Bellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen
marskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat
lainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne
Kiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon
liejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli
kohottanut kunniaan ja kukoistukseen.
Sisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet
ennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi
erinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan
Venetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin
hevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen
maailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi,
niin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia,
jolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa
kiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon
ensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.
Tosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa
tänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset;
veronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui
herttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat
sotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien
kyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon
hallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan
päähänsä kuningaskruunun.
Melegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa
ruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta
silloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset
viholliset eivät olleet voineet mitään.
Koska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta
kolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan
määräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle,
hallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar
Catherine.
Jo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja
kuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian
Galeazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta
hätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita
kehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä
paloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita.
Viidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella
työllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista
sotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä
herttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli
Facino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli
ottanut kasvatusisäkseen.
Lähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa.
Seuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies
hänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon,
missä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.
Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan
karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella
hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän
kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen
tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä
käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle
erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli
hän ostanut leipää ja juustoa.
Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta
metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa,
ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen
mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja
hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.
Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät
näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään
irti saivat.
Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen
ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä.
Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia,
muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä
tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä
ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies,
heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin
hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin
huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan
saaliinsa.
Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun
hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen
heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän
yli, koirien yhä seuratessa.
Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle
kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla
nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.
"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti
polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen
koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.
Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta
vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas
hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun,
kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman
käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi
taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira
lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti
raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä
nyt mahtaisi seurata.
Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti
sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:
"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!"
Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta.
Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut.
Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä
kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken
oli varjellut koirien hampailta.
Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen
katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin
hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä
Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.
Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän
piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:
"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että
päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko
minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?"
Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa
koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin
lyönnitkään, ehätti väliin.
"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari
koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on
ase."
"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion
ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi,
ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin
villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi
ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin
epäinhimillinen.
Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä
puoleen.
"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua."
Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva
poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän
herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita
hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.
Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti
Squarcian ääni:
"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi
eteen."
Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen
nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti
vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.
Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon
poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat
häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika,
eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat
vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä
tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa
ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi
vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi
hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin
märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa
joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.
Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit
kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain
suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan
sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat
rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja
taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt
ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.
Bellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.
"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?"
"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen
äänessään oli ylenkatsetta.
"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme.
Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"
"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä
olentoa."
"Mitä sanot, koira?"
"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!"
"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?"
"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän
jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle
ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."
Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori,
hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä
metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli
tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.
Herttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:
"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?"
"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika."
"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi
ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain
rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti
sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä
kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin
pitkin rantaa."
Seurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.
Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa,
osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä.
Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.
"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian
päästää irti kaksi koiraa.
Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä,
tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin,
laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.
Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi
hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän
ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt
intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt
hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan
metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.
"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti.
Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat,
pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola
tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna
pidentäisi edessä olevaa nautintoa.
Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi
kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen
korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä
ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja
pyörähti ympäri.
Herttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.
"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat",
jupisi Squarcia.
"Laske irti, siis."
Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin
jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja
oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi.
Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.
Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat
hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra..."
Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset
hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä,
haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen
alistumistaan ja mieltymystään.
Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen
aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat
hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.
Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin,
joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt,
lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.
Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä
eikä Jumalaa.
"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi
koiraa, sinä nauta."
"Teidän korkeutenne..." vastusteli Squarcia.
"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!"
Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin
sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet
Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.
Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi
Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä
koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti
miten monta hyvänsä.
"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä,
suu vaahdossa.
Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että
tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.
"Päästä irti Messalina!" toisti herttua vielä raivokkaammin.
"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja
vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut
taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat
ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo
suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset
puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin
heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun
sormet pelissä.
Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän
pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen
tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit
voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen
tapahtumaan.
"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin
pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"
"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä
ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö
koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."
"Veruke", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.
Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä
ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä
lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"
"Voitin ne puolelleni."
"Niin, niin, mutta miten?"
"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti
vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on
merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."
"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?"