi ei ole milloinkaan peittänyt
niitä, ja aurinko, joka lukemattomina aikakausina on katsellut niitä,
voi vieläkin niiden ääriviivoissa erottaa muotoja, jotka olivat sen,
ennenkuin pallomme sysättiin pois sen sylistä.
Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä,
vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan
mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä
meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään.
Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin
kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan
nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta
laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet
polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä
ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen
saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja
mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa,
eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo
niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat
kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut
muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin
pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä
saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran
asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä
pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan
Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen
omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa
Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista.
Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa
korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen
ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa,
ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin
matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi
neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä
oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään.
Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä
mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan,
eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen
erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä
niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan
ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden
sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä
sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen
itseensä.
Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon
päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin
kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa,
kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee
tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen
eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat
kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä,
onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa
ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset
toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat
ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin
pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin
kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin
puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho,
suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta,
nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat
toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten
muutkin luolat.
Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla.
Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin
jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn
täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen
sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan
olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole
milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden
lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman
kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei
ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos
ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei
hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen
umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka
keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole
lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään
kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin
kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa,
liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä
nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi:
Kawa Dol.