Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta
jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava
sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.
Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua
holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen
paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa
asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea
marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä
roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista
rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat
hehkuivat laskevan auringon loimussa.
Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja
graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan
kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine
hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä
nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka.
Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän
toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka
hohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.
Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen
rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen
kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen
torni.
Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen
korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota
myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen
pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.
Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen
toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi
Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut
safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen
olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja
kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa
tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa
kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka
tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse
tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.
"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."
"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret
silmät tummenivat.
"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion
hieman rohkaistuneena.
"Kuka teitä etsii?"
"Poliisiupseeri miehineen."
Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa
viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat,
hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti
vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.
"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi
huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen
säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa.
Kumartukaa ja seuratkaa minua."
Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään,
pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa
alempana.
Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa
itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt
pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja
kysymyksiä.
Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se
nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella
puolella marmoritemppelin juurelle.
"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi
katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan
ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä,
mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta
hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti:
"Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään."
Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää
nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä
teitä."
"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne
tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman
latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut
teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran
näin on, luulen tietäväni paremman keinon."
Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän
jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.
"Paremman keinon? Minkä sitten?"
Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi
vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi
suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.
"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.
"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin
kohdassa on vettä parisen syltä."
"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua
sellaisesta paikasta etsimäänkään."
Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.
"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt
vihdoinkin..."
Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut,
pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla
oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.
Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä
vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä
puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin
oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti
niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana
rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja
laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja
sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.
Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa
ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli
neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota
Uroshirven majalasta.
"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi
häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"
"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.
Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat
sotilaita muutaman askeleen päässä.
"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään
miehentapaista tänään."
Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut,
nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien
tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta
kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä,
samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon
yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä
arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään
loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä
oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä
silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen,
toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja
keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra
Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.
Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer
Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen
purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin
kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin
viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän
näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat
silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän
se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.
"Älä naura, Castruccio."
Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin
luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja
tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"