"Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva",
"Riveritissima et Carissima Madonna."
"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin
palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa,
samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja,
olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen
sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin
seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään
tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai
epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin
raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät
teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset
seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa
teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni.
Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen
kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää,
vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun
se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni
tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani
sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain,
olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina
auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää
suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi.
Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä
päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan
mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua
vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty
täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua
ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.
"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin
teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne
edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen
täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty
ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan
Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan,
petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen
taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole
suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa,
että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä
opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan
rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti,
mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan
olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet
kunnialliset.
"Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen
jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista
kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis
puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me
olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä
ponnistukset olivat tarpeen."
Tämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui
paettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen
heti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin
tavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa,
osoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.
Tämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei
saanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.
Aamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan
valtavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi
torventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin
palvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.
Bellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon
uutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut,
minkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja
miten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli
saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli
odottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.
Lähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava
tai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen.
Hän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään,
hyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan
mitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme
tavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.
Ja siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli
valmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi.
Bellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen
ympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin
ja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan.
Tämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin
vaiheilta.
Kaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi
hän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän
keskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois
Casalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon
metsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä
tarvittaisiin.
Perjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen
sisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko,
jota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin
portille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa
olevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille
sijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli
itse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.
Katuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä
ruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt
oli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän
huoneessa myöhemmin päivällä.
"En muista", sanoi hän, "minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin
teidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää
luulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen
kiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan."
"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse
niitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä
tavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni."
"Huomaan sen nyt jo."
Bellarion hymyili miettivästi.
"Pian olette huomaava sen vielä selvemmin."
Heidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen
kertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden
tärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut
itselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen
armeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin
hyvin varustettu.
Uutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen
luonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja
valloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän
kostaa verisesti.
"Lähettäkää pari airutta kaupungille", käski Bellarion, "ilmoittamaan,
ettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun
tunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen."