Casalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien
aikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin
henkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan
hovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa,
joka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että
montferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten
hallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi,
istui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin
hänen nimessään.
Messer Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna
olivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa,
neito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla
podestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja
hänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat
eivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin
paljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen
kansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia
sikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista
aikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.
Muitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka oli
lykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä.
Heidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä,
Castruccio da Fenestrella kukkona orrella.
Salin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti
tuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla
aseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla
puolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan
kaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas
viisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla
Italiassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi
puolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli
jo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen
harvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.
Lopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä,
solakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin
niskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea
pitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä
inhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta
syystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän
hämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen
katseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä
syytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi
hän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.
Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja
rauhallisena. "Nimenne?"
"Bellarion Cane". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille,
oli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. "Isänne nimi?"
"Kasvatusisäni nimi on Facino Cane. Todellisten vanhempieni nimiä en
tiedä."
Häneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti
selvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän
vaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin
tosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan
käsitykseen.
"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa.
Viimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs
läsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?"
"En. Kunniallinenkin mies voi joutua rosvon seuraan."
"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa,
jossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasi
Uroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa.
Isäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?"
"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin
tapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään
ristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus."
"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan
selitystä heti?"
"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken
mielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä
olisi paras tehdä."
"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä
kerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten
hänen sääliinsä."
Podestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari
pyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut
Barbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa,
ja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan
Bellarionin edesottamuksista samana iltana. "Viime yönä aioitte
toimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti
teidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin
kreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät
pidätettiin. Olenko oikeassa?"
"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon
talossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco
ja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin
kun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee
itsekin, että otaksumanne on mahdoton."
Hänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat
enemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.
Tuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. "Mitä sitten
tapahtui? Antakaapas kuulua."
"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?" Bellarion antoi
katseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.
Podestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla
ystävällisyyttä.
"Tiedätte siis, mitä laki sanoo. Tarvitseeko rosvon opiskella lakia?
"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo", vastasi
Bellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen
vastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. "Teidänlaista
samanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta,
koska olen opiskellut näitä asioita."
"Ehkä niin", tuumi podestà töykeällä äänellä. "Mutta ette ole tutkinut
sitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään." Messer
Ferrariskin osasi olla pureva.
Tällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin
paraikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.
"Olette jo kuullut", virkkoi messer de' Ferraris, "mitä syyttäjänne
sanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan."
"Vaaditaan?" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen
kuvaamatonta tyyneyttään. "Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo,
että syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän
omasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän
ylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn
oikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse
saisi peruuttaa valheensa."
Nuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei
hämmentynyt.
"Mitä te tarkoitatte, lurjus? Tekö täällä määräätte?"
"Laki täällä määrää ja minä vetoan lakiin."
"Vai vetoatte lakiin!" Podestà nauroi. "Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla
kärsivällinen kanssanne." Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa
saliin. "Messer Barbaresco astukoon esiin."
Yleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen
kukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.
"Teidän ylhäisyytenne, messer Barbaresco on poissa.
"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu.
Häntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon
luettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä
tekemässä selkoa asiasta."
Bellarion nauroi ja sai jäyhän käskyn muistaa, missä oli.
Lombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin
tiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt
kaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä
miehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme
muutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.
Valtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli
ilmeisestikin hämmästynyt.
"Miksi ei tätä estetty?"
Podestà oli nolon näköinen. "Sain tietää tämän nuorukaisen
pidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään
syyttäjiä."
"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin."
"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä
äkillinen pako."
Valtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä
puoleksi. "Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo."
Hiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan
käytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.
"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi
henkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa." Jälleen Bellarion nauroi.
"Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä
parhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta."
"No, no, herra!" muistutti podestà. "Olette täällä vastataksenne
tyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä
tapahtui."
Jopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää
nimitettykään rosvoksi.
"Minun on siis kerrottava? Hyvä." Hän katsahti valtionhoitajaan ja
ymmärsi tämän silmien viestin.
"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi
Spignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta
saakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo
kuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että
voisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin
Barbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas
poistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki."
Jos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.
"Voisin uskoa teitä", sanoi viimeksimainittu, "ellei muuan pikku seikka
häiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa,
kun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät,
ketkä taas puolustautuivat."
"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät
lähde lipettiin."
"Entä te itse!" jyrisi podestà. "Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte
joutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa."
"Oh, olihan se eri asia... en tuntenut näitä seutuja..."
"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta
muut ei?" Ääni oli vaativa.
Bellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän
saanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon
paljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:
"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin
väsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa."
Bellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä.
Mutta podestà pudisti päätään.
"Mukava juttu", tuhisi hän, "vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi
keksiä parempaa?"
"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?" sanoi Bellarion. "Pyydätte
minua selittämään asioita, joita en tunne."
"Katsotaanpa." Äänessä soinnahti uhkaus. "Pieni kidutus on monasti
virkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla."
"Kidutus?" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean
näköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen
apua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä
kumartui puhuttelemaan podestàta.
"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?" Podestà loi häneen ihmettelevän
silmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon
oikeusjuttuun. "Olkaa hyvä, herraseni."
"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes
syytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen
johdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika."
Lähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä.
Mutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:
"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette
varmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on
se henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa
tosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos
ratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla,
saada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat."
Näin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen
mahtava isä.
Podestà kumarsi myöntävästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?" Bellarion
riensi vastaamaan. "Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin
antama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —"
"Kirje on meillä", keskeytti podestà terävästi. "Siinä ei mainita
isästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte,
miten sen olitte hankkinut!"
Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon
Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt
joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus
tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne
varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa
ollut".