Margit lepäsi kirje kädessänsä. Hän oli itse saanut luetuksi sen. Mutta
nyt olivat silmät vaipuneet umpeen, ja tuntui kuin ei jaksaisi niitä
avata milloinkaan.
Koskiko se viesti, minkä kirje toi? Eihän hän enää tälle maailmalle
elänyt. Hän oli tarttunut kiinni Vapahtajan laupeuteen ja tiesi
lähtönsä olevan lähellä. Ja kuitenkin -- ah, sydänjuuriin asti se koski.
Raimund oli ollut hänen elämänsä intohimo, ainoa, suuri, syvä, palava.
Rakkaus Ilseenkin, hänen ja Raimundin tyttäreen, oli kiihkeydessään
ollut korvauksen etsimistä siitä tulesta, joka isän sydämessä näytti
sammuvan.
Sammunut se jo oli -- Margit oli sen tietänyt. Oli tietänyt -- mutta
eikö uskonut kuitenkaan? Eikö tahtonut uskoa eikä tietää?
Kun sen luki mustin kirjaimin valkoiselta paperilta, silloin ei ollut
epävarmuutta enää.
Miksi, oi miksi se kirje ennättikin, ennenkuin hänen henkensä vapautui
täältä tuskien maasta? Siksikö, että viimeinen side katkeaisi -- side
niin hieno kuin silkkikuitu, toivon kultalanka?
-- Nyt ota minut, Vapahtaja! Ei minulla ole mitään enää. Ethän _sinä_
minua hylättyä hylkää?
Hän makasi hievahtamatta hiljaa. Vähitellen ympäristö pakeni kauvas
pois. Margit kuuli ääniä, mutta ei tuntenut eikä käsittänyt niitä. Hän
oli olevinaan pieni tyttö, valkoiseen pukuun puettu. Isänsä ja äitinsä
kanssa hän käveli pitkin kaunista joenrantaa. Hän juoksi taittamaan
korkeita, keltaisia kurjenmiekkoja ja pudotti kultasolkensa ruohikkoon.
Souti rantaan vene, siitä astui äyräälle tyttö ja poika. He etsivät
yhdessä. Poika löysi soljen ja ojensi hänelle.
Sen pojan katse oli lempeä ja kaunis. Margit tahtoi aina vastedes
leikkiä hänen kanssansa, hänen eikä kenenkään muun...
Kuva oli hetken aikaa elävä kuin äskeisin todellisuus. Sitte sen
ääriviivat liukenivat utuun ja valoläikkeeseen. Poika viittoi
Margitille: -- Tänne, tänne! Tule vaeltamaan valkenevaa tietä! -- Ja
Margit huudahti ääneensä: -- Mauri, minä tulen!
Sairas liikahti. Käsi kosketti hänen otsaansa. Oi, jospa ei olisi
tarvinnut herätä! Mutta ihan selvään, ihan läheltä hän nyt kuuli jonkun
sanovan: -- Mauri on täällä.
Margit avasi silmänsä. Mauri, Kyllikki, Heli ja Tapani seisoivat
vuoteen ympärillä.
Hän näki heidät kaikki. Heli sanoi: -- Äiti, äiti, tässä minä olen! Nyt
olen aivan terve, mutta en voinut ennen tulla. -- Hän suuteli valkeata
kättä: -- Äiti, minä rakastan sinua!
Ja Tapani suuteli myös: -- Äiti, tunnethan, minä olen poikasi!
Kyllikki vetäysi syrjään. Tällä hetkellä hän ei kuulunut noiden toisten
piiriin. Mauri astui vuoteen ääreen ja ojensi kätensä: -- Kaikki,
kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi! Niinkuin Jeesus Kristus
anteeksi antakoon sinulle ja minulle, niin on väliltämme velka pyyhitty
pois.
Margit tahtoi ojentaa molemmat kätensä ja kiittää, mutta hän ei
tietänyt, että kädet eivät jaksaneet kohota. Hän tunsi sydämensä
keveäksi ja onnelliseksi. Kirjeen tuomaa tuskaa hän ei enää muistanut.
Se oli kaukana kuin uni.
Hänen silmänsä hakivat Kyllikkiä, joka kohta seurasi sanatonta kutsua.
Siinä he taas seisoivat kaikki neljä, niinkuin äsken, hänen avatessaan
silmänsä.
Kuka hän oli, Margit? Hänestä tuntui, kuin hän muuttuisi ilmavaksi,
siivekkääksi olennoksi, lentoon lähteväksi. Ja keitä olivatkaan nuo
neljä? Ihmisiä, joita hän varmaan oli rakastanut kerran. Ihmisiä, jotka
jäivät maan päälle. Isä, äiti, poika ja tytär. Hän sanoi sen, mutta ei
tietänyt sanovansa. Ne jotka sen kuulivat huulilta kohoavana kuiskeena,
ne kätkivät sen sydämeensä vaieten, niinkuin jäähyväiset.
Niin, nyt hän lähtee liitelemään, leijailemaan ylös, ylös... On
suloista ja onnellista.
Ne jotka huoneessa ovat, näkevät heikoksi hervonneen äkkiä
kohottautuvan. Silmäterät laajenevat suuriksi, ihaniksi. Hän ei
kuiskaa, hän huudahtaa:
-- Valkenee... valkenee!
Hän vaipuu takaisin vuoteelle, ja elämä on sammunut.
* * * * *
Sitte he veivät hänet kauvas kotiin.
Empien Mauri oli koskettanut sitä kirjettä, joka oli kirvonnut Margitin
käsistä. Vielä vaikeammin hän oli sen levittänyt auki ja lukenut.
