"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että
tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi
pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan?
Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"
"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie
pystyyn."
"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen
kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi
sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren,
Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."
Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi
hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian
kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian
tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta
miestä."
"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa
itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä
leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."
"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?"
"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan
kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on
yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan
tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle
tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."
"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono
silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei
hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"
"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?"
"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen.
Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen
Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty
sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että
herttua on murhauttanut hänet."
Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne
vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon
poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."
"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt
käyvät."
"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä
toivoisitte minun tekevän."
"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän
Milanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della
Torrea hieman."
"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu
tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa
odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."
"Ehkä kuitenkin liian pitkälti."
Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut
Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti
pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.
Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada
henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai
hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti
Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että
Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin
pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.
"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja
naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa,
kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa
kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.
"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen.
Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko
hetkeäkään."
Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut
pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät
häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa
tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään.
Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida
voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi.
Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon
ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta
taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi
perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi
portaita rakennukseen.
Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon
huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen
kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen
näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli
vielä himmeä loiste.
Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä,
voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.
Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti
kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä
pitelevän käden ympäri.
"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri
heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti,
ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."
Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä
ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.
"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä
mitään?"
"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.
"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja
palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."
Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä
suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.
"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden
kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän
sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui
mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien
upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."
Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti
huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään
sairaan luo.
"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän.
Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa
merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja
eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.
Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.
"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."
"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu
koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia
päiviä."
Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen
muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä
vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset
hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja
ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan,
kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli
merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä
ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain
epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille
on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka
tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi... minä
olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä
olen hengissä."
"Mutta missä ovat hampaanne?"
"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."
Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon
kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan
talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton
antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot
varmuudeksi.
"Mikä tauti teitä vaivasi?"
Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen.
"Se... se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.
"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?"
Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa
vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."
"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan.
Kuuletteko?"
Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja
suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian
Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."
Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä
kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita,
lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta
revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin
menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.
Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä
tarkkaavasti.
"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?"
"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta."
"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä,
koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä
hartioista. "Vastatkaa."
"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.
Häntä pyörrytti.
Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja
vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen
portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä
maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän
käsiinsä.
"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.
Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön
Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet
koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä
epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.
Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.
Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion
katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla
tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot
kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä
ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.
"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää
enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua
enää."
Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä
syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana
kajahti ääni.
"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.
Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?
Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"
"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin.
Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle
vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen
aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin
jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei
ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin
kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra,
jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä
sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet
minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He
uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat
he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan
keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani,
kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä
siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat
kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän
hirvittävään ehdotukseensa."
Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen.
Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa
katsetta.
"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani
Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.
Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"
"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti
Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen
vaakunassaan."
"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta
vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."
"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä
vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti.
Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut
tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua
uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän
vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra
Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja..."
Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes
ajatellut Mombellin surmaamista.
Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää
hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."
Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään,
maanalaisen kammion.
Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä
uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja
ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan
tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen
päämääränsä kanssa.
Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten
matkansa kohti Milanoa.
Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet
kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän
oli jo kuollut.
Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että
rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi
historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut
sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt
tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren
ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin
rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän
ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun
perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta;
hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki
asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin
ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli
ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja
poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti
luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi.
Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden
vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti
he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi
maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin.
Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä
puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa
toivoton onnettomuus.
Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat
eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet
kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli
Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia
muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni
Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella
hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla,
jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.
Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää
Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä.
Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä
pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa,
muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa
pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän
Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita
hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut
vartiossa, oli laskenut heidät sisään.
Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin,
ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme
miehistä hänen kimppuunsa.
"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan
herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea
Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä
punaiseksi kuin sen kumppani.
Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin
Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan
sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti
senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri
purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa
tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman
kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan
hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.
Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen
mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun
oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä
oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka
kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa
edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin
kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto
oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa
palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä
hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien
väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä
aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman
taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.
Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian
makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.
Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen
kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan
peitossa.
"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut
— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"
Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo
kostettu, herra herttua."
Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra... herra
herttua... sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.
"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon
valtias."
"Milanon herttua? Minä...?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja
pelkoa. "Sanotte, että... Gian Maria on kuollut?"
Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät
hänet tänään helvettiin."
"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja
te...?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin
hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia,
että toinen Visconti otettiin hengiltä.
Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin
parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.
"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan
aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."
Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät
olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.
"Luulinpa melkein... Vai on Giannino kuollut...? murhattu! Herra häntä
armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti.
"Kertokaa minulle, miten se tapahtui."
Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta
palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.
"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten
hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima
bella!"