Lauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan,
mahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka
hyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.
Uljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka
olikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine
piirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi
näkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty
väärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien
luku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen,
seurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti
edetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin
läsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen
palasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain
yhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen,
tulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.
Viisi minuuttia myöhemmin sihteeri palasi ja astui nuorukaisen luo.
"Onko teidän nimenne Cane?"
Nuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen,
hauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki
oven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan
lähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla
sormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi
omaksi anomuksekseen.
"Kuka te olette, herraseni?" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen
miehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.
"Nimeni on Bellarion Cane. Olen Bonifacio Canen, Biandraten kreivin
ottopoika."
Havaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä,
oli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän
korottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen,
isäkseen.
Markiisin silmät laajenivat hämmästyksestä.
"Oletteko te Facinon poika? Sitten tulette kaiketi Milanosta?"
"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne
isäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin
palveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton
luonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa." Näin
liitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon
sille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin
tuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.
"Mutta miksi olette tullut tänne?"
"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla
piti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta
kreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin
että pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku
palveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie
huomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta."
Markiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. "Ja kun te olitte
tutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie
kunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?"
"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina."
Bellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras
lahjottava lurjus ikään.
"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan
kunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne."
"Teidän korkeutenne syyttää minua kavaltajien pettämisestä?"
"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette
velkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä.
Semmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto-
tai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille
vielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette."
"Teidän korkeutenne! Tulin tarjoamaan palveluksiani —"
"Hiljaa!" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. "Nyt
puhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka
lajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan
senvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle
uskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte
vaaralliseen tehtävään, herraseni." Hän irvisti. "No, oma asianne.
Jos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen
palkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla."
Bellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan
ylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.
"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman
huonon käsityksen."
"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte
olla juuri minulle näin avulias..."
Bellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat.
Sisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla
oli markiisi uskonut...
"Teidän korkeutenne sallinee minun poistua", mutisi hän hampaittensa
raosta.
Mutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät
kiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.
"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta
aloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin
mainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?"
"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään
nimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään
merkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät
nujerretaan, eivät muut kykene mihinkään."
"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään
poikki..." Hän keskeytti. "Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään
nimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?" Hän kumartui eteenpäin ja
tuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. "Eikö ole puhuttu kenestäkään
lähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja
puhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi."
Bellarion huomasi liiallisen vaiteliaisuuden voivan kääntyä
vaaralliseksi.
"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon
hyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan
kuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta."
"Eikö ole ollut muista kysymys?" tiukkasi markiisi. "Häh?"