Monet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa
jälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.
Rehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos
tämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja
kunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin
arvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen,
kun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan
aikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin
ratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren
miehen pään pyörälle.
Facino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki
iloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta
kuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.
"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa
takaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti
voinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti
pannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään."
Facino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja
katsoi herttuaa tiukasti silmiin.
"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä.
Jos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä
kenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille
ilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton
johdosta."
Herttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa
kestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen
nojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.
Synkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. "Jo olette julkea
puhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä."
"Julkea, totisesti!" murisi herttua rohkaistuneena. "Jumalan luut!
Jonakin päivänä..." Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. "Puhuitte
äsken jotakin uhrauksista?" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen
menetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan
silmissä.
Facino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi
Bellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin
onnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen
sadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.
"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon
kansalle."
Ellei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa
hovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu
voiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä
uhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui
Requiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan
pelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö,
pian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita
kanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.
Facino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena.
Kotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.
"Lähetit hänet surman suuhun!" Näillä sanoilla tämä tervehti miestään.
Facino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. "Lähetin hänet surman
suuhun?"
"Tiesit, mikä häntä odotti, kun jätit hänet kahlaamoa puolustamaan."
"En jättänyt häntä mihinkään. Hän toivoi sitä itse, jopa vaatikin."
"Poikapoloinen, joka ei osannut arvata vaaran suuruutta."
Kreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen
mielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet
hänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän
kreivittären ranteen kouraansa. "Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko
hän mielestänne oli?"
Säikähtyneenä, mutta uhmaavan näköisenä vastasi kreivitär:
"Mitäpä muutakaan!"
"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion
teille?"