Te näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen
seikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti
ja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla
vain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä
opiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.
Lorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista,
joiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.
Syysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka
kelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon
tuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut
— livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi
askeleensa kaupungin keskustaa kohden.
Saavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan
vartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä
laulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta
palaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua
tai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen
hymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti
hänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli,
mistä tuli ja minne aikoi.
Tähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän
juhlallisesti ryhtiään.
Hän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi
syöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän
kädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen
sisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli
juuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä
viestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa
asuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen
serkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä
oli taloa perin vaikea löytää.
"Suuri Bacchus!" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi
riemuksi, "sekö tässä on hätänä?"
Bellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta
hän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana,
kenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.
He suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle,
jonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli
ehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi
yläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka
siellä pyrki sisään.
"Hänen ylhäisyytensä serkku", vastasi vartioupseeri. "Rientäkäähän
avaamaan."
Ylhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää
vastausta.
"Mikä serkku?" uteli lopulta syvä ääni. "En odota ketään tähän
vuorokauden aikaan."
"Hän on suuttunut minuun", selitti Bellarion. "Lupasin illastaa
hänen kanssaan." Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle:
"Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut
sisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti,
että voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille
juomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli
tukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin
puolikkaallakaan."
Sotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään
aikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin:
"Odottakaa!" Ikkuna paiskattiin kiinni.
Kalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki.
Kynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut
mies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli
lihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän
terävästi rauhanhäiritsijöitä.
Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi.
Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."
Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi
irvistää varoittavasti.
"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät
jatkamaan kierrostaan."
Hänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.
"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne
serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti
ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."
Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa
kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen
käytöksensä.
"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?"
Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen.
"Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi
laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona
minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä
Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja
siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."
"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?"
"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti.
Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.
Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun
päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan
portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen,
jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton.
Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä
ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta
istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"
"Bellarion."
"En tunne ketään sen nimistä."
"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään.
Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."
"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja
minkä viestin tuotte?"
"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa
on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on
odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."
Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi
olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen
juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden
paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren
lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää
valtuutensakin, jos voisi.
"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla
luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää
lähtemään asioillemme mistään hinnasta."
Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion.
Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa,
pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella
ruhtinattaren rakastajaksi.
"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?"
"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten
kahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että
sitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle."
"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän,
että juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan."
Casalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään
turpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.
"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät
uskotukseen?"
Bellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. "Olen palatsin
virkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin
ruhtinattaren kanssa."
Roima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä
jatkaa.
Barbaresco nyökkäsi hitaasti.
"Entä mitä on ruhtinatar teille?"
Bellarion hymyili hiukan loukkaantuneesti.
"Miksi tuollaista kysytte?"
"Kysynpä vain."
"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi
epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat
johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet
toisin.
"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää."
Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti
Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin
tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä
julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja
epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.
"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä...
hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman
varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan
raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja
hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt
luetella aikaisempia palveluksiaan.
Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen
ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän
tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän
saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.
Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan
muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden
johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli
Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina
edistyi.
Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore,
markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja.
Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat
olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen,
ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun
sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni
Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin
ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari
Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka
Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.
Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin
jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt
huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan
Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä
seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta
kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi
tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.
Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin
epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa.
Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa
alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän
kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti
rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä,
Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä
sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa —
joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin
pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä
hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista
ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka
lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen
sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen
ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen
taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa
valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.
Kaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt,
miten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä
"järjestelmäänsä", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta
olisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi
teljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.
Markiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään
ja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän
sellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet
ikuisiksi salaisuuksiksi.
Hän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman
pysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan
suosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla.
Yksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin
vaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.
Tälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore
politiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin.
Kerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti,
harjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin
mielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa
suosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli
veljenpoikansa pään menoksi.
Poika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä
nuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin.
Ja Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman
epäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli
sairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin
olisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin
järjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika
paheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon
ensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli
menettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään.
Oli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet
veljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.
Tässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: "Eiköhän vain markiisi
Theodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota.
Jos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille."
Barbaresco nauroi ivallisesti.
"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten
olette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti
ole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi?
Vettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla
hyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois
messer Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä,
ettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista
taipumuksista."
"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion.
Hänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. "Castruccio on todellakin pojan
suosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä
itsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin
mistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille
huonompaa seuraa."
Näin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä
liikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta
unelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina
Barbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja
antaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen
ikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.
Bellarion oli huolestunut.
"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa."