Seuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin
kiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka,
kuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon
Montferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa
kreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat
palanneet Casaleen.
He juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana,
mutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä,
olivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta
päätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.
"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun
sanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon
luona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin
rikkomuksista?"
He tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi
toisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.
"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota
äänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren
luottamusta."
"Ellei niin olisi, olisikin äänensävyni toinen."
"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi", huomautti joku.
"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus.
Kerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei
tuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut
Giuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta
omaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei
onnistuisikaan."
Tämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti
uljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän
itse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.
Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi
Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään
huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin,
purskahti nauruun.
"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille:
"Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi
suurempia suunnitelmia kuin..."
Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä
vähät ja jatkoi:
"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin..."
Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs
toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä
kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa
"narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten
käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan
liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.
Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä,
jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.
"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta.
Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla
kysymykseen tällaisissa asioissa."
Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion.
He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan,
ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia,
paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen
teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.
"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea
toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin
suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."
"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne
lisääntyy, ajattelette toisin."
"Tuntuu siltä", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, "ettei teillä
tosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista." Ärtyneen näköisenä
heittäytyi hän nojatuoliinsa.
Neuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät
yksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen
kuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin
tiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:
"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa
maalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?"
Kaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta
hän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle
Gobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.
Tuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse
ahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä
esittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin
koostamisen tehtäväkseen.
"Molemmat poikani ovat siellä paraikaa työssä, teidän ylhäisyytenne."
Bellarion hätkähti kuullessaan olevansa "ylhäisyys", mutta muisti
samassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin
kullatun kahvan.
"Työ sujuu vallan liian hitaasti", ärähti hän.
Vanha mies hätääntyi. "Armollinen herra, siitä kehkeytyy ihana
fresko..."
"Poikanne tarvitsevat apua."
"Apua!" Vanhus kohotti kätensä. "Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia
apulaisia, kuin olisi tarvis?"
"Tässä on yksi", vastasi Bellarion ja taputti rintaansa.
Hämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen
lähemmäksi ja alensi ääntään:
"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan
neito..." Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.
Gobbon laihoille kasvoille ilmestyi ovela hymy.
"Huomaan, että ymmärrätte", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. "Minun on
aivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat,
käsitättehän estävät... Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä
turhaan."
Gobbo kääntyi vakavaksi. "Jos tämä tulee ilmi", aloitti hän.
"Ei ole pelkoa. Luottakaa minuun. Hyvityksenä sanokaamme... viisi
tukaattia."
"Viisi tukaattia!" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma
siitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. "Viidestä
tukaatista —" Hän vaikeni ja kynsi päätään.