"Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä
kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Lause, jonka pitäjän vanha rovasti kerran antoi muistoksi nuorelle
Mauri Koivulle, oli kultakirjaimin piirretty kankaalle ja kiinnitetty
hänen salinsa seinään. Sen alapuolella oli vanha pieni kuvataulu: "Via
dolorosa"-"Tuskien tie."
Sillä kohdalla he seisoivat rinnakkain, ylkä, jonka kulmille jo kiertyi
hopeaan häivähtävä kutri, ja morsian ilman huntua, vain ruusu hiuksissa
ja yksinkertainen valkea puku yllä.
Silloin oli aika kulkenut kierroksen kesästä kesään.
Koko syksynä Mauri ja Kyllikki eivät olleet kirjoittaneet toisillensa.
Niinkuin ennenkin, viestit saapuivat lasten kautta. Jouluksi tuli
Maurin ensimmäinen kirje, vain lyhyt, lämmin tervehdys. Kuitenkin
Kyllikki kulki työssänsä, niinkuin se joka tietää pian erkanevansa. Hän
oli tyyni ja uskollinen kuten aina, mutta jotain erikoista oli hänen
olennossansa. Siitä säteili hellyyttä enemmän kuin milloinkaan. Kukin
lapsi sai runsaan osansa. Hän katsoi heidän kirkkaisiin silmiinsä,
hänen sydämensä lämpeni, ja jokainen päivä oli kuin juhla. -- Teille
annoin parhaan nuoruuteni, -- se oli hänen tunteensa, -- ja parhaimpani
antaisin viimeiseksi. Rakastan teitä, lapsukaiset! Ottakaa vastaan,
kätkekää. Minun nuoret taimeni, kantakaa hedelmiä, jotta elämäni työ ei
turhaksi jäisi täällä, mihin Jumalan käsi minut johdatti kerran.
Hän kävi mökeissä ja taloissa, niinkuin olisi tahtonut ehtiä jokaisen
luo ennen talven päättymistä. Toisaalla hän sairaita lohdutti ja
vaali, toisaalla terveitä ja onnellisia ilahdutti. Vanha äiti katsoi
joskus pitkään ja huolekkaana: -- Sinä et itseäsi ole koskaan
säästänyt, Kyllikki. Tänä talvena rasitat voimasi loppuun. Mitä oikein
ajatteletkaan? -- Silloin Kyllikki hymyili heleästi: -- Näytänkö
rasittuneelta, äiti? Katso, kuinka olen terve ja onnellinen!
Hän nautti, pitäessään esitelmiänsä täyteenahdetuissa kokoustuvissa,
ja yhtä paljon hän nautti, ajaessaan yksinäistä metsätaivalta kotiin,
pakkasen paukkuessa, revontulten roihutessa. Hän katseli noita taivaan
tulia hiljaisin, uneksivin mielin. Tähtitaivas kaartui yllä suurena,
avarana, kirkastuikkeisena. Ne samat tähdet loistivat etelämpänä
myös. Hän oli näkevä ne vastakin. -- Viekää, tähdet, terveiseni! --
Teki mieli päätä nyökäyttää. -- Tuttavani, kyllä te ymmärrätte minua!
Mutta sinä, leimuava pohjanpalo, sinä jäät tänne kauvas työmaatani
valaisemaan, ja minä olen muistava, miten usein sinun öistä kauneuttasi
katselin. Katselin -- ja rukoilin hehkuvaa sydäntä, voimaa ja valoa,
antaakseni kansani pienille, jotka pimennossa odottivat. --
Kevään puhjetessa Maurin kirje tuli. Hän pyysi lapsuutensa ystävää,
miehuutensa rakastettua jakamaan kanssansa sen elämän, jonka Jumala
vielä oli antava heille. Syyskesää se oli, mutta joku kirjailija on
syksyä sanonut "kultakevääksi". Kullankeltaisia ovat vainiot silloin,
ja kullalle hohtavat koivujen lehdet. Koettelemusten tähkät ovat
kypsyneet, ja sydänten kulta on ahjossa puhdistettu.
