Facino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan
armon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi
oli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä,
jotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän
kuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian
Galeazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä
vuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.
"Jos elämä olisi tällaista", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille
heidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät
laitumella, "voisi ihminen olla sangen tyytyväinen."
"Tyytyväisyys", vastasi Bellarion, "on paikallaanoloa. Olen huomannut,
ettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa
kuin laitumen rauha härälle."
Facino hymyili. "Sinä edistyt", sanoi hän.
"Olen jättänyt koulun", tuumi Bellarion. "Te tarvitsette tätä
keskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta
kukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken."
"Rakas filosoofi, sinun pitäisi koota viisautesi kirjaan."
"Taidanpa odottaa siksi kunnes tulen hieman vanhemmaksi."
Facinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi
päivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui
Facino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata
työhönsä Milanoon.