"Juuri niin. Vastatkaa!" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui
tiukemmin ranteen ympäri.
"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?" Kreivitär melkein nyyhki. "Mitä
sinä kuvittelet?"
"En kuvittele mitään, madonna. Kysyn."
Huulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: "Pidin hänestä kuin
pojastani." Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. "Minulla kun
ei ole omaa lasta."
Facino hellitti ja perääntyi askelen, hieman tolkutonna ja häpeissään.
"Mitä sinä oikein luulit?" jatkoi toinen. "Et... et kai uskonut, että
hän oli rakastajani?"
"En", valehteli Facino laimeasti.
"Mitä sitten kuvittelit?" tiukkasi kreivitär.
Mies tuijotti häntä palavin silmin. "En tiedä. Sinä saatat minut
suunniltani!" Hän mennä tömisti huoneesta.
Mutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä
pidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä.
Tilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello
Maria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän
veljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.
Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman
heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa
vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria
mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan,
tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt
veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa.
Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat
liiaksi jalansijaa Milanossa.
Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan
ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon
kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan.
Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.
Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian
Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi
vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.
Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon
neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu,
joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon.
Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä
Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat...
Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui
ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren
välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja
Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon
kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.
Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä
hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin
tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.
"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin,
tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas
nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta
ihan ansiotta."
Markiisi Theodore höristi korviaan.
"Kenenkä on sitten ansio?" uteli hän.
"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli
ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."
"Bellarion?" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi
ensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin
äänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla:
"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, ellei
Bellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi."
"Mitä keinoa?" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että
viimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian
Maria Travon taistelusta.
"Sievä temppu tosiaan", tuumi ruhtinatar, "mutta tuskin mikään urotyö."
Gian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti
nauruun.
"Veljentyttäreni on perin romanttinen", virkkoi hän. "Harrastaa runoja
ja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena,
ritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn."
"No, mutta", nauroi herttua, "sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä
tarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan."
"Niinkö asianlaita olikin?" ihmetteli ruhtinatar epäilevän näköisenä.
"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä." Herttua kiitti nuorukaista vain
riistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi
koira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.
Kauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta.
Ja nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa
herttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä
ja tämän maan puolesta?