"Tule, Kyllikki! Nyt Isämme laskee sinun kätesi minun käteeni. Lapseni
muistavat hellästi häntä, joka kukkakummun alla lepää, mutta nyt he
odottavat toista äitiänsä, sinua rakasta, ainoata, joka välillisesti
tai välittömästi heidän tiellensä olet äidinrakkauden eläviä kukkia
kylvänyt. Niin tule ja tuo meille kultakeväämme!"
Ja Kyllikki vastasi: "Tulen, olen valmis." Silloin ei ollut luonnossa
"kultakevät", oli todellinen, helluntainen kevätaika. Eikä Kyllikki
tuntenut mielessään yhtään kaihoisaa häivettä ikänsä syyskesästä. Samat
korkeat koivut, joiden juurella hän oli nyyhkinyt sen kevään kaipausta,
joka ei koskaan tullut, ne näkivät hänen rauhaisan, säteilevän onnensa
ja kuulivat hänen sydämensä säveleitä: -- Kevääni tuli myöhään, mutta
se tuli kuitenkin!
Niin sitte tyhjennettiin pieni rakas koti. Puutarha jäi koululasten
haltuun, jotka sekoittivat kyyneleitänsä multaan, yksin kyykkiessään
sarkojen äärellä. Kyllikin osaksi tuli monta liikuttavaa todistusta
niiden rakkaudesta ja kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän oli työtä
tehnyt. Tieto hänen eroamisestansa oli äkillinen ja odottamaton, ja
muutto seurasi pian sen jälkeen. Mutta ripeät pohjalaiset ennättivät
toimia kuitenkin. Harvalle opettajattarelle on pidetty kauniimpaa
ja sydämellisempää jäähyväisjuhlaa, kuin Kyllikille raittiusseuran
talolla, ja harva morsian on saanut niin paljon kankaita ja käsitöitä
lahjaksi pitäjänsä emänniltä ja tyttäriltä, kuin hän, joka itse oli
ollut valmis kaikkia ilahduttamaan.
Hän lähti laulun saattaessa, kauniina pohjolan iltana, jolloin oli niin
tyyntä, että kosken kohina kuului pitkän matkan päähän tielle, ja niin
valoisaa, että unhotti päivän menneen ja yön saapuvan.
Pitäjän vanhoista uskovaisistakin oli suuri joukko saapuvilla. He
jättivät hartaita jäähyväisiä Kyllikin äidille, mutta katsoivat
ystävällisin silmin ja lempein mielin opettajatarta myös. Oli siellä
Himasen Kaisakin muiden mukana, ja Matti, seurojen johtaja.
-- Yksi Herra ja yksi usko, -- sanoi Kyllikki puristaen
heidän käsiänsä. -- Kiitos, te olette varmaankin monta kertaa
esirukouksillanne kantaneet minua.
-- Enemmän sitä olisi tullut tehdä, -- tunnusti Matti harvakseen.
-- Oikein te sanoitte, että Herrassa yhtä ollaan. Muistetaan nyt
perästäpäin armoistuimen tykönä.
Ja Kyllikki ajatteli, että hän sitä kyllä tarvitsi. Uudet
velvollisuudet, uudet työkentät kutsuivat. Varmaan erityisesti juuri
sekin työ, jota hänelle täällä ei ollut uskottu: välitön apulaistyö
pyhällä saralla, ihmissielujen ijankaikkiseksi hyväksi.
-- Jumalan haltuun! -- kaikui molemmin puolin, lasten laulaessa
"turvasta siunattujen siipien alla".
Niin jäi Hirvasmäen koulu ja kaikki ne, joita Kyllikki siellä
ympäristössään oli rakastanut ja palvellut. Jäi kotikoski hilpeine
kuohuinensa ja tumma, totinen Kaikukallio, pohjolan koko suurpiirteinen
luonto, johon hän oli eläytynyt ja kiintynyt näiden monien pitkien
vuosien kuluessa. Kyllikki tunsi syvästi ja täydesti, että hänen osansa
oli ollut rikas ja onnellinen.
Mutta uusi onnikin odotti tutuilla lapsuusrantamilla, siellä missä
kumminkin hänen elämänsä juuret olivat ja hänen sydämensä suurin
rakkaus.
"Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää
nimeänsä!"
