"Tuo roskaväki huutaa teille, niin että tässä voi tulla kuuroksi."
Näin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista
isänsä upseereista. Lisäsipä vielä: "He sietävät saada pienen
opetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua."
Galeazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin,
oli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät
huomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla
omissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della
Torre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati,
Bigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä
olivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten
olisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava
ghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes
tarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli,
joka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen
tukan.
Facino suuttui.
"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa." Hän
hymyili, mutta katse pysyi kovana. "Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä
pysytellä välilöissä."
"Moititteko hänen korkeuttaan?" kysyi della Torre karskisti.
"Kerskailetteko vaikutusvallallanne?" murisi herttua.
"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän
korkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo."
Facinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat
ilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.