Hän olisi halunnut polttaa sen heti, sillä hän ymmärsi, mistä se
oli tullut. Mutta oli kai hänen ilmoitettava Margitin kuolemasta ja
hautauksesta sille, jolla oli lain edessä oikeus häneen. Hän toivoi
kirjeestä löytävänsä osotteen ja välttämättömät ohjeet; kenties siinä
lisäksi oli tärkeitä asioita, joihin täytyi vastata. Ehkä hänen vielä
sekin piti kestää, että he molemmin seisoisivat avoimen haudan äärellä
-- tuo toinen ja hän. Sillä nyt Mauri tahtoi siinä olla, kävi kuinka
kävi. Hänen luonaan, valkenevalla tiellä, Margitin viimeiset ajatukset
olivat asuneet.
Kyllikki jo tiesi, ettei Margitin uusi avioliitto ollut onnellinen.
Kirje kertoi heille, että se miehen puolelta oli purettu, koska
Margitin sairaus oikeastaan oli purkanut sen jo aikaa sitte. Professori
toivoi Margitin jäävän Suomeen, kotimaahansa, ja lupasi rahallisesti
hyvittää...
Kauheata!
Nyt he tiesivät, että Raimund Barlitz ei tarvinnut viestiä, ennenkuin
hautauksen jälkeen. Mauri oli kirjoittava vastauksen, joka ei
säälitellen sivellyt:
"Herra Professori! Te riistitte kerran vaimon hänen mieheltänsä
ja houkuttelitte pois lapsilta äidin. Ette rakastanut häntä, vaan
himoitsitte, sillä rakkaus ei omaansa etsi, mutta te hänet hylkäsitte
hätään, kun hän parhaiten olisi tukea ja hellyyttä kaivannut. Hänen
kuolinhetkensä te olisitte kirjeellänne myrkyttänyt, ellei laupias
Vapahtaja olisi löytänyt häntä ja sulkenut helmaansa. Minä, hänen
lastensa isä, olen saattanut hänet hautaan, niin että nyt siis olette
vapaa..."
Sa muodostui sana sanalta hänen kiihtyneissä ajatuksissansa.
Alituisesti siihen pyrki lisäksi lause: "Te olette halpamielinen
roisto." Mutta sen sijaan hän lisäsi jatkoksi: "Rukoilkaa, kun vielä on
aika, että Jumala teitä armahtaisi."
Turvaton Margit parka! Hänen täytyi päästä kotiin. Hän sai sinne tulla.
Kyllikki hänet puetti valkoisiin, ja yhdessä he seppelöivät arkun.
Pitkälle matkalle he lähtivät saattoseurueena. Ei hänellä enää ollut
kotia Tuomarilassa, eikä häntä Lehtoniemeenkään viety. Pieni kammio
oli valmiina kotikirkon luona, kauniin koivun alla, kunnaalla, johon
joki näkyi välkkyvänä juovana. Ei kukaan heistä tietänyt, että hän
viimeisellä käynnillään oli täällä likellä istunut, kalmiston pyhiä
ääniä kuunnellen, ikävöiden rauhaa rauhattomaan sydämeensä.
Mauri lapsineen oli surupukimissa. He hautasivat hänet kuin omansa.
Uteliaiden estämiseksi ei hautauksesta levitetty sanaa. Se tapahtui
hiljaisena iltahetkenä, laskevan auringon kullatessa Jumalan peltoa.
"Ehtoolla on valkeus..."
Se oli oleva hänen hautalauseensa. Eikä nimikirjoitusta muuta kuin
"Margit".
Maurilla oli paljo kirjevaihtoa ja käytännöllistä tointa
kuolintapauksen johdosta. Rouva Kotiranta ja Kyllikki viipyivät vain
pari päivää. Kyllikki halusi pois niin pian kuin suinkin, sillä Mauri
ei tarvinnut apua, eikä muuten ollut aika nyt muistella menneitä eikä
kuvitella tulevia.
Mutta Tapani ja Heli kulkivat haudalle joka päivä kukkinensa.
-- Isällä on paljo työtä, -- sanoi Heli.
-- Mutta oletko nähnyt, kuinka hänen ilmeensä on kaunis ja kirkas? Se
on muuttunut entisestä.
-- Niinkuin sinunkin.
-- Onko?
-- Jeesus on kohdannut meitä, -- sanoi Heli hiljaa. Nyt hän uskalsi
sillä tavalla puhua veljellensä.
-- Niin, sisko -- ja minä olen saanut äitini muiston. Ehkä isäkin on
saanut samanlaisen lahjan.
-- Oi, jos äiti olisi saanut elää, -- kuiskasi Heli.
Tapani pudisti päätänsä.
-- Älä kosketa sitä. On hyvä, niinkuin... niinkuin Jumala tekee, -- sai
hän sanotuksi.
-- Enemmän minäkin kaipasin ennen kuin nyt, -- virkkoi Heli
miettiväisenä. -- Olen saanut nähdä hänet ja olla hänen sylissänsä, ja
on niin suloista ajatella, että hän on Jeesuksen luona.
He asettivat kummulle tuoreet kukkansa, orvokit ja valkoiset ruusut.
Helin silmä kyyneltyi, mutta hän tunsi, että levoton ikävöiminen oli
äidin mukana peitetty hautaan. Hänenkin sydämeensä oli laskeutunut
rauha, ennen tuntematon.
-- Niin, Tapani, -- hän sanoi, -- kyllä kaikki on hyvin.
X