Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn
peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä
olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä
hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.
Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi
hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta
sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään
pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli
ollut Facino Canesta erossa.
Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri
hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata
lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan
Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava
ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä
tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi
ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse
asiassa supistui kovin mitättömäksi.
Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen
koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi
mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa,
että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen
aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon,
jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän
taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan,
että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli
Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut
Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli
noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.
Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä
syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi
silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän
voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.
Vihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle
välttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan
osoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi
Carmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä
joukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli
hän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun
taistelu oli ohi.
Näin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin
hänen strateegisia kykyjään.
Huolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen
laakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän
paraikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.
Biandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan
Facinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti
luettavasta sisällöstä.
"Rakas poikani", kirjoitti Facino. "Tarvitsen apuasi. Tule luokseni
heti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun
ranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera
ja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse
kuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua
jälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini
mukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa."
Bellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa
linnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden
aikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä
huvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut
pinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.
Malatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien
kotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien
kyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että
hän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään
häpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä
palaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja
herttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen
Malatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti
kaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti
maksaa lupauksensa rikkomisen.
Pelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat
törkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta
Gioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä
kansa.
"Rauhaa!" huudettiin. "Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa
meille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!"
Julman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut
eteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli
jäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät
tauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.
"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä
kiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan
teille vielä rauhaa, jotta riittää!" Hän nousi seisomaan jalustimissaan
ja huikkasi kapteenilleen: "Hei, sinä!" Pirullisen näköisenä ja
punoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen
muotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi
rauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen
työnsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan
kapteeninsa rinnalla.
"Anna heille, mitä he pyytävät", käski hän. "Raivaa minulle tie tuon
tunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he
pyytävät."
Lähinnä seisovat päästivät ilmoille surkean hätähuudon.
"Herra herttua! Herra herttua!" kajahteli joka taholta.
Nuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella
nautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.
"Käykää kimppuun!" usutti hän. "Kansa käy kärsimättömäksi."
Kaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta
hevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.
"Herra herttua..." aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä
sanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä,
häntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. "Jumalan
luut! Aiotko vastustaa minua?"
Mantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista
kasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään
olisi rientänyt avuksi.
Herttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita.
"Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!" kiljui hän. Baijerilaiset
palkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.
Kaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä
rauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin
katuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.
Vielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla
kiellettiin "rauha"-sanan lausuminen Milanon alueella.
Ellei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa
palaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat
tämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja
voima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.
Boucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille
hätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti
heti sanan Bellarionille.
Bellarion ei epäröinyt hetkeäkään. Onneksi ei mikään estänyt häntä
noudattamasta Facinon kutsua, sillä hänen sopimuksensa Firenzen
tasavallan kanssa oli hiljakkoin päättynyt. Hän riensi heti
ilmoittamaan signorialle lähdöstään ja neljä päivää myöhemmin oli
hän jo armeijoineen Alessandriassa, missä Facino otti hänet avosylin
vastaan.
Bellarionin saapuessa oli Facinon neuvosto paraikaa koolla pohtimassa
toimintasuunnitelmaa. Läsnä oli myös Alessandrian herran liittolainen,
markiisi Theodore, joka vartavasten oli saapunut Vercellistä.
"Olen rakentanut suunnitelman", virkkoi Facino, "siinä varmassa
vakaumuksessa, että sinä tulisit vähintäin tuhannen miehen kanssa."
"Minulla on kaksitoistasataa, kaikki hyvin varustettuja."
"Kelpo poika, kelpo poika!" Facino taputti häntä olalle. "Käy sisään ja
kerro se neuvostolle itse."
Nojaten raskaasti Bellarionin käsivarteen opasti hän ottopoikansa
kivisiä kiertoportaita ylös. Näitä samoja portaita oli Bellarion
aikanaan astellut käydessään puijaamassa Vignatea.
"Siis mestari Theodore on täällä", sanoi Bellarion. "Niin on. Hän on
vetelehtinyt Vercellissä kiusaten minua yhtä mittaa auttamaan häntä
pääsemään käsiksi Genovaan. Olen kuitenkin venyttänyt asiaa tähän
asti. En luota Theodore-veikkoseen niin paljon, että suorittaisin koko
sopimusosuuttani ennenkuin hän on tehnyt mitään."
"Mitä nuorelle markiisille kuuluu?" Facino nauroi. "Et tuntisi häntä.
Hän on kehittynyt kaikin tavoin. Kyllä hänestä mies muokkaantuu."