"Tuo pojanjolppi!" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. "Hän on
sitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea
pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."
"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut",
vakuutti Carmagnola. "Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa
taistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan
puolelle."
"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän
lopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan."
Carmognola pöyhistelihen. "Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti
sujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia..."
"Epäilen?" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion
Theodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka
hän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.
Carmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman
huonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä
hän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.
Filippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman
muistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä
kirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa
yksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä
parhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San
Donato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.
Herttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten
tutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä
ruhtinattarella oli sanottavana.
Kun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja
kutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle
mitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta
arvonimestä.
"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan
tehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava
Valsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista.
Sillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo.
Hän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät." Hän rykäisi. "Näkemiin
siis."
Kumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui
toinen ovi ja sihteeri ilmoitti: "Valsassinan ruhtinas."
Tämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan.
Hänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta,
rinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi
uumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.
Jo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten
ruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.
Neito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja
veljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta.
Jos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä
toivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi
Carmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.
"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme
vannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion
Canelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki
toivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä."
Mies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä
herttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria
kertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.
"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset
ovat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa
ollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle,
saisimme Montferratista ainaisen vastuksen."
"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki
teidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on
naapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo
nuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin
pohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä.
Toimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin
saatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi."
"Haa! Uskotte siis, että kiitollisuutta on olemassa, Bellarion?"
"Varmasti, koska minäkin osoitan kiitollisuuttani paraikaa."
Sinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti
olivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian
Giacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen,
kokoukseen.
Pitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar
ja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan
Montferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti
Milanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut
luovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo
oli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa
sotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi,
tekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.
Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti
saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan.
Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen
voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin
muuallakin.
Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea
vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin
saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan
italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan
kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan
kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin
käyttää muihin tarkoituksiin.
Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin
Bellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita
Valsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse
johdon käsiinsä.
Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän
katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar
Valeria pidätteli henkeään.
Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään
sanottavaa, Valsassina?"
"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon,
että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos
haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä
vastaan."
Ovela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.
"Tarkoitatte itseänne muitten muassa."
"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele
kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."
"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion
elää."
Herttua kohdisti katseensa Carmagnolaan.
"Siinä kuulette, herra."
Carmagnola lehahti punaiseksi. "Tämä yritys on erikoisen lähellä
sydäntäni, teidän korkeutenne."
Ruhtinatar Valeria tuli väliin.
"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän
korkeutenne?"
"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan
mielipiteenne."
"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan
johto uskottasiin herra Carmagnolalle." Herttuatar katseli häntä
kummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.
Neidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet
häntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa
oli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu
ruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta
annettaisi, ei asialle sen enempää voinut.
Herttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta.
Tovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: "Tuntuu siltä kuin ette
luottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon."
"Ah, siihen luotan kyllä!"
"Mitä sitten epäilette?"
Kysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen
puolestaan.
"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisi
Theodoren ystävä."
"Oliko? Milloin?" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori
markiisi vastasi taaskin.
"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemään
Vercellin ja Genovan herraksi."
"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina.
Valsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muuten
Carmagnolakin."
"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista", sanoi
ruhtinatar. "Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain
saadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan."
Bellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen
vasikalla.
"Pilkkaatteko, herra?" kihahti Carmagnola. "Uskallatteko väittää, etten
ajatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?"
"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää
siltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin."
"Ovela?" Carmagnola punastui. "Missä suhteessa?"
"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa
tarkoituksessa." Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä.
"Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?" Bellarion
nauroi viattomasti.
Herttua koputti pöytää rystysillään. "Herrat, herrat. Poikkeamme
asiasta." Bellarion ehdotti: "Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä
tällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan
myötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä
suuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä."
"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee
teidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun", sanoi
Koenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään,
kun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:
"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä
kaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta
ei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo.
Carmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään
lähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty.
Neuvottelu on lopussa."