"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut
tänne puutarhaportista tai muurin yli."
"Näittekö hänen tulevan?"
"Näin aivan selviä merkkejä siitä."
"Mitä merkkejä?"
Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti
vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.
"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo."
Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy. Olen
täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."
"Toivottavasti". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.
Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua
puutarhaa. "Temppeliin!"
Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli,
herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."
Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne
tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan
korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."
"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä."
"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta."
Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne
ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti
musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin
senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme
kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."
Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi
sotilailleen, nousten marmorisillalle.
Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa.
Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen
joukkoon.
"Palaatte tyhjin käsin", totesi hän.
"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti
kapteeni kiukkuisesti.
"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta."
Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten
hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen.
Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?"
"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä?
Jatkakaa etsiskelyänne."
Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset ja
herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä,
vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"
"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä
mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni
tässä."
Kapteeni pudisti päätään.
"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin
ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo.
Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."
"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen
helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa
olevalta mieheltä.
"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten huomasitte,
olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei
ole nähnyt ketään."
"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?" vihjaisi toinen.
Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan kaikki
mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."
"Siinä saitte", mutisi kapteeni.
Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta,
Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa
yksinkertaisesti 'en'?"
"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty.
Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni
unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla
kylmä."
Hän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen palatsia
kohti.
Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio
torui häntä.
"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies,
mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"
Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että
ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."
"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli yksin.
Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi
ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat
koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette
tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"
"En luule mitään. Tiedän."
"Mitä sitten?"
"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri.
Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."
"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin..." Hän sulki
suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että madonna
Valeria suojelisi rosvoa?"
"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?"
"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi
Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan
liiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi
kerrotte hänelle kaiken mitä näette?"
Markiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.
Nuori sotilas silmäili heitä tovin.
"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.
He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon
saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt
päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli
jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.
Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä
olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.