Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton
linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon
herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut
turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä
tarvitsevansa sihteerin avukseen.
Ruhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet
sunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta —
istuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli
monessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt
silmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen
ollenkaan.
Heidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta,
kaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas
lihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän
kummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien
kulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän
kaljua päätä.
Heidän ilmestymisensä sai sisarukset silmänräpäyksessä jaloilleen.
"Barbaresco!" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä
heitä kohti. "Ja Casella!"
"Ynnä", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, "ulkopuolella
viisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että
guelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta
täydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren
kukistamisessa."
He suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. "Herra
markiisi", touhusi öykkäri Casella, "te olette kasvanut niin että olin
tuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne,
kuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet
hyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä
päämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme
teitä antamaan hänelle armoniskun."
Ruhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän
saapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja
heidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille
vaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.
Innostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän
suunnitelmansa.
Barbaresco pullisti paksuja poskiaan ja tuijotti synkästi eteensä.
"Sanoitteko, että Bellarion on Theodoren apuri?"
"Meillä on todisteita siitä", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle
kirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. "Onko se teistä outoa?" kysyi
neito. "Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään."
"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään,
että hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin,
että hän oli menetellyt aivan oikein."
"Surmatessaan Spignon?" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin
kuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti
suuttuneesta "Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun
ystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja."
Barbaresco ravisti mahtavaa päätään. "Hän surmasi Spignon, koska Spigno
oli Theodoren urkkija."
"Mitä?"
Neidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. "Hänen
korvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan
uumenista.
"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan,
että me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta,
jonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille,
mikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle?
Me emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut
urkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi
hänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan
Bellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka
heti surmasi hänet."
"Oletteko aivan varmat Spignon syyllisyydestä?" huohotti Valeria.
"Varmatko?" nauroi Casella. "Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme
ensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä
löysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille
siinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan.
Kirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta
valtionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa."
"Tämä kirje", huomautti Barbaresco, "oli tuon konnan keksintö siltä
varalta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle
mitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne,
ja ellei Bellarionia olisi ollut..." Hän levitti kätensä ja nauroi.
Neito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet
lepäsivät velttoina hänen sylissään.
"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain
epäilin häntä... Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja
nyt..."
"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon
kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo
matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."
Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja
hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja
pysähtyi mahtavana kynnykselle.
"Mitäs tämä on?" tiedusteli hän tärkeänä.
Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin
vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja
punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa
kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen
hymy.
"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on
niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut
vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville,
että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi
aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen
joukkonsa teitä vastaan."
Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi
Valeriaan. Tämä virkkoi:
"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai
minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."
"Entä kirje?" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.
"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä
äänellään.
"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes
nimeänne."
Ruhtinatar esitteli Barbarescon ja Casellan.
"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua.
Antakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi."
Kärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään
riippuvasta laukusta.
Barbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan
tirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän
katseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.
"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin
maine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä
teitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin
avuihinne kuin älyynne."
"Herra!"
"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä,
mutta käyttäisitte kerran järkeännekin." Lihavalle, punakalle naamalle
levisi ivallinen virnistys. "Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki,
kyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani
kautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion
olisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja
mahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko
siihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran
oli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan
tarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin
että Bellarion oli teidät kavaltanut."
"Samaa sanoi Bellarionkin", huudahti markiisi.
"Mutta me emme tahtoneet häntä uskoa", voihki ruhtinatar.
Carmagnola tuhautti nenäänsä. "Tietysti selitti Bellarion asian samalla
tavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon..."
Miehen suurenmoinen typeryys alkoi jo ärsyttää Barbarescoa.
"Helvettiin tuollainen jaarittelu, senkin pölkkypää!"
"Pölkkypääkö? Minä? Jumaliste..."
"Herrat, herrat!" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle
käsivarrelle. "Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin..."
"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään
pöhköjä..."
"Herra, jokainen sananne on loukkaus. Te..."
Valeria tyynnytti heitä. "Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on
suuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää
ja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä."
"Vai kohtelias?" pärski Carmagnola. "Enpä sitä kernaasti myöntäisi.
Mikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?"
"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja
minun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen..."
Suuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis
kärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.
Senjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi
Barbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia
vastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa
piiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.
"Miten tämä kirje joutui käsiinne?" kysyi Barbaresco.
Gian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti
itseään soimaten: "Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka
Bellarion sitä vaati."
"Moititteko minua siitä, madonna?" huudahti Carmagnola. "Mies oli
tavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen
kuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista."
"Se aika on hukattava nyt", päätti Barbaresco.
"Miksi?"
"Eihän meillä ole tässä muutakaan hupia."
Carmagnola kohtasi hänen ivallisen katseensa.
"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella
kärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne."
Ei ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet
tuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi,
mutta hänen oli taivuttava.
Kun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuulla
Barbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.
"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies", vakuutti hän,
huomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. "Teidän on vain kerrottava meille
totuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte,
vapautetaan teidät heti."
Carmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen
puoleensa.
"Olisikohan se viisaasti tehty?"
"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni." Neidon äänensävy
ei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan
lähettiä.
"Annettiinko teille tarkat ohjeet, kenelle kirje oli jätettävä?"
"Kyllä, armollinen madonna."
"Minkälaiset?"
"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin,
mihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli
minun tiedusteltava herra Bellarionia."
"Oliko teidän liikuttava varovasti, piileskeltävä?"
"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun
totta, madonna."
"Mistä lähditte liikkeelle ja mihin suuntaan oli teidän kuljettava?"
"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on
totta, madonna, vannon sen."
Ruhtinatar tarkkasi häntä jännittyneenä.
"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia,
joille teidän oli mentävä?"
"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen,
alueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan
suoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan."