Sanotaan, että syksy on synkkä ja kolkko ja kai välistä niin onkin, ja
alakuloinen se on aina, koska se elää kaikkien niiden ilojen
muistoista, jotka ovat olleet ja menneet. Sen hymyily on niin kalpea
kuin kätkeytyisi suru sen taa, ja kun se on kauneimmillaan, on se kuin
kuoleva kaunotar, joka vielä kerran katsahtaa ympärilleen
taivaallisilla silmillään, silloin kun ne iäksi ummistaa.
Mutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja
kirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten
vihreäin kuusien rinnalla -- kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä
henki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli
hiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää
nöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys
kuolon valtakuntaan -- sillä se tietää olevansa kuolemassaankin
katoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat
menneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina
kuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi
valitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti
kuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä
kuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää
ikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät
kanssani eivätkä koskaan kuihdu!
Sellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden
synkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin
istui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän
edellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen
ikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät
Airiston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta
ristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska
valo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen
seinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly
kivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista
hohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli,
sen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli
iloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste
linnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta
hänen elämänsä äärimmäisille rajoille.
Jaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa,
ja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin
vaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi
olkapäähän ja kysyi: -- Nukutko sinä?
Jaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen
hirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.
-- Kuule minua, -- jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä
huolimatta. -- Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua
totellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä
kertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin
ulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa
puheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia
ei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole
mitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin
järkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä
sinut pakoon vielä tänä yönä.
Jaana katseli ukkoa hetkisen. -- Mihinkä aikoisit sitten käyttää
aarteeni? -- kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.
-- Mihinkäkö? Ah -- minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen
kultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se
on, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin
nuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa -- minä
voin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas,
kylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie
minua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada
enemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut
huomenna poltetaan.
-- Et koskaan ole sitä saava, sinä, -- vastasi Jaana kuivasti.
-- Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa
maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin
suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole
tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet
katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille
Baieriin?
-- En, -- vastasi Jaana. -- Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja
kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja
kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole
tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja
yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja
minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn
kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan
povessa siksi, kunnes...
-- Mitä sanot?
-- Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon
helmaan.
-- Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut
paikan, johon aarteet ovat kätketyt?
-- Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.
-- Jaana, Jaana, anna minulle kultasi -- se ahdistaa ajatuksiani, se
painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!
-- Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.
-- Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! -- huusi äijä ja
syöksyi pois.
Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet
häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen
paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt
itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se
kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän
uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei
enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.
Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas
vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää
nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.
Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty
naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. -- Jaana, -- kuiskasi
hän, -- tunnetko minut?
-- Kreeta? -- huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa
kaulaan. -- Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko
sinäkin minua kiusaamaan?
-- Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija
meitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä
huivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja
kun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta
varo koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun
sitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä
toinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua
Bertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne
hankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä
ulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä
menee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!
-- Entä sinä, Kreeta, mihin sinä joudut?
-- Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut
polttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?
-- Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun
sekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia;
voisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.
-- Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut
paremmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään
pahaa et ole sillä tarkoittanut.
Jaana puristi nuoren naisen käsiä. -- Et siis usko, että olen muuttanut
ihmisiä susiksi? -- sanoi hän.
-- En, sitä et ole koskaan tehnyt.
-- Enkä vienyt pieniä lapsia hornaan?
-- Et koskaan, Jaana: se on ihmisten valheita.
-- Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla
ole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä
sielussani?
-- Sinä olet ihminen niinkuin me kaikki muutkin, Jaana-parka.
-- Kiitos! Kiitos! -- huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan
hameen helmaa. -- Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te
muutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en
sitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin
metsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin,
lapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin
kirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!
-- Joudu, Jaana, aika kuluu, ja vartijat, jotka olemme lahjoneet,
muuttuvat.
Ja vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi
pimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: -- Anna, hyvä
Jumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut;
_sinun_ lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin
äiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi
tehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen
rukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!
Mutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa
kohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla
istui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan
kenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti
aamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien
takaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin
kumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa
lainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein,
tyynipäisin lainein.
-- Mitä näet Airiston aalloista? -- kysyi Bertelsköld koskettaen
vanhuksen käsivartta.
-- Suomen tulevaisuuden näen, -- vastasi Jaana matalalla äänellä.
-- Ja millainen on tuo tulevaisuus? -- jatkoi kreivi samalla uteliaana
ja epäillen.
Jaana loi häneen terävän silmäyksen. -- Pitkällisiä tuskia ja
kauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä
paljon ja valoa viimein, -- vastasi hän totisesti.
Kreivi Bertelsköld hymyili. -- Mene levolle, Jaana parka, -- sanoi hän;
-- taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla
merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä
tuomioita enää kirjoiteta.
Yö tuli ja yö kului.
Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä
nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt
pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut
uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään
ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi
muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo
arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin
oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva
aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.