Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin
Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki.
Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä
maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta
kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon
tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin
murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi
välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen
parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska
opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.
Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut
oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo
Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta.
Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa
ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen
elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus
ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen
rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?
Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan
joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.
Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän
myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen,
joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi
metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat
liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten
kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki
suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana
Alessandriaa.
Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi
hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso
tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja
puhkesi puhumaan.
"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä."
Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen
seurastaan.
Kreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen
rinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan
oivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään
oli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle
kyyhkysiä piilossa.
Äänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären
rupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti
katsahdettuaan seuralaistaan kysyi:
"Oletteko suuttunut, Bellarion?"