Vieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin
tapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena
ikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan
Biandraten leskikreivittären.
Tämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten,
suostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle;
samasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein
yhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs
käsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle
Facinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta
tämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.
Estorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian
Marian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan
avustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin
Bellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta
niin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot
antautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa,
jätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti
armeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte
Lupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä
viikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia
aikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle
kykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja
muutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille
saavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati,
oli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti
hän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo
Marian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään
pahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa
säästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään
rangaistaisi.
Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan
pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä
ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla
hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta
kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon
toisella laidalla.
Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain
pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin
vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta
Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli
sellaiseen liian hiljainen ja arka.
Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion
oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa
Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi
korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.
Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja
syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista
vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat
milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.
Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin
niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta
lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti
taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän
näihin asti.
Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen
ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti
lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä
yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa
älykkäällä todistelulla.
"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat
ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa
ja oman nimenne, herra herttua?"
Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan
tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin
Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin
vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys
Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun
oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja
jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli
kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin
huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit
neuvottelemaan asioista.
Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin
takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta
katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.
Herttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.
"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme,
että te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin
markiisi Theodoren käsiin."
Bellarion murskasi hänet logiikallaan. "Mitä kummaa siinä on?
Päinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisella
puolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä.
Nyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, että
Vercelli otetaan markiisilta pois."
Hänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan
tähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. "Mikä on upseerien
mielipide?" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen
tapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:
"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi
hyvin luottaakseni häneen joka suhteessa."
Giasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria
kääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. "Entä te,
herraseni?"
Carmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo
taisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi
kerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.
"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme
kreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa,
tiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen
mies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena
vaarana Milanolle."
Valperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat
tämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan
yksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. "Ette kaiketi
unohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore
kyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa
Gian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?"
"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin
ruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että
Theodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään
on saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain
valtionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan
Theodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin
tapahtuisi."
Keskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että
hän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon
päätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.
Kokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon.
Bellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan
vastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen
kainaloon ja vei hänet syrjään.
"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan
ruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä
ensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä
herttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän
on jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee
Theodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan."