Squarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan
hevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista
turhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut,
että hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.
Näin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan
varrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle,
oli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli
kuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin
suurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen
katseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään
vallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant'
Eustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella,
sekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint
Gothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.
He saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta
Nuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta.
Ratsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat
vartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla
maleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat
äänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo
Nuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat
toistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä,
vaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna.
Edestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset.
Rauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan
näköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava
ylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.
Niin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan
ratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien
ilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.
Vihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka
pohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten
ympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa
eräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle
äidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla.
Työt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa
aika ajoin aivan seisahduksissakin.
He ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut.
Täällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus
kastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon
ja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua
ghibellinit ja guelfit jatkoivat.
Kohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi,
puoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin
päiviltä asti.
Holvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja
edelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian
Maria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.
"Tuon koirien lumoajan", sanoi hän, "on illallisen jälkeen annettava
minulle täysin tyydyttävä selitys."
Bellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti
valoa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli
kylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys
saivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä
nälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet
hänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää,
ennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi
Lonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia.
Hänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa
kauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen
puoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla
koristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu
valkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien
värejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä
tapaan.
Hänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai
nuorukaisen värisemään.
"No, roisto. Joko suostut puhumaan? Joko sanot mitä taikakeinoa käytit?"
"Herra herttua, en tehnyt mitään taikoja."
Herttua hymyili. "Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi.
Oletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta?
Se kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin
pelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille
rosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että
he tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä
aloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja
toivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet". Hän kääntyi
Squarciaan. "Tartu vankiin", käski hän.
He veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen
katseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli
pöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa
liitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen
pölkkyyn.
"Sitokaa tuo lurjus tiukkaan", ärisi herttua.
Viivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen
kätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen
voittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien
väliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.
Keskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui
yksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.
Herttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja
uljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin
viisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä
hänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja
tummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa
loistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu
tunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt
nahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.
Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä,
hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt
askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta.
Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui
herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne..."
"Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole
minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun
tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."
"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin
tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei
ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän
velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri
aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun
poikani."
"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota
tuntematonta kohtaan.
"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan
kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja
naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän
väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka
piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.
"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi
koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."
"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan
häntä ilmoittamatta mitään minulle."
"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?"
Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette..." Hän
hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja
ota nuo renkiroistot mukaasi."
"He ovat täällä minun käskystäni", muistutti herttua.
"Heitä ei tarvita enää."
"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino."
"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne."
Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta:
"Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.
Facino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:
"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi
kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo
aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."
"Koirat? Minun kurkkuni?" Hänen korkeutensa oli tukehtua.
"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon
herttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä.
"Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da
Pusterla."
"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan
ja tappoi kolme minun parhaista koiristani..."
"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että
Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja,
varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille
paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten
kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."
"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole
unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini,
kuten aivan julkisesti kerrotaan."
Facino tuijotti herttuaa niin kummallisesti, että tämä kalpeni.
"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt,
että te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa
ihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin
tahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi.
Sitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista
kunnioitusta Milanossa, herttualtakin." Hänen äänensä oli jälleen
teräksenkova. "Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa
tuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta
minulle ensin aikomuksestanne."
Hän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen
edessään. Facino kääntyi Bellarioniin: "Tule, poikaseni, Hänen
korkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua."
Bellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut
keskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta
allikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia,
hiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi
vaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.
Facino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan
puhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.
He saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset
verhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi
lukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita
ja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.
"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani", virkkoi hän. "Minulla
on ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän
vaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne."
Hän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia,
jonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..
"Rehellisesti puhuen, herra, liioittelin hädissäni sukulaisuuttamme."
"Liioittelitte?" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen
huvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. "Missä määrin?"
"Olen ainoastaan teidän ottopoikanne."
Kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy ja hyväntahtoinen ilme katosi.
"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni,
sillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua
suudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni
tietämättä siitä mitään."
Bellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla
rehellinen tuolle miehelle.
"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni." Ja lieventääkseen
julkeuttaan hän lisäsi: "Suuressa hädässäni otin teidät
kasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen
suojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä
kidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli
tarpeeksi mahtava pelastamaan minut."
Hetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. "Valitsitte
minut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa..."
Hän nousi. "Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?"
"Bellarion, herra."
"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo,
että luovutan teidät takaisin herttualle." Bellarion rauhoittui.
Kreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos
tämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän
uudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut
Lorenzaccio da Trinolle.
Facino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. "Ja hädän hetkellä
kuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!"
Kondottieri hymyili hieman tuikeasti. "Aika kekseliästä. Mutta kertokaa
nyt koiraseikkailusta."
Bellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä
Ciglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan
Montferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen
Abbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä,
vaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian
antamien tietojen kanssa.
"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana,
puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"
"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli
perää."
"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane...?"
"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein
auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta
kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."