"Puhun totta! Totta!" ulisi nuorukainen kauhistuneena. "Pimittäköön
Jumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään."
"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti ruhtinatar. "Uskomme kyllä, että puhutte
totta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon
tarkoittamaanne paikkaan?"
"Mainittiinko?" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa
kirkastui. "Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai...
Carmandolasta..."
"Tai Carmagnolasta" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa
lattiaan. "Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä
laatua kuin Bellarion väitti."
"Vai täytyy?" Carmagnola oli aivan pyörällä päästään.
"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin
etelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että
Valsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?" Hänen äänensä vapisi.
"Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai" — hän pysähtyi
ja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia,
pelokkaita kasvoja — "Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?"
"Mitä?" karjui Carmagnola. "Mitä pirua te tarkoitatte?"
"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä
murhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä
roisto?"
Carmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista
riensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta.
Hänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.
"Kapteeni Ugolino", sanoi neito, "teillä ei ollut oikeutta puhua
tuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei
lähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan
syyllisyyttä todistettuna.
"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään", penäsi Carmagnola.
"Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!"
Ugolino da Tenda otti vastatakseen. "Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin
hän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me
emme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola."
Carmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. "Te ja minä voimme jatkaa
tätä keskustelua jossakin muualla", sanoi hän. "Te olette vihjaillut
yhtä ja toista, jota en unohda."
"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan", tuumi nuori upseeri
rauhallisesti. "Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden
täältä kondottani kanssa tunnin kuluttua."
Neito katsoi häneen hätääntyneenä.
"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa.
Anteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni.
Koetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian." Hän teki syvän
kumarruksen ja marssi ovelle.
"Seis!" jyrisi Carmagnola. "Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä
välimme."
Ugolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. "Annan teille
haluamanne tilaisuuden", sanoi hän, "mutta vasta sitten kun olette
vastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu,
suostun välienselvitykseen."
Upseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa.
Valjuna ja surkeana pyysi kerskuri: "Madonna, sallikaa minun taistella
hänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta."
Neito pudisti päätään. "Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa
poistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä
hänen on tehtävä."
"Vai niin? Taivaan Jumala!" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti
sitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: "Entä te? Katsotteko
tekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?"
Bellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma
luutnanttinsa. "Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa
niin tehneemme."
Carmagnola kääntyi tuskaisena muitten puoleen, saaden saman vastauksen.
"Unohdamme kokonaan lähettiparan", huomautti ruhtinatar.
Carmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää
häneltä niskat nurin.
"Voitte mennä, nuori mies", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. "Olette
vapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta." Poika ja
vartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.
Masentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin
nojatuoliinsa.
"Olipa miten hyvänsä", sanoi hän, "on Theodore nyt saavuttanut
tarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?"
"Jos minä rohkenisin neuvoa...", lausui Barbaresco maireasti,
"seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä."
"Mitä?"
"Palaisitte takaisin Bellarionin lipun alle."
"Palaisin?" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. "Palaisin?"
kertasi hän. "Jättäisin Vercellin?"
"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku
muu suunnitelma."
"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän
paras kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään
uskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja
herttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin
valloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti."
"Ehkä", arveli ruhtinatar hitaasti, "Bellarionilla tosiaan on jokin
toinen keino saada Theodore nujerretuksi."
Carmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa
nytkähtelivät kouristuksentapaisesti.
Ääni särähteli.
"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman
erehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo
monet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?"
"Huomaan erehtyneeni hänen suhteensa."
"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä
yönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä,
mitä hän todellisuudessa on."
"Sepä se juuri johtikin minut harhaan, suureksi häpeäkseni."
"Ehkä se johtaa teidät harhaan nytkin?"
"Tehän kuulitte, mitä messer Barbaresco kertoi."
"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on
silmät ja järki päässä."
Neito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken
tarpeettoman julmasti:
"Jaksatte vieläkin luottaa järkeenne? Ettehän toki vakavissanne?"
Se oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille
haaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen
turhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli
kyennyt pysyttelemään pinnalla.
Hän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä.
Suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi
kumartaa ja vastata:
"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti,
ettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat
nämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai
kenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään
tänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni
loppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala
kanssanne!" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään
saavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.
"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra", virkkoi neito muodollisesti.
"Jumala olkoon teidänkin kanssanne."
Carmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää
pystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää
katkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli
perääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.
Ei nähnyt neitokaan häntä sen koommin.
Kun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua
reittään ja purskahti suureen nauruun.