Mauri heidät nouti vanhan koulukaupungin asemalta, ja Heli ja Tapani
Lehtoniemessä olivat seppelöineet kuistin ja kukittaneet Kyllikin
huoneen tervetuliaisiksi. Hän tuli hiljaisin juhlamielin. Ei tietänyt,
mistä ensinnä ja eniten kiittäisi. Vanha äiti raukka, joka kaikki kovat
oli kestänyt tyttärensä tähden, erot ja muutot ja monet vaivat, hänkin
nyt vihdoin sai pysyväisen rauhanmajan täällä rakkaassa kotiseudussa.
Ja Tapani ja Heli, rakkaat nuoret -- oi kuinka Kyllikki halusi antaa
heille parhaintansa, koko sydämen täydeltä! Heli painoi päänsä hänen
rintaansa vasten, turvallisesti kuin lapsukainen, ja Tapani kuiskasi:
-- Nyt siis saan sanoa sinua äidiksi!
Maurin kanssa Kyllikki kulki käsikkäin, kuin unta nähden, huoneesta
toiseen, portaille ja pihamaalle. Kaikki oli kaunista, sopusointuista,
suloista. Oli hän kerran ennenkin tämän talon nähnyt juhlakoristeissa.
Silloin joen vesi oli hänelle kyynelhelminä kimallellut, silloin
huoneissa hienot kalustot ja korkeat kuvastimet kylmäsivät hänen
sydäntänsä. Nyt oli toisin. Tämä oli Maurin koti, hänen oma kotinsa,
jossa oli hyvä olla.
Hän kertoi Maurille onnensa. -- Tänne minä sovin, Lehtoniemen
emännäksi, täällä olisin aina. Mutta kuule, -- kulmat hiukan
rypistyivät, puoleksi leikillä, puoleksi tosissa, -- miten minä
maalainen kelpaan tohtorinnaksi Helsinkiin, silloin kuin sinä siellä
oleskelet?
-- Samalla lailla kuin minä maalainen tohtoriksi, -- myhähti Mauri. --
Luulenpa, että mieluummin tästedes työskentelenkin täällä kirjoineni ja
papereineni. Ja jos vielä kerran saan päähäni lähteä pitkälle matkalle,
niin --
-- Niin minä hoidan taloa sinulle! -- Kyllikki nauroi, muistaen
kirjettä, jonka hän kerran nuorena tyttönä oli aikonut Maurille
lähettää. Siitäpä Mauri ei tietänytkään. Hän aikoi silloin tarjoutua
Koivun ja Lehtoniemen hoitajaksi, jotta Mauri saisi lukea ja matkustaa,
mutta äitinsä tahdosta hän poltti sen kirjeen. Nyt hän kertoi koko
jutun.
-- Mitähän sinä olisit sanonut, Mauri?
-- Enpä osaa arvata. Sen minä vaan tiedän, että nyt emme enää eroa.
Jos matkustan, niin olethan sinä kyllin reipas ja rohkea lähtemään
kanssani. Tapani hoitaa taloa, ja Heli oppii emännäksi.
Heli, sävellintunen! Mutta tosi oli, että elämässä muutakin tarvittiin
kuin säveliä.
* * * * *
Seuraavana päivänä hiljaiset vihkiäiset vietettiin vain lähimpien
läsnäollessa. Kirkkoherra Luoto, entinen apulainen, puhui tunnuslauseen
johdosta, joka säteili salin seinältä. Hän tunsi Maurin ja Kyllikin
tarinan. Itse hän oli nuorena toivonut Kyllikkiä omaksensa, mutta
Jumala oli toisin ohjannut heidän onnentiensä. Hänelläkin jo oli lämmin
liesi, ja hän oli edelleen Maurin läheinen ystävä ja veli työssä
Jumalan vainiolla.
Hän sanoi, että Maurin kodissa oli valjennut täysi päivä, ja se valkeus
oli kestävä, sillä se oli tuskien pyhästä tiestä puhjennut. Morsian
tuli pohjolasta, missä aurinko yöksikään ei laske. Niin oli oleva
heidän elämänsä Jumalan tiellä, nyt ja iltaan asti.
Mauri ja Kyllikki tunsivat sen todeksi, ja heidän sydämensä ylisti
Jumalaa.