Bellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. "Hyvä. Eikö muuta?"

"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että

tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi

pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan?

Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"

"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie

pystyyn."

"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen

kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi

sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren,

Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."

Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi

hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian

kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian

tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta

miestä."

"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa

itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä

leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."

"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?"

"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan

kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on

yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan

tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle

tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."

"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono

silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei

hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"

"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?"

"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen.

Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen

Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty

sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että

herttua on murhauttanut hänet."

Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne

vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon

poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."

"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt

käyvät."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä

toivoisitte minun tekevän."

"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän

Milanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della

Torrea hieman."

"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu

tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa

odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."

"Ehkä kuitenkin liian pitkälti."

Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut

Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti

pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.

Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada

henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai

hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti

Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että

Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin

pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.

"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja

naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa,

kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa

kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.

"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen.

Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko

hetkeäkään."

Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut

pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät

häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa

tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään.

Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida

voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi.

Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon

ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta

taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi

perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi

portaita rakennukseen.

Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon

huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen

kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen

näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli

vielä himmeä loiste.

Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä,

voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.

Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti

kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä

pitelevän käden ympäri.

"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri

heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti,

ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."

Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä

ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.

"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä

mitään?"

"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.

"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja

palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."

Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä

suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.

"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden

kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän

sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui

mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien

upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."

Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti

huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään

sairaan luo.

"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän.

Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa

merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja

eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.

Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.

"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."

"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu

koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia

päiviä."

Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen

muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä

vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset

hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja

ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan,

kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli

merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä

ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain

epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille

on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka

tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi... minä

olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä

olen hengissä."

"Mutta missä ovat hampaanne?"

"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."

Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon

kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan

talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton

antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot

varmuudeksi.

"Mikä tauti teitä vaivasi?"

Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen.

"Se... se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.

"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?"

Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa

vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."

"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan.

Kuuletteko?"

Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja

suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian

Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."

Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä

kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita,

lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta

revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin

menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.

Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut.

Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä

tarkkaavasti.

"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?"

"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta."

"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä,

koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä

hartioista. "Vastatkaa."

"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.

Häntä pyörrytti.

Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja

vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen

portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä

maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän

käsiinsä.

"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.

Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön

Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet

koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä

epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.

Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.

Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion

katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla

tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot

kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä

ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.

"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää

enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua

enää."

Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä

syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana

kajahti ääni.

"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.

Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?

Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"

"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin.

Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle

vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen

aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin

jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei

ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin

kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra,

jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä

sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet

minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He

uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat

he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan

keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani,

kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä

siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat

kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän

hirvittävään ehdotukseensa."

Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen.

Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa

katsetta.

"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani

Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.

Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"

"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti

Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen

vaakunassaan."

"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta

vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."

"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä

vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti.

Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut

tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua

uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän

vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra

Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja..."

Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes

ajatellut Mombellin surmaamista.

Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää

hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."

Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään,

maanalaisen kammion.

Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä

uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja

ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan

tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen

päämääränsä kanssa.

Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten

matkansa kohti Milanoa.

Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet

kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän

oli jo kuollut.

Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että

rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi

historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut

sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt

tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren

ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin

rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän

ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun

perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta;

hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki

asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin

ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli

ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja

poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti

luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi.

Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden

vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti

he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi

maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin.

Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä

puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa

toivoton onnettomuus.

Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat

eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet

kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli

Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia

muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni

Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella

hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla,

jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.

Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää

Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä.

Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä

pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa,

muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa

pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän

Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita

hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut

vartiossa, oli laskenut heidät sisään.

Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin,

ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme

miehistä hänen kimppuunsa.

"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan

herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea

Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä

punaiseksi kuin sen kumppani.

Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin

Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan

sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti

senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri

purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa

tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman

kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan

hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.

Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen

mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun

oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä

oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka

kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa

edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin

kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto

oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa

palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä

hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien

väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä

aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman

taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.

Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian

makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.

Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen

kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan

peitossa.

"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut

— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"

Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo

kostettu, herra herttua."

Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra... herra

herttua... sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.

"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon

valtias."

"Milanon herttua? Minä...?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja

pelkoa. "Sanotte, että... Gian Maria on kuollut?"

Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät

hänet tänään helvettiin."

"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja

te...?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin

hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia,

että toinen Visconti otettiin hengiltä.

Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin

parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.

"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan

aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."

Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät

olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.

"Luulinpa melkein... Vai on Giannino kuollut...? murhattu! Herra häntä

armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti.

"Kertokaa minulle, miten se tapahtui."

Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta

palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.

"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten

hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima

bella!"

Ruhtinattaren ritari · 第 110 / 135 题