Laulaja kehottaa toista kanssansa laulamaan ja nimittää laulun
erinomaisimmat aineet; vv. 1-22. -- Ilman tytär, kave Luonnotar,
ikävystyy yksinäiseen elämäänsä ilmassa, laskeikse sieltä mereen,
joutuu tuulen ja veden vaikuttamasta raskaaksi ja kuljeksii
kauvan aikaa aalloissa; vv. 23-54. -- Sotka lentää, laatii pesän
Ilmattaren polvelle, munii siihen, munat vierähtävät veteen ja
särkyvät palasiksi, jotka muuttuvat maaksi, taivaaksi, auringoksi,
kuuksi, tähdiksi ja pilviksi; vv. 55-102. -- Ilmatar yhä uiskentelee
merellä ja luopi viimein ympärillensä rantoja, niemiä, saaria,
luotoja ja muita paikkoja; vv. 103-136. -- Lopulta Ilmatar synnyttää
Väinämöisen, joka ensin jääpi aaltoin varaan, kunnes viimein
seisottuu muutaman saaren rannalle merellä; vv. 137-170.
Veli kulta veikkoseni,
Kaunis kasvin-kumppalini!
Lähe kanssa laulamahan,
Saa kera sanelemahan,
Noita saamia sanoja, 5
Virsiä virittämiä,
Vyöltä vanhan Väinämöisen,
Alta ahjon Ilmarisen,
Päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä, 10
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Niitä äitini opetti 15
Väätessänsä värttinätä;
Sampo ei puuttunut sanoja,
Eikä Louhi luottehia.
Vanheni sanoihin sampo,
Katoi Louhi luottehisin, 20
Virsihin Vipunen kuoli,
Lemminkäinen leikkilöihin.
Noin kuulin saneltavaksi,
Tiesin virttä tehtäväksi:
Yksin meillä yöt tulevat, 25
Yksin päivät valkeavat,
Yksin syntyi Väinämöinen,
Ilmestyi iki runoja,
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta. 30
Olipa impi ilman tyttö,
Kave Luonnotar korea;
Ikävystyi aikojansa,
Ouostui elämätänsä,
Aina yksin ollessansa, 35
Impenä eläessänsä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille, 40
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle.
Tuuli neittä tuuvitteli,
Aalto impeä ajeli,
Ympäri selän sinisen, 45
Lakkipäien lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
Vatsan täyttä vaikeata, 50
Vuotta seitsemän satoa,
Yheksän yrön ikeä;
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomaton sikiö.
Tuli sotka suora lintu, 55
Lenteä lekuttelevi
Etsien pesän sijoa,
Asunmaata arvaellen.
Ei löyä sitä sijoa,
Kuhun laatisi pesänsä 60
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla.
Liitelevi, laatelevi,
Arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani, 65
Aalloillen asunsijani,
Tuuli kaatavi tupasen,
Aalto vie asunsijani."
Niin silloin veen emonen,
Nosti polvea merestä, 70
Sotkalle pesän sijaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Tuo sotka sorea lintu
Keksi polven veen emosen
Luuli heinä-mättähäksi, 75
Tuoreheksi turpeheksi,
Siihen laativi pesänsä,
Muni kultaiset munansa.
Alkoi hautoa munia,
Päätä polven lämmitellä; 80
Jopa tuosta veen emonen,
Veen emonen, ilman impi,
Tunsi polvensa palavan,
Kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa, 85
Munat vierähti vetehen,
Karskahti munat muruiksi,
Katkieli kappaleiksi.
Muuttuivat murut hyviksi,
Kappalehet kaunosiksi: 90
Munasen alainen puoli
Alaiseksi maa-emäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi,
Yläpuoli ruskeaista 95
Päivöseksi paistamahan,
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähiksi taivahalle, 100
Mi munassa mustukaista,
Se on ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
Vuoet tuota tuonnemmaksi,
Uuen päivän paistaessa, 105
Uuen kuun kumottaessa;
Aina uipi veen emonen,
Veen emonen, ilman impi,
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla, 110
Eessänsä vesi vetelä,
Takanansa taivas selvä.
Jo vuonna yheksäntenä,
Kymmenentenä kesänä,
Nosti päätänsä merestä, 115
Kohottavi kokkoansa,
Alkoi luoa luomiansa,
Saautella saamiansa.
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli; 120
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe, 125
Siihen sai sileät rannat;
Jaloin maahan kääntelihe,
Siihen loi lohi-apajat;
Päin päätyi maata vasten,
Siihen laitteli lahelmat. 130
Ui siitä ulomma maasta,
Seisattelihe selälle;
Luopi luotoja merehen,
Kasvatti salakaria,
Laivan laskema-sijaksi, 135
Merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret siivottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu, 140
Viel' ei synny Väinämöinen,
Ilmau iki runoja.
Vaka vanha Väinämöinen
Kulki äitinsä kohussa
Kolmekymmentä keseä, 145
Yhen verran talviaki,
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 150
"Kuu keritä, Päivyt päästä,
Otava yhä opeta,
Saata maille matkamiestä,
Ilmoillen inehmon lasta!"
Kuu keritti, Päivyt päästi, 155
Otava yhä opetti,
Suisti miehen suin merehen,
Käsin käänti lainehesen;
Jääpi mies ve'en varahan,
Uros aaltojen sekahan. 160
Virui siellä viisi vuotta,
Sekä viisi, jotta kuusi,
Vuotta seitsemän kaheksan;
Seisottui selälle viimein,
Niemelle nimettömälle, 165
Manterelle puuttomalle.
Se oli synty Väinämöisen,
Rotu rohkean urohon,
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta. 170