v. 2. Kivelle, jolta tahtoi iloa herättää.
vv. 9-12. Tunsi nimittäin luonnossaan, jotain erinomaista nyt
voivansa matkaan saattaa.
vv. 14, 15. Edellisessä runossa mainittuin turhain yritysten suhteen
Väinämöisen soitanta oli sitäkin suuremman kunnian ansaitseva; k.
XXXIX: 111-114.
vv. 21-26. Nelijalkaiset ensin yhteisesti nimitetyt, nyt muutamia
niistä erityisesti.
vv. 27-32. Metsän väki kuunteli metsässä, ei lähtenyt sieltä
lähemmäksi.
vv. 41-46. Samoin kuin nelijalkaisista, nimitetään linnuistaki
muutamia erittäin.
v. 50. Pään päällä, hartioiden kohdalla.
vv. 61-90. Ensin nimitettiin maa-elävät, sitte ilman ja nyt
viimeiseksi vedenkin elävät, sekä niiden haltiat, jokaisen laadun
erittäin.
vv. 67-72. K. vv. 21-26 ja 41-48.
vv. 87, 88. Oli vaivaloista siksikään vedestä kohottaita.
vv. 97-101. Suloisen soiton vaikutus. Soiton vaikutuksista katso myös
XL: 132-138, XLII: 45-48, XLIV: 115-168.
vv. 102-116. Runollinen ylimääräisyys.
v. 126. Sotkalla sitä ennen ei liene höyhenverhoa ollut.
vv. 131-136. Soiton korvin kuultava suloisuus oli kyyneleihin yhtynyt
ja silmin nähtäväksi kauneudeksi muodostunut.